" 9-kuinen pärjää hoidossa" - " 2-vuotiaalla vaipatkin" - " 3-vuotias kaipaa jo kavereita" --- EI SE SIITÄ RIIPU
Koettakaa nyt tajuta, että kokopäiväisen (6 tai 7h ->) päivähoidon aloittaminen kodin ulkopuolella vaikuttaa nimenomaan lapsen ja vanhempien (yleensä äidin) väliseen suhteeseen.
Jos 9-kuinen " pärjää" hoidossa, niin on varmaan totta että ei protestoi vietäessä, ei kuole hoitopäivän aikana eikä protestoi haettaessa. Mutta jos se on hoidossa, se ei ole kotona luomassa suhdetta omaan kotiinsa ja perheeseensä. Jos suhde ei saa rauhassa kehittyä jatkuvasti ikätasolle, lapsi jää kiintymyssuhteeltaan tavallaan ikäistään nuoremmaksi, mikä aiheuttaa yllättäviä yhteisvaikutuksia kun kroppa ja aivot, eli kyvyt ja äly, kuitenkin kehittyvät eteenpäin. Myös lapsen empatiakyky jää puutteelliseksi, ja se puolestaan johtaa vuorovaikutuksen häiriöihin.
Lapsella on tarpeeksi tekemistä siinä, että yrittää ymmärtää 1-2 aikuista ja paria, kolmea lasta joiden kanssa viettää kaikki päivät. Vasta kun nämä on jotenkin tajuttu, voi lapsi siirtää huomionsa muihin; sitä ennen muut ihmiset ovat lähinnä " häiriötekijä" , ja vaikka olisivat kuinka kivoja, ne haittaavat lapsen kehityksen kannalta tärkeiden taitojen ja ihmissuhteiden muodostumista.
Kommentit (34)
Mutta silti olen sitä mieltä ettei se hoitoon vieminen koko elämää pilaa. Niin moni muukin asia vaikuttaa kehitykseen. Päivähoidettu voi olla ihan hyvä aikuinen kuin kotona hoidettukin.
Minun esikoiseni ei ole ollut koskaan hoidossa. Mummo hoiti jonkun kuukauden kun oli 3-4v. Ei tullut hyvää aikuista, rikollinen tuli. Siksi väitän (toki otantani on pieni) että monet muut asiat ovat merkityksellisempiä lapselle kuin päivähoito. Avioero, perheväkivalta, alkoholismi, tunnekylmyys taatusti kumoavat kotihoidon hyvät vaikutukset.
Vanhemmilta en voi kysyä mikä on syynä kun haluavat noin pienen hoitoon (hoitopäivät vähän yli 10 tuntia). Pahalta tuntuu :( En soisi kenellekkään pienelle tuota!
Jännityksellä odotan mitä tapahtuu kun 2-vuotiaani aloittaa hoidon tammikuussa. Osaa tosin jo puhua (ei pelkkiä sanoja vaan jopa 6-sanaisia lauseita) ja on tosi reipas ja kiinnostunut muista lapsista. Itse palaan yliopistoon. Ei ole kyse siis rahasta... mieskin kun on opiskelija, niin aika kituutusta elämä on, mutta halusin silti pitää pojan edes 2-v asti kotona. Kuitenkin joskus minun on valmistuttavakin, olen jo 27 ja ajattelin nyt aloittaa pakerruksen. Onneksi yliopistolla voin pitää lyhyitä päiviä suurimman osan viikosta, joten tulee hyvä pehmeä lasku. Kesäksi (kesä-heinä-elokuut) otan kyllä taas kotihoidontuella kotiin.
uskokaan vaan! Yritin vain valottaa sitä, että ne perustelut, millä vanhemmat lohduttelevat itseään ja toisiaan ja millä puolustelevat ja syyttelevät toisiaan tällä palstalla ovat ihan perseestä, eikä niillä ole mitään tekemistä VARSINAISEN ongelman/asian kanssa.
t ap
Se ei siis ole järin hyvä syy hoitoon viemiselle. Ja ei, en ole kateellinen kotiäiti, vaan opiskelija, jonka lapset 2v. ja 3,5v. ovat ryhmäperhepäivähoidossa. Olisihan se kiva ollut, että tuo nuorempikin olisi saanut olla kotona 3-vuotiaaksi, mutta meillä hoitoon meno oli kyllä ehdottomasti parasta. Minulla alkoi vähitellen seinät kaatumaan päälle kotona. Lasten ja minun väliset suhteet ovat parantuneet todella paljon syksyn jälkeen, kun ei ole äidillä enää koko ajan pipo kireällä. Olen paljon enemmän läsnä lasten kanssa nykyisin, vaikka olenkin fyysisesti samassa tilassa paljon vähemmän.
Vierailija:
Oikeastiko te olette sitä mieltä ettei kolmevuotias kaipaa kavereita?
Jos vanhemmat osaavat olla vanhempia lapsilleen, voi lapsi ihan hyvin olla tunteja päivässä kodin ulkopuolella hoidossa. Toki hoito on stressaavaa ja siksi päivät suosittelisin pidettävän lyhyinä.
Minun lapseni ovat aloittaneet vuosi + 3 kuukautta ja toinen 9 kk vanhana. Kummallakaan ei ole ongelmia tai kehityshäiriöitä. Molemmat ovat tyytyväisä onnellisia iloisia lapsia. Molemmat ovat myös kilttejä ja sosiaalisia. He ovat lisäksi erittäin empaattisia. He ovat hyviä tunnistamaan omat ja muiden tunteet.
Tarhassa alle kolme vuotiaiden ryhmä on pieni, hoitajat pysyvät samoina ja kodin ja tarhan yhteistyö sujuu. Vanhemman tehtävänä on huolehtia, että hoitomuoto on omalle lapselle sopiva, eikä lapsi joudu heittopussiksi ryhmästä toiseen.
ps. minä ja veljeni olemme menneet tarhaan alle vuoden vanhoina. Olemme ihan tavallisia todella empaattisia ihmisiä. Maailma ei ole noin yksioikoinen kuin väität.
mutta musta kuulostaa kyllä aika erikoiselta jos 3 aikuista tosiaan on liikaa (äiti, isä, perhepäivähoitaja). Onhan monen lapsen elämässä paljon muitakin aikuisia, mm. isovanhempia paljon läsnä.
Lisäksi aika vähän puhutaan siitä (ja tämä ei tosiaankaan ole mikään syytös ap:ta kohtaan, totean yleisluontoisesti vain) että mitenkään kaikki kotiäidit eivät ole mitään kovin erinomaisia kasvattajia. Osa tietysti on, mutta osa istuttaa lapsiaan päivittäin videoiden kanssa ja roikkuu itse netissä tms, mitä taas perhepäivähoidossa ei tehdä. Sillä ettei tee työtä saa kuitenkin ikään kuin ilmaisen sädekehän omista ansioista täysin riippumatta, vaikka sitä ei ääneen saakaan sanoa.
" 9-kuinen pärjää hoidossa" - " 2-vuotiaalla vaipatkin" - " 3-vuotias kaipaa jo kavereita"
onko ihan mahdoton ymmärtää, että joillekin elämässä tulee eteen yllätyksiä, eikä kaikkien elämä mene viivasuoraan niinkuin joku suunnittelee.
Vierailija:
Myös lapsen empatiakyky jää puutteelliseksi, ja se puolestaan johtaa vuorovaikutuksen häiriöihin.
On nyt maailman huomaavaisin isoveli, yksi empaattisimmista tuntemistani ihmisistä.
että suurin osa meistä 35-v ja alle on hoidettu kodin ulkopuolella; keskimääräinen vertailukohta siis on luonnollista keskimäärää epäempaattisempi.
Ja mistä ne lapsensa empaattisuutta kehuvat edes tietävät, millainen lapsi sitten kotihoidolla olisi?
Yhä vieläkään tuskin kukaan on tajunnut ap:n pointtia...
Ja sille, joka totesi, että onhan lapsella enemmänkin aikuisia: luepas nyt ne ap:n viestit uudelleen ajatuksella. Äiti on ensisijainen kiintymyskohde, isä toissijainen (sori vaan isät). Toki muutkin kuin biologiset vanhemmat voivat ottaa nämä roolit, mutta silloin se on aina ns. epätyypillinen tapaus ja muodostaa riskin lapsen kehitykselle.
Miten muuten lapsi oppii empaattisuutta kuin olemalla muiden ihmisten kanssa tekemisissä? Lapsella, jolla on useita ihmiskontakteja on paremmat mahdollisuudet oppia ihmisistä kuin lapsella, jolla vähän kontakteja. Se miten kukan nämä kontaktit järjestää en nyt ala vääntämään.
Kukaan ei myöskään voi veikkailla millainen lapsesta olisikaan tullut päivähoidossa, jos on kotihoidettu ja toisinpäin. Ihan turha lause siis. Aina voi jossitella.
Me nykyiset aikuiset olemme se sukupolvi, joka kasvattaa jälkeläisensä. Me emme voi opettaaa lapsiamme kuin niissä rajoissa, mitä meillä itsellämme on. Lapsi voi oppia meiltä kaikilta aikuislta tai sitten lapsi voi olla myös oppimatta. Yleensä tuppaa olemaan, että osaamme siirtää oppimaamme seuraaville sukupolville. Aika paljon laajemalla kuvalla varustettuja olemme me kuin meidän 100 vuotta sitten eläneet esivanhempamme. Näin on meidän kanssamme ja näin on ollut ennen meitä. Siksi kehtaan väittää, että nykyiset sukupolvet ovat monella tavalla aikaisempia kyvykkäämpiä. Meidän jälkeläisensä tulevat sitten olemaan meitä kyvykkäämpiä. Hyvä niin. Sitä se kehitys on.
Hän väittää, että hoitoon vieminen pilaa tai heikentää lapsen ja äidin välistä suhdetta. Minä olen siitä erimieltä. Lapsi saa maailmaansa vaikutteita muualtakin kuin äidiltään, se ei tuhoa lasta, eikä hänen tulevaisuuttaan. Lapsi oppii peilaamaan itseään muualtakin kuin äitinsä kautta. Toki kaikki oppivat nuo kyvyt ennemmin tai myöhemmin.
Ensisijaista on, että lapsi kokee olonsa turvalliseksi ja hyväksytyksi. Hyväksyvän ympäristön voi luoda äiti tai sitten isompi joukko ihmisiä. Monella av-laisella on niin ahdas maailma, että minä toivon heidän lapsilleen muitakin turvallisia aikuiskontakteja mahdollisimman pienestä lähtien. Esimerkiksi uskonnollinen fanaattisuus on todella tuhoisaa lapsen kyvylle hyväksyä itsensä ilman ehtoja.
Vierailija:
Miten muuten lapsi oppii empaattisuutta kuin olemalla muiden ihmisten kanssa tekemisissä? Lapsella, jolla on useita ihmiskontakteja on paremmat mahdollisuudet oppia ihmisistä kuin lapsella, jolla vähän kontakteja.
Väärin, kun puhutaan alle 3-vuotiaasta. Kun looginen ajattelu alkaa itää, niin silloin tulee kehiin myös kysymys suvaitsevaisuudesta, ja sitä monenlaiset kontaktit toki lisäävät. Sen sijaan alle 3-vuotiaalla avainsana on 1-2 PYSYVÄÄ, mahdollisimman KOKOAIKAISTA hoitajaa. Tämä siksi, että lapsen on ensin opittava yhdistämään tiettyjen tuttujen 1-2 ihmisen ilmeet siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu: aha, suupielet ylöspäin -> mua kutitetaan ja on kivaa. Aha, suupielet alaspäin -> se ei huomaa mua. Aha, vettä tulee silmistä -> mulle tulee paha mieli. Tästä se empatia lähtee: kun näkee tietystä ruumiinkielestä seuraavan johdonmukaisesti tietyt asiat. Vasta kun on oppinut 1-2 ihmistä, voi sitä laajentaa muihinkin. Ja itseen! Ilman empatiakykyä ei pysty tunnistamaan ja tarkastelemaan omiakaan tunteitaan.
Ja tätä empatiaa ei muuten kaikki opi. Tiedättekös, mitkä ovat suurimmat riskit lapsen empatiakyvyn kehitykselle? No erot huolenpitäjistä tietysti. Mitä useammin ja mitä pidempään lapsi on erossa ensisijaisesta huolenpitäjästään (yleensä bioäiti), sitä suurempi riski on, että hänelle kehittyy joku autismikirjon häiriö, kiintymyssuhdehäiriö, epävakaan persoonallisuuden häiriö tms. Ja päinvastoin: suurin osa näillä diagnooseilla elävistä aikuisista on kohdannut lapsuudessaan eron/eroja vanhemmistaan. Ja tämähän on jatkumo, ei kukaan ole täysin häiriintynyt tai täysin terve; vaan mitä enemmän on eroja, sitä enemmän on häiriöitä. KESKIMÄÄRIN.
Kun puhutaan lapsuuden traumatisoivista eroista tarkoittavat ne hylkäämistä pääsääntöisesti. Yksikään lapsi ei säry, jos hän tietää olevansa turvassa. Siksi päivähoidossa on tuttu rutiini, samat hoitajat jne.
Haluat niin kovin perustella, että päivähoito vaarantaa lapsen kehityksen, että oiot mutkia ja vertaat todellista hylkäämistä ja siitä seurannutta tunnekyvyttömyyttä ihan tavalliseen erillään oloon. Lapsella on koti ja vanhemmat vaikka hän olisikin päivähoidossa. Lapsi tietää, että hänet tullaan hoitopäivän päätteeksi hakemaan kotiin. Lapsella on vanhemmat, joilta hän oppii nuo perusasiat, mutta lapsen elämässä on muitakin ihmisiä.
Jos päivähoito olisi todella noin vaarallista kuin sen kuvaat olevan olisi kielletty lailla, koska eihän meillä olisi muutoin yhteiskuntana tulevaisuutta.
RisaMaya
(en muistanut kirjautua)
Lapselle ei ole pahaksi se että hänellä on oman äitinsä ja isänsä lisäksi elämässään muitakin läheisiä aikuisia. Siis esim. se perhepäivähoitaja. Ja 3-vuotias kaipaa jo ihmissuhteita oman kodin ulkopuolistenkin kanssa.
Vain täydelliset äidit kuvittelevat olevansa niin korvaamattoman tärkeitä lapselle etteivät halua pikku taaperon luovan sosiaalisia suhteita kotinsa ulkopuolelle. Voi kunpa olisit ap nähnyt miten meidänkin 2-vuotias kulki hoitokaverinsa kanssa käsi kädessä ja kovasti jutellen leikkivät omaa leikkiään...
Minut on hoidettu kotona, äiti ei ole ollut koskaan töissä. Sen sijaan minua paljon onnellisempia ja tasapainoisempia vaikuttavat olevan ne kaverini, jotka ovat olleet tarhassa jo ihan pienestä pitäien, eli varmaan siitä 3 kk iästä (70-luvun lapsi kun olen).
Mua säälittää ihan hirveästi ne, jotka raahaavat lapsensa tarhaan / pph:lle kun lapsi on 9kk (heti äitiysloman jälkeen) kun " ON PAKKO" mennä töihin.
Kenenkään ei ole pakko.
Arvomaailma on vaan erilainen. Joku pitää tärkeimpänä lapsiaan, joku taloaan, joku taas autoaan tai itseään.