Uskaltaako kukaan tunnustaa, että on tehnyt lapsen vain koska niin on tapana tehdä?
Itselläni ainakin oli vähän sen suuntaisia ajatuksia, että en osannut päättää haluanko lapsen vai en. Päätimme kuitenkin kokeilla ja saimme vuoden yrityksen jälkeen lapsen. En kuitenkaan pursunnut äidinrakkautta alkuunkaan ja aloin kiintyä lapseen oikeasti vasta kun hän oli vuoden ikäinen. Siihen asti hoisin vauvaa vain koska niin oli tapana tehdä. Nyt kun lapsi on 1,5-vuotias en kuitenkaan vaihtaisi häntä entiseen vapaaseen elämäntyyliini mistään hinnasta.
Siihen, että en uskaltanut kiintyä lapseeni on syynä varmaan sekin, että en uskonut koskaan lasta saavani, ylipainoni ja nuoruuden seksihurjastelujen takia. Onko muita, joille äidinrakkaus ei ole itsestäänselvyys?
Kommentit (11)
Kyllä minä ainakin tunnustan ja tunnistan ajatuksen.
Olin 25-vuotias ja tavannut "elämäni miehen". Pidin itsestäänselvyytenä perheen perustamista. Ja eipä vastalauseita tullut hänenkään suunnalta.
Tämä oli 80-90 -luvun taitteessa, jolloin veloista ei oltu kuultukaan. En koskaan ollut pitänyt lapsista, mutta ikäluokan kaverit alkoivat saada niitä peräjälkeen. Iski varmaan jonkinlainen joukkohenki :)
Olin vielä yliopisto-opiskelija, mutta loppusuoralla. Kuului vain jotenkin asiaan, en ollut edes ajatellut muita vaihtoehtoja.
Mutta kaikki hyvin, terveet nuoret aikuiset elävät omaa elämäänsä. En tiedä, mihin olisin päätynyt, jos kovin syvällisesti olisin alkanut asiaa pohdiskella.
Jep. Lapsi on kohta aikuinen, rakas ja pärjää mukavasti. Halusin kai kokea vanhemmuuden, ja lapsi sai tulla, jos oli tullakseen. Itse olisin voinut olla yhtä onnellinen myös lapsettomana. Äitiys on ollut pitkä ja mutkainen matka, joka on ottanut yhtä paljon kuin antanut. Vaihtaisin pitkiäkin aikoja pois, vaikkei niin kuulu sanoa. Hyvä kokemus se on silti kokonaisuudessaan ollut, näin jälkikäteen ajateltuna.
Oma äitini. Hänen kohdallaan ei olisi kannattanut.
Minä voin tunnustaa. Mutta ei siinä. Ihan hyvin olen selvinnyt, enkä päivääkään ole katunut.
Tämä kovin pitkälle menevä harkinta lasten teon suhteen, on varsin uusi juttu.
Olen myös (edelliseen kirjoittajaan viitaten) saanut lapseni osin 80-, osin 90-luvulla.
Toki ehkäisy oli keksitty ja lasta harkittiin, mutta kriteerit eivät olleet samanlaiset yleensä. Ihan hyvin opiskelun keskelle tai ilman mitään intohimoisia äidinvaistoja sai lapsi tulla.
Eli tosiaan tunnustan. Kuuluin näihin, perhe oli selvyys ja perheeseen kuuluvat lapset ja kultainen noutajakin meillä oli :)
Emme varmasti ole sen yksinkertaisempia kuin nykyvelat. Elämänasenteet vain täysin erilaiset.
Mun mummoni sanoi kuolinvuoteellaan että ei ois noita lapsiakaan pitänyt hankkia mutta eihän sille silloin mitään voinut kun niitä tuli.
No voin ihan hyvin tunnustaa. Ei se tee mun lapsesta yhtään vähemmän rakastettua ja mielestäni vähemmän ihanaa yksilöä, vaikka syyt lastenhankinnalle olivat sitten mikäkin. Meillä miehelle on ollut aina itsestäänselvyys, että haluaa lapsia ja koska mulla ei ollut ehdotonta ei kantana lapsikysymyksissä, niin pidin sitten lapseni, kun kerran tulin raskaaksi ehkäisystä huolimatta. En kadu lainkaan lapseni pitämistä, vaikka minkäänlaista vauvakuumetta ei todellakaan ollut, kun raskaaksi tulin.
Kyllä mä tein vähän järkisyistä alunperin. Mies ja hetki tuntui sopivalta ja ajattelin, että jos jotain varsinaista vauvakuumetta varsin jään odottamaan, niin voi olla että odotteluksi jää, joten tein aloitteen keskusteluun lapsen saamisesta. Lisäksi olin aina ollut eläinten kanssa tosi hoivaviettinen ja jotenkin olin siinä käsityksessä, että se olisi jotain äidillisyyttä minussa. No, ei se ollut kuin puhdasta eläinrakkautta... :D Totta kai omasta lapsestani olen aina huolta pitänyt ja yli kaiken rakastanut, mutta hyvin nopsaan selvisi, että ei enempää näitä. Niin me ollaan sitten eletty yksilapsisena, onnellisena perheenä eläinlauman keskuudessa. En todellakaan kadu että saimme lapsen, mutta en kadu myöskään sitä, että molemmat oltiin sitä mieltä, että yksi riittää. Vahingon saattuessa olisimme lapsen pitäneet, sekin puhuttiin läpi.
Rakastin ajatusta geenieni jatkuvuudesta, vaikka ymmärsin äitiyden sosiaalista ja henkistäkin puolta. Lopetin pitkäaikaisen suhteen, koska mies ei ollut sopiva tai valmis isäksi. Löysin sopivan miehen. Muutimme yhteen. Tulin raskaaksi.
Rakastuin lapseen heti kohdussa. Olin kaunis odottaja. Synnytin täydellisen vauvan. Täysimetin. Kukoistin. Mietin mitä minulta olisikaan riistetty, jos en olisi saanut lasta! Ei kannata kuunnella miehiä, jotka eivät tahdo lapsia, vaan pyrkiä toteuttamaan naiseuttaan myös äitinä! Olin ylpeä määrätietoisuudestani.
Osa lapsenhoidosta ei ollut kovin kiinnostavaa tai hohdokasta, mutta kun tahdoin olla äiti, niin onnistuin. En voi sanoa seksihurjastelleeni nuorena, koska aina olen miettinyt mahdollisuutta tulla sopimattomasti raskaaksi, saada sukupuolitauteja, tulla niiden seurauksena kyvyttömäksi saada lapsia ja henkisiä traumoja.
...