Miksi ma jotenkin jannitan ja hermoilen omia lapsiani? Ole jotenkin koko ajan takakirea, suoritan jotain (en tieda mita, aitiytta?), en ole rento ollenkaan.
Kommentit (3)
Silloin minä huomasin, että oon lapsen seurassa koko ajan aistit avoinna ja lihakset valmiina syöksymään. Nimittäin jos vaikka istahdin sohvalle, vedin syvään henkeä ja rentouduin kahdeksi sekunniksi, niin sitten jo lensi traktori päähän.
Tuon kireän olotilan tunnistaminen itsessäni herätti minut siihen, että näin ei voi jatkua. Eli tajusin, että jos meidän perhe aikoo pystyä elämään yhdessä, niin lapsi on kasvatettava rauhallisemmaksi, ettei hänen seurassaan tarvitse olla sätkyukkona.
Hiljalleen meno onkin rauhoittunut, ja nykyään saatan ottaa sohvalla jo pienet nokosetkin, jos lapsi on juuri leikin tiimellyksessä, eikä kaipaa äidin huomiota juuri sillä hetkellä. Nokoset ovat todella luksusta siihen verrattuna, kun muistelen parin vuoden takaista aikaa.
Ja villiyttä on monenlaista. Tää poika on sellainen rajuotteinen ja tekee kaiken vahvan fyysisesti. Eli kaiken mihin ryhtyy hän suorittaa täysin voimin. Siksi meidän yhteiset leikit usein loppuu siihen, että minua sattuu, ja silloin ärähdän.
Nykyään tuota onneksi käy aina vain harvemmin. Meillä kiinnitettiin huomiota siihen, että leikkiessä leluja ei saa heitellä. Ei ikinä. Ja luonnollisesti se on auttanut. Sitten joskus on korjattu kaikki ne metalliset traktorit pois ja laitettu kokonaan piiloon, ettei käy niin suuria henkilövahinkoja.
pelkään että en osaa olla niiden kanssa, en saa niihin mitään kuria.