Ihmetyttää äidit jotka jaksaa olla vuosikaupalla kotona lasten kanssa
Mietin välillä että eivätkö tajua mistä kaikesta jäävät paitsi kun kituttelevat ja suuhaavat vain kodin, ruokakaupan ja hiekkalaatikon väliä. Välillä mietin myös että antavat aika yksipuolisen naiskuvan lapsilleen.
Kommentit (24)
Onneksi kenenkään ei ole sitä pakko tehdä, jos ajatus tuntuu niin kauhealta :)
Mutta älä turhaan ihmettele ja säälittele toisten valintoja, ne eivät ole sen huonompia tai parempia, kuin sinun valintasi - vain erilaisia.
Kyllähän jokaisella kotiäidilläkin on elämää: harrastuksia, ihmissuhteita, keikkatöitä, järjestötoimintaa, jne. Eivätkä ne lapsetkaan elämää aivan sisällöttömäksi jätä.
Vierailija:
Mietin välillä että eivätkö tajua mistä kaikesta jäävät paitsi kun kituttelevat ja suuhaavat vain kodin, ruokakaupan ja hiekkalaatikon väliä. Välillä mietin myös että antavat aika yksipuolisen naiskuvan lapsilleen.
Olen matkustanut ympäri maailmaa, asunut useassa maassa, opiskellut kahdessa yliopistossa (ja tehnyt samalla uraa hyvässä työpaikassa), harrastanut, mennyt ja tullut, tutustunut laajaan kirjoon ihmisiä, juossut yöelämässä enemmän kuin tarpeeksi.
Sitten sain lapsen. Ja ihana hiljainen, seesteinen tauko. Ei kiire minnekään. Rauhallista menoa, välillä villiäkin. Mukavaa vaihtelua joka tapauksessa. Harrastuksiani olen jatkanut.
Kyllä se ura ja muu elämä odottaa. Eikä katseen tarvitse kaventua. Luen minäkin päivän lehden ja pidän päivittäin yhteyttä aikusiin ihmisiin, käyn ulkona lapsena kanssa.
miehen palkka on niin hyvä että vaikka olisi loppuelämän kotona.
enemmän kiirehtiessä kodin ja työn väliä. Kauhea kiire koko ajan, hermot kireällä, lapset sairaana...
15 vuotta ollut jo työelämässä ja suhannut tuolla pitkin maailmaa, nähnyt ja kokenut paljon nyt on aika kokea hiekkalaatikkoelämää. voiko joillain olla tosissaan noin kapeakatseinen elämänasenne kuin ap:llä??
Ei ne tajua että eivät oikeasti tee mitään fiksua.
Oli paljon pois kotoa, kun olin pieni. Teki pitkiä työpäiviä ja matkusteli. Olen tutustunut äitiini vasta nyt kun jäi eläkkeelle. Ei meistä silti tule koskaan läheisiä. Hän patistaa minua kokoajan menemään töihin, vaikka nautin kotonaolosta lasten kanssa.
Korkeakoulutettu jne. Työ ei kuitenkaan ole koskaan antanut minulle mitään merkittävää sisältöä elämään, oikeastaan vaan aikuiset kontaktit olivat tärkeitä. Inhosin sitä ainaista stressiä ja silti tuntui, että tein ihan merkityksetöntä työtä. Vaikka se työ loppuisi maapallolta, ei kukaan siitä kärsisi...
Itse olen ollut hoidossa 5kk lähtien ja päiväkotipäivät olivat kymmentuntisia. Tiesin, kun sain lapsia, että olen heidän kanssaan pitkään kotona. Nyt on esikoinen eskari ja haluan olla kotona vielä ainakin muutaman vuoden tai sitten tehdä edes osa-aikaista työtä, jota tosin ei minun alallani voi tehdä järkevästi.
Tullaan taloudellisesti ok toimeen mutta olisihan sitä mahdollisuus isoon taloon pääkaupunkiseudulla, jos olisi minunkin palkkani käytössä. Nyt asutaan mukavasti mutta ei kovin väljästi.
Itse olen mukana parin yhdistyksen toiminnassa mukana. Näen päivittäin muita aikuisia ja lisäksi pystyn antamaan aikaani myös minun yli 90-vuotiaalle mummilleni. En koe eläväni tylsää elämää vaikka jonkun mielestä taatusti niin teen :) Mutta nämähän ovat niitä makuasioita, joista mielestäni ei voi kiistellä.
Ja täytyy kyllä sanoa, että kotiäidin ja lasten ympyrät on suuremmat kun työssäkäyvän.
Nyt kun olen jo kaksi vuotta käynyt töissä, mun ympyrät on todella pienet. Työpaikka-päiväkoti-koti ja joskus ruokakauppa. Ei riitä voimat mihinkään ylimääräseen.
Kotiäiti vuosina käytiin perhekerhoissa, uimahalleissa, kaupungilla, kyläilemässä, leikkipuistossa, kaupungilla, kahviloissa, kirjastossa, teatterissa, metsäretkillä, luistelemassa, hiihtämässä yms.
Elinpiirit oli aika laajat ja avartavat. Ei ollu yksipuolista eikä tylsää.
Kaihoisasti muistelen, oli rentoa ja mukavaa aikaa. Tosin on nyt.
kauhean mustavalkoista ajattelua. Itse kyllästyin kotiäitiyteen toisen lapsen hoitovapaalla. Lähdin osa-aikatyöhön, ja se sopii meidän perheelle, nyt kun lapset ovat pieniä.
En ole korkeasti koulutettu enkä omaa hienoa uraa. Olen vain ihan tavallinen sairaanhoitaja ja satun tykkäämään niin työstäni kuin työyhteisöstäni. Siksi pädyimme siihen että mies jää kotiin lasten kanssa minun palatessa töihin, lapsi oli tuolloin 1v.
Jo ennen tuota tein keikkatöitä miehen vapaapäivinä ja samoin mies nyt koti-isänä ollessaan tekee satunnaisia keikkatöitä (hän myös viihtyy työsssään). Minua ja miestäni nuo aikuistenpäivät ovat vain piristäneet ja samalla tuoneet vähän lisätuloja perheellemme.
harrastuksia kuin silloin, kun olin lasten kanssa kotona.
Ja oli aikaa lukea lehtiä ja seurata aikaa.
Ja lapsilleni olen ainoa äiti ja se kiireetön kotonaolo on heille merkityksellistä.
Suren sitä, että lähdin ehkä kuitenkin liian aikaisin takaisin töihin, nuorin oli silloin 8 ja joutui olemaan iltapäivät yksin... se on vaikuttanut
hänen masennustaipumukseensa....
Kotiäiti on arvokas olemalla kotiäiti!
On aikaa hoitaa parisuhdetta, harrastaa, tavata ystäviä, olla lasten kanssa jne.
Työssäollessa kaikki aika menee työn, päiväkodin ja kaupan välillä.
kun ei ymmärrä että kotiäidin elämään kuuluu paljon muutakin kuin se hiekkalaatikko.
Tietysti jos siihen hiekkalaatikon reunalle jää kyhjöttämään saattaa maailmankatsomus kaventua pahastikin ;)
Vierailija:
Tietysti jos siihen hiekkalaatikon reunalle jää kyhjöttämään saattaa maailmankatsomus kaventua pahastikin ;)
Enpä tiedä yhtäkään pitkään kotona ollutta joka ei olisi loppujen lopuksi jäänyt siihen hiekkalaatikon reunalle eikä löytänyt enää pois.
Olen muuten huomioinut että harvalla elämäntapakotiäidillä on edes ajokorttia!
Esikoisen vauva-aikana asuttiin omakotitalossa harvaan asutulla alueella, kaukana keskustasta ja palveluista. Lähitienoilla ei asunut kuin pari kotiäitiä ja heidän kanssaan en löytänyt yhteistä säveltä. Vaikka kuinka rakastin lastani ja pidin kodistamme, tuo yksinäisyys ahdisti. Tuohon aikaan olin vielä kaveripiirini ainoa äiti ja siis juuri lapsemme takia muutimme kaupungista tuonne unelmiemme omakotitaloon. Kaksi vuotta jaksoin olla kotona, kunnes tuli tunne että pakko palata töihin. Päivähoitopaikka järjestyi liki 10km päästä, ihan toiselta suunnalta kuin työpaikkani.
Lopulta päädyimme siihen että olemme kuitenkin kaupunki- emmekä omakoti-ihmisiä. Myimme talon ja hankimme muutaman kilometrin päästä keskustasta viihtisän kerrostaloneliön. Nyt esikoinen on 5v ja kuopus puoli vuotta. Nautin kotona olosta! Täällä on avointa päiväkotia, kerhoa esikoiselle, leikkipuistoja, mahdollisuus erilaisiin harrastuksiin ja kotiäitien ydessäololle. Olen löytänyt paljon uusia kotiäiti-kavereista joiden kanssa vierailelle toistemme luona ja hoidamme tarvittaessa toisten lapsia. Myös moni vanhoista ystävistäni on saanut vauvan viimeaikoina tai on parhaillaan raskaana, heidänkin kanssaan on löytynyt uusi yhteinen side. Nyt tuntuu ettei mikään saisi minua enää palaamaan töihin ennen kuopuksen 3v päivää, samalla saan olla tukemassa esikoista hänen aloittaessaan koulutietään.
Vierailija:
Enpä tiedä yhtäkään pitkään kotona ollutta joka ei olisi loppujen lopuksi jäänyt siihen hiekkalaatikon reunalle eikä löytänyt enää pois.
Olen muuten huomioinut että harvalla elämäntapakotiäidillä on edes ajokorttia!
Ja toisaalta mitä tekemistä ajokortilla on asian kanssa?
En tiedä onko sekään parempaa että lapset näkevät äidin kiireisenä juoksevan uran perässä.