Eläisitkö mieluummin myrskyisän riepottelevassa suhteessa sen oikean, sielunkumppanisi kanssa vai
erittäin vakaassa, turvallisessa ja tasapainoisen hyvässä suhteessa jonkun kivan miehen kanssa joka ei kuitenkaan olisi syvemmässä mielessä se oikea?
Kommentit (29)
ja valitsin jälkimmäisen. Myrskyisän suhteen viimeinen niitti oli miehen umpihullu ex-vaimo.
ensin elin rauhallisessa suhteessa kiltin miehen kanssa, mutta suhde ei edennyt lastentekoon tai naimisiin asti ja halusin eron. Alussa olin tämän miehen kanssa hyvin onnellinen, mutta noin viiden vuoden jälkeen alkoi olla sellainen olo, että mistään ei tule mitään. Veikkaan, että voimakas luonteeni jotenkin " lannisti" tämän kiltin ihmisen.
Naimisiin päädyin miehen kanssa, jonka luulin olevan sielunkumppanini. Hyvin monista asioista ajattelimme samoin, ja keskustelumme olivat parhaimmillaan erittäin antoisia. Vaan riitamme olivat rajuudessaan vertaansa vailla, eikä sanoja tai fyysisiä otteita säästelty. Oli myös muita ongelmia, mm. luottamuksen kanssa.
Mitähän seuraavaksi kokeilisin??? Tosin kivaahan tämä yksinolokin on, ei tarvitse riidellä eikä kärsiä :)
Niin, ja ei tämä minun sielunkumppani sitten ollutkaan FAS - termistö selvisi mulle siinä ketjussa. Ihan vaan kyselin, että oisko äidin konjakin naukkailu raskausaikana saanut aikaan sen, ettei suhde sielunkumppanini kanssa onnaa useista yrityksistä huolimatta.
Siinä oli samanlaisia kokemuksia monella. Mutta ehkä meitä täydellisen sielunkumppanuuden kokeneita onkin enemmän? Mullakin on nyt just taas ihan kauhee tilanne, että mitä teen. Kaipaan sielunkumppaniani aivan tajuttomasti. Yöpöudällä valokuvia ja tekstareita plärään ennen nukkumaan menoa. Mutta meno oli niin repivää, ettei tosiaan ehjää päivää nähny. Mulla olisi nyt mahdollisuus aloittaa suhde luotettavan, komean, kiltin, hellän, urheilullisen, ahkeran, lihaksikkaan, sosiaalisen ja hauskan miehen kanssa. Ollaan tapailtu kuukausia. Mutta en pysty unohtaman sielunkumppaniani, jota edelleen sitten vissiin rakastan. Ja en vaan pysty sitoutumaan tähän uuteen suhteeseen.
ei ap
Todellinen sielunkumppanuus on sitä, ettei sitä tunnetta tarvi hakea minkään myrskyjen kautta. Se onni on olemassa koko ajan, ja energia voidaan käyttää elämiseen, eikä sitä tarvi tuhlata myrskyihin.
Mutta kyllä minä tiedän, että moni siihen lankaan menee.
Ei todellakaan ole helppoa. Kun olin sielunkumppanini kanssa, halusin vain joka hetki aivan mielettömästi olla hänen lähellään. En olisi tarvinnut ketään muita ihmisiä, kunhan vain saimme olla yhdessä. Hän asui toisella paikkakunnalla ja näimme vain viikonloppusin. Arkisin saataoimme puhua tuntikausia puhelimessa. Siksi siinä varmaan säilyi se mieltön odotus kun nähdään. Tiedän kuitenkin, ettei se suhde ollut oikeasti minulle hyväksi. Pettymyksiä tuli niin usein. ja se tyyppi kulkee oikeasti kriisistä kriisiin. Ja eihän se minun valintani edes ollut, kun tyyppi jätti minut ja seurustelee nyt.
Puhuin hänen kanssaan puhelimessa muutama pvä sitten toista tuntia. Joo, tyttöystävän kanssa ollut kriisiä jos toista. Ei siis mikään yllätys. Minun pitäisi ymmärtää olla onnellinen, että olen päässyt änestä eroon. Mutta nyt tapailu tyttöystävän kanssa on katkolla. Olisiko liian riskaabelia leikkiä minun tunteillani, jos tapailisin silloin tällöin sielunkumppaniani - jos hän nyt eroaa... Mielettömästi houkuttaa ajatus, että saisin silloi tällöin käpertyä hänen kainaloonsa juttelemaan kaiki maailman murheet. Vaikka tiedän, ettei suhde voi onnistua. Mutta siinä olisi tietenkin se vaara, että tulisin taas kerran jätetyksi sydän haavoilla. Ja silloin pitäisi lopettaa suhde tähän kaikin puolin kilttiin ja ihanaan mieheen, johon nyt olen koettanut tutustua usean kuukauden ajan. Niin tuhoaisinko kaikki mahdollisuuteni onnelliseen tulevaisuuteen, jos roikkuisin sielunkumppanin satunnaisessa tapailussa ja sen takia hylkäisin kaikki oikeasti potentiaalit aviomiesainekset???????
Mitä mä teen? Koetin tänän puhelimessa lopetta tätä nykyisen kiltin miehen tapailua. En voi valhedella itselleni ja jatkaa. No näimme kuitenkin. Ja sitten olinkin taas jo hänen kainalossa ja syleilyssä ja tiesin, että tää on oikeesti hyvä tyyppi. Mutta voi kun mun sydänkin tajuaisi sen!!!
Kertokaa muutkin tarinoitanne, niin analysoidaan!
johtuen rankasta tunne-elämästä ja että elämäsi on muutenkin kovin epävakaata?
Vai kestätkö sen että tulet ehkä lopun ikääsi aina joskus ikävöimään sielunkumppaniasi mutta elämäsi on onnellista ja hyvää ja tasaista?
Itse valitsin lopulta jälkimmäisen vaihtoehdon. Mun sielunkumppani on ihan ok tyyppi mutta johtuen todella voimakkaista tunteistani häntä kohtaan ja telepatiaa lähentelevästä yhteisymmärryksestämme jne, elämämme oli tosi raadollista. Kun toisaalta sielullisesti oli niin lähellä toista mutta silti arjessa kaikki ei ollutkaan niin täydellistä. Ikävä oli suunnaton kun oltiin erossa jne. Rakastin niin että sattui ja ahdisti. Pienetkin vastoinkäymiset sattui sydänjuurissa asti. Ja näistä johtuen ajauduimme suuriin kriiseihin.
Löysin sitten ihmisen jonka kanssa elämä oli tasaisempaa ja arjessa synkkasi ehkä paremmin (sielunkumppanin kanssa olimme liian samanlaisia arjessakin, emme täydentäneet toistemme puutteita), elämä rullasi paljon vaivattomammin eteenpäin. Päädyin siihen suhteeseen jäämään ja tyytyväinen olen ollut. Joskus kyllä muistuu mieleen ja tulee vähän ikävä sitä suurta rakkautta mutta uskon että parempi silti näin.
Mutta kukaan ei voi näitä asioita päättää toisen puolesta eikä oikein edes suositella. Kuuntele sydäntäsi tarkkaan, sitten kuuntele myös järkeäsi, mihin olet valmis ja mihin et? Jos et itsekään tiedä niin ehkä olisi hyvä olla sinkkuna jonkin aikaa ja selventää ajatuksiaan.
Että oisko tässä just " Vastakohdat täydentävät toisiaan" -kansan viisauden pointti.
Sielunkumppanini kanssa aina sitä ihmeteltiin, että jopa on tyhmä sanonta, kun täähän on just aivan mahtavaa, kun toinen tietää sun ajatukset ja tunteet sanomattakin tai puolesta sanasta.
Mutta niin, kyllä minä tarttisin tasapainoisen ja rauhallisen miehen ollakseni onnellinen. Yksin pysyn kuosissa ja olen oppinut kanavoimaan energiaani ja pystyn keskittymään pitkäjänteisiin projekteihin. Mutta kun vierellä on toinen maaninen ja neuroottinen vouhkaaja, jonka kanssa toisiamme lietsomme, niin johan siinä menee elämä sekaisin.
Ja sitten vielä siitä, että vanhasta suhteesta pitää päästä yli ennen kuin lapsellisesti alkaa vouhottomaan sieulunkumppaneista ja muistaa nuoruuden höpötyksistä. Olin lasteni isän kanssa yhdessä 10 vuotta. Tylsä ja tasapaksu avioliitto päätyi monesta syystä eroon vuosien yrityksen jälkeen, eikä minulla ollut mitään tarvetta löytää uutta kumppania. Olin vain onnellinen että sain vihdoinkin olla vaan rauhassa. Sitten tapasin aivan yllättäen tämän sielunkumppanini. Vaikka hän on kaukauinen sukulaiseni, en ollut koskaan aikaisemmin tavannut häntä. Ja suhteen päätyttyä olin niin pohjattoman yksinäinen ja kaipuu oli niin valtava, että tuntui vaan siltä, että haluan jonkun muun ja vähän äkkiä edes satunnaiseksi treffailukumppaniksi itsetuntoani kohottamaan. Lisäksi olen jo päälle 30 v ja haluaisin lisää lapsia. Ei ole vuosikausia aikaa istua kotona kädet ristissä. Onhan se tosiaankin vähän noloa, kun yh hyppää treffeillä siellä sun täällä, mutta ei maha mitään. Nyt käyn treffeillä, kun sellainen elämänvaihe sattuu olemaan.
Mutta myrskyisillä taiteilijasieluilla ei tule onnistumaan ikinä ja on joko tehtävä raastavia kompromisseja tai sitten tyydyttävä johonkin joka on arjessa helpompaa vaikka tuntuukin ettei toinen ole itselle täydellinen sielullisesti.
myrskyisyys ja riepottelevuus olisivat AIKA selvä merkki siitä, että mies on väärä.
Minun oikeani kykenee rakastavaan, tasapainoiseen ihmissuhteeseen.
Olen kokenut erittäin myrskyisän avioliiton miehen kanssa, jota rakastin syvästi. Hän tuntui olevan se oikea, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että tunne johtui vain omasta kypsymättömyydestäni.
Olen iloinen siitä, että osasin toisella kerralla valita vakaan miehen, jonka kanssa ei tarvitse pelätä mitään.
12, kiitos paljon ajatuksistasi. Olen sinkku, ja juuri siksi että täytyy tunteitani selvitellä. Ja sepä se, että en halua tästä sinkku-tapailusta edetä seurusteluun, vaikka mies olisi kuinka ihana ja kunnollinen. Miten kliseistä onkaan sanoa " en voi nyt mitenkään vielä sitoutua uuteen suhteeseen" mutta niin se vaan on. Mutta enhän mä halua loppu elämää yksinkään olla! Teen varmaan myös väärin tätä kilttiä miestä kohtaan, kun pidän häntä tuossa vähän narun päässä varalla. Vitsit mä olen kamala ihminen.
Juuri niin kuin 12 kirjoitit, rakastin sielunkumppania niin että sydän oli pakahtua. Nyt kun emme ole nähneet toviin, niin tietenkin se helpottaa. Täytyisi oikein keskittyä, että muistaisin miltä tuntui olla hänen lähellään. Niin en tietenkään viitsi kauheesti koettaa keskittyä.
Ehkä asiat nyt vaan jossain vaiheessa loksahtaa paikoilleen. Unohdan pikkuhiljaa Suuren Rakkauden ja silloin voin sitten löytää Onnen.
Minulla oli joskus esim suunnaton halu vahingoittaa muita todella pahasti. Teki myös mieli olla välillä äärettömän kylmä ja tunteeton. Olin tosi herkkä lapsi. Reagoin asioihin voimakkaasti. Arkisissa jutuissa olin tosi huithapeli. En pystynyt pitämään huonettani järjestyksessä ja koulussa en tunneilla kuunnellut yhtään kun ei kiinnostanut vaan haahuilin omiani.
Mä sain kuitenkin tosi hyvän kasvatuksen vanhemmilta ja sen avulla pääsin noista jutuista tietoisesti osaksi eroon. Nykyään joskus tosi pienesti saattaa olla sellainen vahingoittamishalu mutta ikinä en mitään pahaa tekis kelleen! Päinvastoin ihan tietoisesti ja tahtoenkin tahdon vaan auttaa nykyään ihmisiä. Ja en enää päästä itseäni siihen kylmään tunteettomaan tilaan vaan opitusti pystyn ajattelemaan koko ajan miltä muista tuntuu. Olen oppinut sinnikkyyttä ja itsehillintää, vastuuntuntoani ja arjensietoani jo lapsuuteni aikana ja aikuisena tietoisesti noita kehittänyt.
No, tapasin sitten sielunkumppanin. Sellaisen joka on pohjimiltaan just kuten minä. Tuntui kuin olisin tuntenut hänet aina. Rakkaus välillämme oli aivan sanoinkuvaamatonta. Ilmaa olisi voinut leikata jne. Sanoinkuvaamaton tunne. Sellainen minkä olen kokenut vain kerran elämässäni ja vain tuon henkilön kanssa. Kuin sieluni pari.
No, aikasta pian kävi ilmi että tuo sielunkumppanini ei todellakaan ollut mitenkään noita " karmojaan" työstänyt vaan hän oli vahingoittamishaluinen, useimmiten kylmän tunteeton, arkea ei osannut elää vaan havitteli koko ajan jotain elämää suurempaa. Jne. Just noita juttuja joita niin hyvin itse ymmärrän ja jotka on mussakin pohjimmassani mutta joiden herraksi olen päässyt toisin kuin tuo sielunkumppani.
Tietysti tuo sielunkumppani sitten vahvisti omalla olemuksellaan noita mun jo työstettyjä juttuja ja hänellä ei toisaalta ollut mitään haluja päästä noista omista jutuistaan eroon vaan hän oikein nautti niistä. Jos olisin kunnolla heittäytynyt siihen suhteeseen niin pelkään että olisin itsekin noista pahoista karmoistani ruvennut nauttimaan ja heittäytynyt niiden vietäväksi.
Tapasin sitten sopivassa, tosi hyvässä välissä miehen joka oli itsessään sitä mihin minä tavallaan pyrin. Hän oli luonnostaan hyväntahtoinen, todella hyväsydäminen, erittäin käytännönläheinen ja arjesta nauttiva. Myös omalla tavallaan herkkä mikä yhdisti meitä kyllä. Tämä mies on nyt lasteni isä ja aviomieheni jo kymmenettä vuotta.
Kyllä se välillä vieläkin sykähdyttää kun ajattelen tai näen tuon sielunkumppanin. Mutta ymmärrän että mä en voi vaan heittäytyä siihen mukaan. Se olisi vastoin niitä aatteita ja arvoja jotka olen tämän elämäni aikana omaksunut. En ehdottomasti tahdo tehdä niin vaikka tuo toinen onkin sieluparini tms.
käyttää sit sitä sieluaan eri tavalla kun itse.
Kun oikeasti kysehän ei ole siitä että tykkää samoista asioista ja tahtoo elämältä samoja asioita vaan jostain syvemmästä... sen tietää jos on kokenut. Uskon että oikea sielunkumppanuus on yleensä vaikeaa. Aiheestahan on ihan kirjojakin kirjoitettu.
Eli tuli vielä mieleen, että sielunkumppaniltani olin valmis hyväksymään kaikki puutteet. Nyt kun olen analyytisesti koettanut löytää miestä, niin niissä kaikissa on aina joku vika, joka on olevinaan sitten niin ehdottoman paha pinnallinen miinus, ettei voi millään jatkaa treffailua. Ja oikeasti tiedän, että ihan samanlaisia miinuksia ja vielä vaikka mitä muuta annoin anteeksi sielunkumppanilleni. Sellaisilla seikoilla ei vain ollut mitään väliä, kun se ihminen oli niin oikea.
Oikea ja oikea... Ja vaikeuksien jälkeen taas kerran itkettiin molemmat sylikkäin, että ' mä vaan haluun olla sun lähellä' .
Tunnistin myös sen, että sielunkumppanini lietsoi sellaisia puoli minussa, joiden herraksi olin jo päässyt. Mutta hänellä ei ollut mitään aikomustakaan päästä näissä asioissa eteenpäin. Hän aiheutti minulle tosi paljon ahdistusta, mutta toisaalta tuntuu olevan ainoa, joka ymmärtää perin pohjin mun ahdistusta ja pystyi sitä rauhottamaan. Me olemme kaukaisia sukulaisia, ja ajattelimme johtuvan siitä, että olemme niin samanlaisia ja ajattelemme niin samoin. Mutta toisaalta, ei kukaan ole sisarustensakaan kanssa niin samalla aaltopituudella, niin eihän se tietenkään sitä sukulaisuutta ole. Mutta joku ' selitys' sille piti keksiä. Ehkä kaksosilla? Koimme jotain samanlaista yliluonnollista yhteyttä kuin kaksosten sanotaan kokevan. Se ei ollut intohimoa - mulla on ollut myös erittäin intohimoinen ja palava lyhyt rakkaustarina jota joskus muistelen kaiholla, mutta se oli eri kuin tämä yhteys.
Ja se on totta että sielunkumppanin jälkeen muut miehet tuntuu jotenkin vaisuilta vaihtoehdoilta.
Ehkä sun kymppi(?) pitää vaan elää se sielunkumppanisuhde niin loppuun ettei ole enää mitään haikailtavaa. Olla hänen lähellään ja siinä rakkaudessa niin pitkään että olet joko varma että niin tahdot lopun ikääsikin tehdä tai sitten olet valmis päästämään irti.
Niinkuin joku jo tuossa kirjoitti, sielunkumppanin kanssa eläminen ei ole sitä raastavaa myrskyä, vaan tasaisempaa menoa.
Kaksoisliekki puolestaan on se, josta tässäkin ketjussa on paljon puhuttu. Kohtaaminen on veret seisauttava kokemus, energiat välillä aistii. Tuntee löytäneensä jotain, jota on kaivannut. Mutta yhteiselo on myrskyä ja energioitten vastakkaisuutta. Se on kaksoisliekki, ja nämä suhteet päättyvät usein eroon. Samanalainen, mutta mahdoton elämänkumppani.
Mitään myrskyä en ole havainnut ainakaan näin ulkopuolisena?
Olen kokenut molemmat eli kyse on osaltani vain valinnasta. Tiedän, että en siedä hyvin ihmisiä kenellä on ongelmia tai ketkä aiheuttavat niitä. Alhainen sietokyky johtuu kai äitisuhteesta (on sosiaalialalla) tms. En vain yksinkertaisesti jaksa tai siedä sähläystä ja mokailua perhe-elämässä. Nuorena se on ok muttei enää vanhempina.
onneksi silloin ei ollut vielä lapsia. Valitsin lopulta jälkimmäisen eli mieheni ei ole sielunkumppanini, mutta hyvä mies muuten, kohtelee minua kauniisti ja on hyvä isä lapselle. Olen tyytyväinen päätökseeni, ei sitä myrskyisää suhdetta ikuisesti jaksa.