Voisko joku vastata ja rohkaista jolla mennyt miehen kans huonosti ku lapset pieniä ja

Toi on just kaikkein rankinta aikaa; meillä lähti parisuhde pikkuhiljaa lasten kasvaessa vankkaan nousuun, ja nyt menee taas tosi hyvin :)



Eli kävi juuri niin kuin otsikossa kuvailit.



Tsemppiä teille, yrittäkää jaksaa vielä vähän aikaa!

Lapsetkin just tuon samanikäisiä kun teillä.. Tuntuu että on tosiaan yhteys kadonnut miehen ja minun väliltä kokonaan. Kaikki yhteinen aika on pelkkää lastenhoitoa. Ja apua ei mistään heru, isovanhemmat ei enää ole kiinnostuneita hoitamaan molempia lapsia. Silloin kyllä kun oli vaan tuo yksi, mutta nyt ei...



Voi kun tietäisikin mikä auttaisi. Puhuminen ehkä joo, mutta millä ajalla? Illalla olemme kumpikin niin väsyneitä ja muulloin on lapset vieressä..

Toivon niin että tilanne tästä muuttuu ja voisimme taas nauttia toisistamme..

Lapset ovat kohta 2 ja 4.



Lisäksi minun järkyttävät PMS-oireet. Mietin välillä aika kauheitakin asioita, mitä tekisin itselleni, koska mieheni ei osaa tukea yhtään.

Lapsien takia taistelen, en halua siksi erotakaan, koska mies on ihana isä.

yrittäkää saada hoitaja lapsille (MLL esimerkiksi) pari kertaa viikossa pariksi tunniksi ja lähtekää vaikka kävelylle keskenään setvimään asioita.



Lasten saaminen on yleensä parisuhteessa jonkinlaisen kriisin paikka. Siitä ei vaan puhuta, mutta hyvin monilla parisuhdetta joudutaan punnitsemaan uudestaan, kun lapsiperheen arki iskee päälle. Jos siitä selviätte on suhteenne paljon vahvempi kestämään tulevat kolhut.



Tsemppiä ja yrittäkää olla luovuttamatta.

Tuo on sitä rankkaa aikaa, kuten jo tuossa joku kirjoittikin. Kunhan teilläkin nuorimmainen tuosta kasvaa, niin elämä helpottuu ja parisuhteellekin on enemmän aikaa. Usko vain, kyllä se paranee.



Eikös sitä sanota yleensä, ettei alle kolmevuotiaiden vanhempien saisi erota. Se on se rankin vaihe ja ilmeisesti ajaa monet pariskunnat eroon. Kokemuksesta sanon kuitenkin, että se aika on lyhyt, vaikka ei se silloin siltä tuntunut... Nyt jälkeenpäin vain miettii, että nopeasti se meni. Ja kyllä mekin jo eron partaalla roikuttiin jossain vaiheessa.



Nyt nuorin on 3½ vuotias ja kaikki taas hyvin :-)

jo tuossa vuosi, pari sitten huomattavasti. Lapset nyt 4- ja 5-vuotiaat ja välillä jo ihmetellään että miksi me silloin joskus riideltiin niin kauheasti ja kaikki oli kamalan vaikeaa.. Eli kun yhdessä nyt päätätte että ette anna periksi ja yritätte myös helpottaa elämää esim. juuri lastenhoitoavulla, niin jonain päivänä tilanne on taas parempi.

Kun nuorin on 4, elämä on jo paljon helpompaa. Se on se jatkuva univelka mikä tekee ihan sekapäiseksi.



Jaksa vaan, se rakkaus löytyy sieltä takaisin, ja lapsiperhe-elämä on ihanaa kun ei ole enää yövalvomista, -heräämisiä yms. Mieti millaista on lasten kanssa jotka nukkuu koko yön, aamulla alkaa leikkiä keskenään ja antaa vanhempien nukkua, pukee, syö ja käy vessassa itse, ja voi leikkiä ulkona ilman vanhempia. Sekin aika tulee, vaikket nyt usko.



Sillä välin: ottakaa aikaa yhdessä. Molemmille yksi harrastusilta viikossa. Lapset yökylään mummolaan tms. useamman kerran vuodessa. Älkää sitä arastelko niin kuin me.

Ei ole itsekästä levätä ja haluta olla puolison kanssa kahden. Se teidän suhde on lasten todellinen koti. Mieti: kumpi on lapselle traumaattisempaa: yö mummon kanssa (vaikka huutaisikin) vai avioero?

..ovat pahimpia ja jos niistä selviää, selviää melkein mistä vaan!

Kataja ry järjestää, Rikasta minua on aivan loistava kurssi.

nyt menee taas loistavasti, lapset jo 5-11v.



Vaatii vaan aikaa ja molemmilta jaksamista. (että jaksaa odottaa parempia aikoja)

kyllä se siitä helpottaa, kun vaan molemmat jaksaa odottaa!



meilläkin oli todella kaameaa lasten ollessa pieniä, hirvittävät rahavaikeudet, ei seksiä ja lopulta itse flippasin pahasti (sairastan mt-sairautta).

Kuitenkin puskettiin tän kaiken läpi, vaikka vaikeaa oli.



Siitä se sitten pikkuhiljaa alkoi helpottaa. Yhtäkkiä huomattiin että hei, mehän ollaan mieletön tiimi kun ollaan selvitty tästä kaikesta!

Tajuttiiin ettei edes riidellä enään (vaikka ite oon todellinen tuittupää) vaan pusketaan yhteen hiileen:) Ja pikkuasiat on niin vähäpätöisiä, enää ei ärsytä toisen lojuvat sukat jne.



Voimia, pysykää yhdessä ellei ole oikeaa syytä erota (esim pettäminen tai perheväkivalta) koska aurinko paistaa vielä varmasti teidänkin suhteeseenne=)



Meillä viimeinen vuosi on jo ollut tosi helppoa ja "letkeää", nuorin nyt 4.5v, vanhin kohta yhdeksän.

Siinä on loppua kohti koko ajan enemmän sitä, kuinka vauvan ja uhmaikäisen kanssa se elämä on ihan mahdotonta (vaikka siinä kotitöistä puhutaankin), ja sitten kun lapset ovat pikkuisen isompia, niin aikaa ja energiaa riittää liki kaikkeen mitä haluaa.



Tuo vauva-aika on vaan painettava läpi sisulla. Kahden vuoden päästä teillä on tosi paljon helpompaa, kun molemmat lapset ovat jo jossain määrin omatoimisia. Yrittäkää vain sinnitellä muutama vuosi. Ja ottakaa vastaan kaikki apu mitä on saatavilla ja yrittäkää saada apua ihan arkitöihin, niin ei oo pinna niin kireällä.

parisuhderintamalla tapahtunut... Teki mieli vaan häipyä.

Kun lapsi meni nukkumaan 21-22 välillä ja heräsi kuudelta (nukkuakseen valtavat päikkärit hoidossa) tuntui että ei ole ikinä aikaa tehdä mitään yhdessä, heti piti vaan mennä itsekin nukkumaan että jaksoi taas aamulla herätä töihin jne....



Lapsi sairasti paljon joten usein oltiin päivystyksessä jonottamassa tuntikausia, sairaalassa tai muuten vaan huolesta ja univelasta sekaisin... koko elämä tuntui pelkältä suoritukselta, joten ei paljon seksi ja toisen huomioiminen kiinnostanut. Ja huom, tämä siis vain yhden lapsen kanssa :)



Nyt kun lapsi on terveempi, nukkuu pidemmät yöunet (joskus viikonloppuna jopa 13 h) niin tuntuu että elämässä on taas jotain järkeä ja että miehen kanssa on taas mukavaa. Voi vaikka tehdä myöhäisen illallisen viikonloppuna ja juoda vähän viiniä... :)



Kyllä se siitä paranee, jos on parantuakseen. Tuo pikkulapsiaika on haastavaa parisuhteelle!!! Lisää lapsia "pitäisi" hankkia mutta arvatkaa vaan kiinnotaako taas palata tuohon.

Yhteistä ja omaa aikaa erikseen vanemmille aikaa vaikka rahalla-

soita mll:n lastenhoitopalveluun

tai

tilaa hoitsu netin kautta www.mll.fi

18 vuotta, lapsia 4, vanhin 15, nuorin 5. Alamäkiä on ollut vuosien mittaan useampiakin, mutta kun molemmat on alun perinkin menneet naimisiin sillä mielellä, että kaikki kestetään yhdessä, niin ne kriisitkin ollaan kestetty, kun kumpikin on sitoutunut toisiinsa. Mieluiten minä koen kaikki elämään väistämättä kuuluvat kriisit juuri oman tutun mieheni kanssa, kuin kenenkään muun. Mieluiten nalkutan juuri hänelle ja riitelen juuri hänen kanssaan kuin kenenkään muun.

Me ollaan myös mieheni kanssa oltu yhdessä 18 vuotta, lapset tosin vähän nuorempia (1-8 vuotta). Ihan samalla tavalla mekin ollaan puhuttu, kaikki mikä tulee vastaan koetaan yhdessä.



Ap:lle sen verran, että myös meillä oli todella vaikeaa, kun keskimmäisemme syntyi. Pojan kasvaessa helpotti ja tämä meidän kolmosemme sitten onkin ollut ihanan helppo kaveri. Tehkää päätös, että pysytte yhdessä ainakin siihen esikoisen maagiseen kolmanteen ikävuoteen asti, sittenpä ei tarvitse rasittaa mieltä ajatuksella erotako vai ei =)

kyllä se vauva- ja pikkulapsiajan kestää. Näin meillä ainakin.



Meillä puhkesi kriisi siinä vaiheessa kun lapset kasvoivat, kun sitten ei enää tarvinnutkaan olla vain niitä varten eikä me aikuiset oikein tiedetty mitä halutaan. Nyt taas tiedetään.

kun taas koneen ääreen pääsi! Sain tosi paljon voimaa tästä!

Meillä oli just tuollaista. Kolme lasta reilun kolmen vuoden sisään ja kun ovat noin peräkkäin syntyneet, niin eihän noita kukaan halunnut hoitoon ottaa. Ei edelleenkään, vaikka nuorin nyt jo 6v. Isovanhempia ei kiinnosta tai ei vain ole aikaa. Siinä vaiheessa kun nuorin oli 3-4v alkoi oikeasti jo helpottaa ja nyt on taas miehen kanssa kivaa yhdessä, enkä usko että tässä mitään kriisiä enää saadaan aikaan. Tai ehkä joku 50:n villitys voisi olla tulossa 15v päästä ;) Uskon, että se armoton väsymys vaikutti eniten, jälkeenpäin oikein ihmettelee miten ihminen voi olla niin sekopäinen pelkästä väsymyksestä, mitään ei jaksaisi ja pinna paloi ihan mistä vain. Maksullista hoitoapua vaan kehiin, se meidät pelasti vaikka mummot siitäkin minua yritti syyllistää...

Olimme molemmat tosi väsyneitä, mies teki töitä ja minä yritin hoitaa kotia ja lapsia. Tuntui, että tukehdun kotiin ja miehen tuen puutteeseen. Ja miestä ketutti nalkuttava vaimo. Se oli rankkaa aikaa...



Nyt esikoinen on 6-vuotias ja kuopus 4-vuotias, ja parisuhdekin hymyilee taas! Minusta on ihanaa käydä töissä, lapset viihtyvät hoidossa ja mieskin osallistuu kotitöihin, kuten oli tarkoituskin minun palattua töihin. Arki pyörii hyvin. Ei voi siis sanoa muuta kuin "kyllä se siitä, suko pois!"