Kysymys eronneille ? Mikä näistä on ollut vaikeinta erossa?

Lapset tietysti=/Tottakai pahalta tuntuu kun minäkin olen meidän suvun ainut eronnut..meidän suvussa ei vaan kuulema erota..

Itse voin paljon paremmin nyt, vaikken eroa olisi halunnutkaan lapsen takia.

Onhan kaksi tasapainoista perhettä parempi kuin yksi eripurainen. Voi kai lapset pääsääntöisesti nähdä vanhempiaan eronkin jälkeen.

Heidän isänsä ei ollut osana heidän elämäänsä ja pian eron jälkeen löysin miehen joka halusi olla läsnäoleva isä.

joko äitiään tai isäänsä.

Se että petimme itsemme. Meillä ei ole lapsia, mutta jos niitä olisi, niin sitten varmaan tuntuisi, että petimme heidät -> kamalinta.

kun lapset nukkumassa. Silloin aina jysähti päälle se alakulo, kun ei mihinkään päässyt, ketään nähnyt. lapset olivat pieniä, eivätkä olleet isänsä kanssa kovinkaan paljoa aikaa viettäneet, joten sinänsä heille ei muutos ollut suuri, enkä havainnut heissä mitään kärsimyksen merkkejä.

ovat vielä pieniä, alle 5 v kaikki kolme. Vanhin itkee kaihoisaa ikävää erojen hetkillä (ja niitähän riittää aina joka toinen viikonloppu) ja aina kun muistaa että toinen vanhemmista on yksin siellä toisaalla.



Keskimmäinen ei tajua että tämä on nyt koti ja että isin paikka ei ole täällä. Isin koti on toisaalla.



Taaperoa vain viedään kuin heittopussia eikä pieni tajua että tässä mitään outoa onkaan.



(meillä muksut joka toinen viikonloppu isällään.)



Itelle pahinta on tajuta että taidan olla sitten tuleva vanhapiika jos on omasta aktiivisuudesta kiinni tuleva parisuhde. Sen pitäis pudota jostain syliin, kun mihinkään ylimääräiseen ei jaksaminen veny näinä aikoina.



Arki kyllä sujuu ihan onnellisissa merkeissä muuten.

Heidän isänsä ei ollut osana heidän elämäänsä ja pian eron jälkeen löysin miehen joka halusi olla läsnäoleva isä.

Ystävät ja sukulaiset.



Lapset tuntuivat selviävän paremmin kuin minä. Tapasivat ja tapaavat edelleen isäänsä paljon.

Lasten biologinen isä ei ollut läsnä meidän elämässä. Oli kotona n 2h illalla lasten ollessa hereillä, eikä silloinkaan ollut läsnä. Miehen vaihtaminen soi lapsilleni monia lämpöisiä muistoja. Lapset ovat jo aikuisia ja isänpäivänä muistavat isäpuoltaan eivät biologista isää, joka soittaa heille ehkä kerran vuodessa.

sillon kun on kotona niin ikävöi isäänsä ja sillon kun isällään, ikävöi mua (jos on pidempään kuin yhden yön putkeen poissa kotoa, ikävöi ihan itkun kanssa).



Seuraavaks pahinta oli elämän uudelleen järjestely, me kylläkin lapsen kanssa jäätiin entiseen asuntoon, joten uuteen paikkaan ei tarvinnu muuttaa. Yksin olin pitkään ennen eroakin, niin se ei niin kirpassu.

Pettymys siitä ettei vuosien ponnisteluista ja todellisesta yrittämisestä huolimatta voinut tarjota lapsille yhtenäistä perhettä.



Toisiksi pahinta oli kun ero oli juuri päällä isomman lapsen kyselyt missä iskä on ja miksi äiti itkee koko ajan. Sitä oppi pullottamaan omat tunteensa ja elämään vain lapsille.



Silti kaikkein kovimman rumban jälkeen ja pölyn laskeuduttua ehdottomasti oikea päätös ihan kaikkien kannalta.