JSSAP- juttu

Taas on yksi henkisesti rankka viikonloppu takana. Pitkään on mennytkin parisuhteessa hyvin, mutta taisi olla tyyntä myrskyn edellä.



Olemme nuori, lapseton avopari, yhteistä taivalta takana muutama vuosi. Mies jää reissuilleen todella harvoin, mutta muutaman kerran on tapahtunut niin, että mies lähtee kavereidensa kanssa liikenteeseen, kuskiksi, baariin tms. ja sitten " unohtuu" jonnekkin, ei edes ilmoita että nyt venyy vaan ilmestyy sitten seuraavana päivänä kotiin ja on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minulla ei ole tähän sanomisen varaa ja elämän tulee jatkua niinkuin ennenkin.



Siitä tämä ei ole kiinni, että rajottaisin jotenkin miehen menemistä, menköön niin paljon kuin haluaa. Kummallakin on omat menonsa omien kavereidensa kanssa, ja se on mielestäni normaalia. Itse ilmoitan miehelle liikkeistäni, esim. jos jään ylitöihin tms. Luonteeltani en ole " peräänkyselijä" , ja se tuottaakin ongelman itselleni, sillä minusta tuntuu nololta ja suorastaan kyttäykseltä, jos alan miehen perään kysellä vaikka tekstiviestillä aamukahdeksalta kun herraa ei kuulu kotiin ja itse olen sydän syrjällään odotellut jo monta tuntia ja kuvitellut vaikka mitä kauheaa tapahtuneeksi.



Olen sanonut jokaisen reissuille unohtumisen jälkeen, että tämä sai olla viimeinen kerta. Että laittaa vaikka viestin, jos kuskinhommat venyy aamuun/seuraavaan päivään asti tai jatkoille mennään baarista. Ilmeisesti kavereiden seura saa tämän ilmiön aikaiseksi, että ei tule mieleen ilmoitella liikkeistään, sillä suurin osa näistä kavereista on sinkkuja tai " pelimiehiä" , joita sitten " tyttöystävät" eivät odottele kotiin huolesta sekopäisinä. Tai odottelevat mutta eivät viitsi siitä ääneen mainita ja tunteitaan näyttää?



Tänä viikonloppuna näin miehen perjantai-iltana, ilmoitti lähtevänsä kuskiksi. Selvä. Itse olin menossa ylitöihin aamulla, mutta jäi sitten menemättä kun olin aamuyön valvonut ja miettinyt missä herra mahtaa taas olla. Aamupäivästä tuli sitten viesti, että vähän venähti. Raivostuin, ja päätin että niin metsä vastaa ja niin pois päin. Lähdin ystäväni luo toiselle paikkakunnalle ilmoittamatta mitään. Iltapäivällä mies soitti ja kyseli passiaan, oli lähdössä reissuun ilmeisesti tämän kuskaamansa kaveriporukan kanssa. Kysyin, että onkohan tämä nyt sellainen asia josta ei tarvitse minun kanssani neuvotella ollenkaan etukäteen, että ihan vaan ilmoitusluontoinen asia. Mies ei osannut vastata. Sanoin että etsi ite passis. Kaverit huuteli taustalta jotain että pitääkö koko viikonloppu puhelimessa tapella.



Passia ei kuitenkaan löytynyt, joten kaverit lähtivät reissuun ilman miestäni. Laittoi illalla viestiä, että on saatellut kaverit matkaan ja tulossa kotiin päin. En edes viitsinyt vastata, olin todella pettynyt, surullinen ja vihainen.



Yön yli pois oltuani tulin eilen illansuussa kotiin, kämppä lievästi ympäri käännetty ilmeisesti passin etsimisen jäljiltä. Miestä ei näkynyt. Heräsin alkuyöstä kun mies kotiutui. Olisin odottanut edes pienimuotoista anteeksipyyntöä tai ihan mitä vaan, ois sanonut että oli huolissaan tai jotain, mutta ei sitten mitään. Ei sanan sanaa! Hermostuin ja lähdin sohvalle nukkumaan. Aamulla mies oli lähtenyt töihin, ja nyt odotan lievästi kutsuttuna sekavin tuntein iltapäivää, kun mies palailee töistä.



Saatan vaikuttaa nipolta, mutta tätä on tapahtunut ennenkin, enkä jaksais enää. Mies on itse valinnut elävänsä minun kanssani, ja silloin odottaisin että myös minut otettaisiin huomioon, myös silloin kun kavereiden kanssa ollaan jossain maailmalla. Olisin vain tyytyväinen, että mies ilmottaisi, että nyt menee myöhään/aikaseen, että tietäisin hänen olevan kunnossa, ettei ole ajanut kolaria tai hakattu sairaalaan tai ihan mitä vaan.



Nyt voisin olla itsekkin ihan niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Monta kuukautta menee taas ihan hienosti, kunnes... Ja vaikka sanoisinkin, että olin huolissani tai sanonpa ihan mitä vaan, niin ei se taas ensi kerralla muistu mieleen. En jaksaisi oikeasti enää yhtään tällaista viikonloppua, jo huolen takia, ja sitten oman itsetuntoni takia, sillä mieheni osoittaa hienosti ja oikein onnistuneesti paikkani elämässään näillä tempauksilla. Että ensin kaikki muu ja kun kaverit hylkää niin sitten minä. Olen tosi surullinen ja ahdistunut taas. En tiedä mitä ajatella ja miten mennä taas tästä eteenpäin.



Minä olen tässä suhteessa se rauhantekijä, eli mies voi murjottaa ja osottaa mieltään päiväkausia, eikä takuulla lähde kysymään mikä on vialla vaan odottaa että minä teen aloitteen. EN JAKSAISI!!! Koska mielestäni olen kantani näihin reissuihin selväksi tehnyt ja mitä mieltä olen siitä ettei hän edes viestillä ilmoita, hermo on ihan loppu taas. Auttakaa viisaammat!