Pitääkö sitä sit vaan kitkuttaa tylsässä, tunteettomassa avioliitossa
ettei olis hulttio oman edun tavoittelija? Kun miehessä ei kertakaikkiaan mikään kiinnosta enää. Ei ole mitään puhumista, ei mitään yhteistä, paitsi kaksi lasta. Tavallaan olen lasteni vuoksi valmis mihin tahansa, mutta onko tällainen tyhjä suhdekaan lapsille sen parempi kuin eroperhe?
Takana on 10 vuotta yhteiseloa ja tuntuu kuin kivirekeä vetäis perässään.
Te, jotka olette olleet pitkään yhdessä, millä oikein selvisitte vaikeiden aikojen yli? Ja kuinka pitkään sitä vaikeaa kerrallaan jatkui? Tässä on nyt mennyt itsellä vuosi jos toinenkin aikalailla alaspäin :(
Aikanaan mentiin ns. " järkisyistä" naimisiin, tai minä menin. Mieheni oli oikeasti rakastunut, minua kiehtoi tasan ajatus pikku kotileikistä. Ja tässä sitä ollaan...
Kommentit (6)
Siinähän se on, että sydän sanoo, ettei ole mitään järkeä jatkaa tässä, mutta lasten takia tuntuu niiiin pahalta. Paljon ollaan nyt oltu miehen kanssa erillään, jotta molemmilla olisi aikaa ajatella asioita, ja 5-vuotias välillä aina puhuu haikeana, miten silloin on kaikkein kivointa, kun koko perhe on yhdessä, ja jatkaa usein vielä, että enää ei vaan sellasta koskaan oo... Meinaa siinä itku tulla itselläkin :(
Ollaan oltu yhdessä 15v, lapsia kolme alle kouluikäistä ja liitossa vain järkisyistä. Tosin itseä mietityttää, että voiko olla " järkevää" näyttää lapsille tällaista parisuhdemallia (=äiti ei voi sietää isän kosketusta, usein puhuminen toiselle on tiuskimista, muutenkin kommunikaatio vanhempien välillä olematonta). yhdessä tehdään kyllä vielä retkiä uimahalliin, rannalle, huvipuistoihin ja metsiin ja niistä nauttivat kaikki. Tosin siinä tuleekin usein hajaannuttua lasten mukaan, eli toinen vahtii yhtä, toinen kahta...
En osaa neuvoa, kun itsekin olen lukossa. edes vuoden psykoterapia ei ole avannut silmiäni ratkaisuille, on kyllä tuonut suvaitsevaisuutta ja kärsivällisyyttä. Ehkä ymmärrystäkin. Hellyydentarpeet saan purettua lasten kanssa vielä jokusen vuoden, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että vielä yksikin seksitön vuosi niin minut saa haudata elävältä...
Voimia!
mut selkeästi lapsikin on jo huomannut ettei kaikki óle kohdallaan. Minusta lapselle on parempi kaksi erillistä, mutta onnellista kotia kuin yksi onneton. Ei se voi olla kovin herkkua lapsellekaan jos vanhemmat ei enää koskaan naura ja tee kaikkea kivaa yhdessä, niinkuin joskus ennen. Puhumattakaan tietty teistä vanhemmista, molemmille löytyy aivan takuulla aikanaan joku muu jonka kanssa se arkikin muuttuu taas aurinkoiseksi (ainakin välillä =)... )
Kaikkea hyvää ja auringonpaistetta sinulle!
Meillä myös on niin, että yhteiset retket, joita nyt kesälläkin on paljon tehty, sujuvat hyvin. Mutta auta armias, kun päästään kotiin, alkaa sama harmitus. Ongelma on tavallaan myös se, että miehen mielestä avioliittomme oli kaikin puolin hyvä kunnes kerroin ajatuksistani. Nyt hän on todella katkera ja haluaa jotenkin " kostaa" olemalla entistä poissaolevampi henkisesti sen, etten häntä rakasta.
Niin solmussa, niin solmussa. En pelkää yksinäisyyttä tai sitä, etten koskaan enää ketään löytäisi, päinvastoin. Avioliitto vain tuntuu hirvittävältä kahleelta.
Kiitos asiallisista kommenteista.
erottukaan: lasten takia. Ja meistä lapsista se oli aivan kamalaa. Me haaveilimme ihanasta rauhan ajasta eron jälkeen, kahdesta kodista jne.
Sen sijaan kaikki vain jatkui samanlaisena, vanhemmat riitelivät, ei aina, mutta säännöllisesti, ja lapset olivat varpaisillaan, stressaantuneita siitä, kun eivät voineet tietää, mistä päin milloinkin tuulee.
Muuten kotimme oli oikein hyvä, suorastaan ihana, ja vanhemmat erikseen mukavia ja rakastavia ja huolehtivia. Eivät vain tulleet keskenään toimeen.
Ovat yhdessä vieläkin, samat riidat, sama ahdistava tunnelma.
Sanotaan, että mikään ei ole lapsille pahempaa, kuin vanhempien elämätön elämä. Uskon siihen.
et jossain on joku just sua varten, sun tarttee vaan löytää se!! Kannattaako tuhlata tää ainoa elämä ihmisen kanssa jota ei rakasta?