Pohdin taas vakavasti itsemurhaa. Minulle tama elama on liian vaikeaa. Olen liian herkka. Lapsikin on niin pieni viela, etta ei edes muistaisi minua.

eläkkeelle! Todellakaan.

Ei vasta lapsen tulon jälkeen.

Luovuin ajatuksesta ajattelemalla kuvitteellista valokuvaa omasta arkustani jonka vierellä lapseni seisovat.

Ajattelin tätä usein. En voi saattaa lapsiani sellaiseen tilanteeseen.

Se on jotain niin pahaa, sisuskaluja kalvavaa. On kuin pään sisällä olisi mätää, joka myrkyttää koko kropan. Ja jos aivot eivät pelaa normaalisti, ei pelaa mikään muukaan. Mielen synkkyys on kaiken loppu. Pahat ajatukset maistuvat konkreettisesti suussa pahalle.



Olen vuosia paininut ongelmieni kanssa, eikä mitään kehitystä ole tapahtanut. Minä en vaan jaksa. Samat ongelmat toistuvat aina vaan.



Kuten joku sanoikin, sairas äiti voi tartuttaa sairautensa lapseen. En halua lapseni omaavan minun mielisairaita toimintamallejani, joita en kykene muuttamaan.



Kyllä minulla on tarve purkaa itseäni, vaikka sitten tänne palstalle.

kun olet tuollaisessa kunnossa? Törkeää.

tekosi vaikuttaa. Oma sisareni teki itsemurhan keväällä ja koskaan en tule pääsemään siitä yli. Nyt syön masennuslääkkeitä ja rauhoittavia, nukun unilääkkeillä. En toivo kenellekään sitä mitä perheeni on kokenut.

Ap

Mutta tuo on juuri masentuneelle tyypillistä yksisilmäisyyttä ja itsekeskeisyyttä. Minä, minä, minä.



Lapsella pitäisi olla oikeus oikeaan äitiin. Anna lapsi pois, jos et kykene olemaan kunnollinen vanhempi.



32

Tuollaisella äidillä ei lapsi mitään tee.

Lapseni isovanhempi on aikuisiällä sairastunut masennukseen, sekä sairaalahoitoa vaatineeseen skitsofreniaan.

säännöllisellä terapialla, ja sopivalla lääkityksellä tämä, noin 30 v sitten sairastunut ihminen on nykyään niin kunnossa, että taustastaan tietämätön ei huomaisi mitään " merkkiä" sairauksista.

Sinullakin on toivoa.

Onko lääkitystä? Terapiaa?

Siinäpä lapselle ihanat tulevat 30 vuotta!