Millainen lapsuus sinulla oli ja miten se sinuun vaikutti?
Itselläni oli aika ankara kasvatus. Tuntui, että kaikki oli EI. En nuorenakaan saanut tehdä mitä muut tekivät. Minua koulukiusattiin. Isäni oli jotenkin kylmän oloinen varsinkin minua kohtaan.
Tänä päivänä olen ujo ja pelkään vähän sosiaalisia tilanteita. Pelkään jatkuvasti epäonnistumista, siksi välttelen kaikkea "vaikeaa". Olen samanlainen ärjähtelevä äiti kuin omani olen. Välillä vihaan itseäni, että en pysty hillitsemään itseäni vaan karjun ja meuhkaan. En käytä väkivaltaa. Olen töissä ihan tavishommassa ja mulla on tavismies ja tavislapset... Olen kutakuinkin hyvätuloinen ja olemme muuten melko onnellisessa asemassa.
Kommentit (23)
ja olin aika paljon hoidossa. Isä oli alkoholisti ja koko peruskoulun olin koulukiusattu.
MUTTA tunsin aina olevani rakastettu ja arvostettu. Vaikka vanhemmilla oli omat vaikeutensa, he olivat aina puolellani ja kannustivat eteenpäin. Koti oli kaikesta huolimatta turvallinen.
Samaa haluan antaa omille lapsilleni, turvaa ja rakkautta. Olen tasapainoinen ja elämänmyönteinen ihminen, minulla on unelmamies, unelmalapset ja unelmatyö. Välit vanhempiini on läheiset ja avoimet. Elämässä on paljon rakkautta ja lämpöä. Voin vain olla kiitollinen.
säännöllisin väliajoin. Meillä oli kova kuri, ja tuntui että me lapset olimme vain jaloissa. Koskaan emme tehneet mitään yhdessä, saati matkustelleet tms.
Minulla on huono itsetunto. Parisuhteessa olen vasta nyt alkanut onnistua, kun löysin kärsivällisen ja hellän miehen, joka jaksoi odottaa sitä että opin luottamaan ja rakastamaan. Äitiys on minulle tärkein asia maailmassa, ja haluan paljon lapsia, nyt niitä on kolme, ja heidän kanssaan oikeasti vietän aikaa ja olen kiinnostunut heidän asioistaan ja tekemisistään. Pohjimmiltani olen pessimistinen, kyyninen realisti, joka ei pienistä hätkähdä. Luulen sen juontavan lapsuudestani. Lapsilleni pyrin kuitenkin luomaan positiivisen ympäristön.
mielenterveysongelman ja vanhempien raskaan työn takia, mutta siitä ei koskaan puhuttu. Kaikki pyöri vanhempien kurjuuden ympärillä ja opin tukahduttamaan tunteeni lähes täydellisesti, koska en halunnut rasittaa vanhempiani yhtään enempää. Jos vanhempien luo yritti mennä jonkun ongelmansa kanssa, asia kääntyi heti vanhemman huonoon oloon. Varsinkin kiukkua oli täysin mahdoton ilmaista, siinä päätyi aina rukoilemaan marttyyrilta anteeksipyyntöä, sitä koskaan saamatta. Hyvin nopeasti sitä oppi olemaan paljastamaatta itsestään mitään vanhemmilleen tai kenellekään muulle ihmiselle. Olin ylikitti ylisuorittaja.
En tiedä mikä osuus on tuolla siihen, että aikuisiällä olen ollut todellisissa vaikeuksissa pärjäämisen kanssa. Nyt opettelen vähitellen tuntemaan ja tiedostamaan tunteiden olemassaolon. Kiukun, pelon, surun, ikävän... Myös ilon tunteet ja muut tunteet ovat uhkaavia ja niitäkin pitää terästää itsensä kokemaan. Että mitään kamalaa ei tapahdu, jos uskallat antaa ilon tunteen tulla.
ja se vaikuttaa yhä tänä päivänä. Meillä ei helliä tunteita näytetty, sitä vastoin huutoa, itkua ja väkivaltaa riitti, jonkun verran myös alkoholi kuului kuvioihin. En kokenut minkäänlaista arvostusta vanhempieni taholta, sain kuulla milloin mitäkin solvauksia. Ikinä ei tehty mitään yhdessä, vanhemmilla ei ollut aikaa meille lapsille, vaikka eivät ikinä missään käyneetkään. Senkun riitelivät keskenään, keskittyivät tupakan polttamiseen ja television katsomiseen.
Lapsuus heijastuu minun, 32-vuotiaan, arkeen sillä tavalla, että olen yhä edelleen ujo ja varautunut. Yksi parisuhde jo kaatui, nyt yritän saada tämän toisen vakavamman kestämään. En pidä itseäni fyysisesti minkäänlaisena, seksi on vaikeaa ja henkisesti on välillä tosi raskasta. Kumppani on onneksi erittäin kärsivällinen ja ihana. Ei tarvitse pelata jatkuvaa räyhäämistä, alkoholia tai väkivaltaa.
Lapsuuden kokemusten takia en osaa päättää haluanko lapsia vai en. Pidän lapsista, uteliaisuuttani käyn täälläkin lukemassa, mutta en tiedä voisinko ikinä olla äiti kenellekään. Kovin montaa vuotta en voi enää miettiä, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana tämä asia ei ole selkiintynyt mitenkään. Uskoisin olevani kannustavampi ja rakastavampi, mutta mistä sitä ikinä tietää.
Kun väkivalta tuli mukaan kuvioihin, äitini erosi isästäni. Isäni teki itsemurhan myöhemmin. Äitini oli varautunut ja aikaa yhdessäololle ei ollut. Käytännössä mummoni ja ukkini kasvattivat minut. Heiltä sain turvaa ja varauksetonta rakkautta.
Nyt olen loistavassa ja tasavertoisessa parisuhteessa. Hieman negatiivisesti suhtauden mieheni pieneenkin alkoholin käyttöön. Lapsia meillä on kaksi ja ovat meille kaikkikaikessa. Paljon touhuillaan yhdessä. Olen onnellinen.
meitä lapsia ja kasvatti terveellä järjellä. Mua kannustettiin ja pidettiin itsestään selvänä että tytöt ja pojat on ihan yhtä hyviä ja arvokkaita ja tasa-arvoisia tässä maailmassa. Murrosiässä mua kiusattiin koulussa jonkun verran, mutta en juurikaan siitä välittänyt, ajattelin että ne kiusaajat on täysiä ääliöitä, paljon mua alemmalla tasolla. Olin hyvä koulussa, kirjoitin 6 ällää, mutta se tuli ns. ilmaiseksi, en juurikaan lukenut läksyjä tai päntännyt kokeisiin, mulla oli hyvä muisti ja kielipää.
Kavereita oli muutama hyvä ja useampi vähän pinnallisempi, liikuttiin porukassa, viikonloppuisin juotiin metsässä pussikaljaa, kiroiltiin, syljeskeltiin ja poltettiin tupakkia.
Nyt olen neljän lapsen akateemisesti koulutettu, päällikkötason virassa oleva keski-ikäinen naisihminen, ihan tyytyväinen ja onnellinen elämääni. Yritän kasvattaa lapsiani samalla tavalla kuin minut on kasvatettu, eli arvostaen, silti rajat asettaen.
vanhemmat eronneet jo kun olimme sisarusteni kanssa reilusti alle kouluikäisiä. isää ei juuri ole näkynyt.. viimeksi olen puhunut hänen kanssaa puhelimessa noin 6 vuotta sitten. äitini eli menetettyä nuoruuttaan ja meni aika helpostin naimisiin - ja erosikin yhtä helposti.
nuorempia sisarpiolia meillä on ja heidän isänsä ei koskaan hyväksynyt meitä vanhempia lapsia. kotona ei juuri puhuttu mistään ja "isäpuolen" kanssa viikkoja saattoi mennä vain pelkällä huomenella. silloin aloin vältellä katsekontaktia, jota jatkui aina reilu 2-kymppiseksi ja jonka myös opiskelijakaverini huomasivat, vaikka heidän kanssaan en varsinaisesti katsekontaktia vältellyt. vasta tilanteen tajuttuani olen pystynyt siihen itse puuttumaan ja nyt tuota ongelmaa ei ole.
välit äitiini on edelleen melko pinnalliset, enkä oikein viihdy hänen kotonaan. emme juuri soittele ja juttele niitä näitä, koska äitini on pitänyt minua kaverinaan monia vuosia ja kertonut myös sellaisia juttuja, jotka eivät kuulu äiti-tytär -keskusteluihin.
kavsvatustapani eivät ole samaa luokkaa kuin äitini, joita edelleen näkee, kun hänen luonaan käy. vaikka mielestäni lapset eivät tee perheen suurmpia päätöksiä, pyrin kuuntelemaan ja ottamaan huomioon lasten mielipiteen asioissa. lisäksi lapsille kerrotaan heihinkin vaikuttavista asioista ajoissa ja ns. valmistellaan heitä muutoksiin. asioista ei vain ilmoiteta.
olen melko hyvätuloinen ja elän onnellisessa parisuhteessa, jossa nyt 1 lapsi ja toinen tulossa.
... oli iloo ja oli suruu, rohkeutta ja pelkoo.
ja lapsuus vaikutti niin, että minusta tuli lopulta aikuinen, joka on ihan tavallinen ja semmoinen aika vastuuntuntoinen ja stilleen.
Kaksi lasta ja sopuisa avioliitto vanhemmilla. Ei meillä ryypätty tai tapeltu koskaan. Vanhemmat kannustivat ja kehuivat aina. Itseasiassa he olivat aina meidän kanssa. En muista olleeni kuin kerran mummulassa hoidossa, eikä koskaan ollut lastenvahteja yms. Me oltiin aina kaikkialla mukana ja vanhemmille tämä sopi, kun olivat saaneet meidät vasta kolmekymppisenä ja elämää oli takana jo ennen meitä ihan tarpeeksi.
Koulussa olin luokan priimuksia vasemmalla kädelläkin koulutyöt hoitaen, ei kiusattu koskaan ja kirjoitin loistavat yo-paperit lopuksi. Kaikkea kivaa ei tietenkään aina saanut, mutta kielikurssit ja muut kehittävät maksoivat. Ajokortin sain ja opiskeluajaksi ostivat mulle asunnon käyttöön. Tottakai teini-iässä tuli juotua ja joskus töpeksittyä, mutta useimmista asioista en onneksi kärynnyt ja kotona oli aika kiltti tyttö aina. (paitsi silloin, kúin 17v. oksensin eteisen lattialle humalassa...:()
Nyt aikuisena olen akateemisesti koulutettu, hyvässä työssä, vietän rauhallista perhe-elämää ja pärjään omillani hienosti. Vanhemmat on eläkkeellä, mutta hoitavat lapsia mielellään.
Olin kotihoidettu, isoäiti hoiti minua. Molemmat vanhemmat tekivät ahkerasti töitä. Isäni oli alkoholisti, se varjosti lapsuuttani.
Nyt olen akateeminen, lapsuuteni haasteellisuus kääntyy minua itseäni vastaan, en aiheuta muille hankaluuksia, mutta välillä itsetuntoni on nollalukemissa tavallaan ihan turhaan. Ihanat lapset ja hyvä parisuhde löytyy.
Mitä nyt isä oli lapsuudessa aika etäinen hahmo, koska painoi töitä sellaisella intohimolla, ettei kotielämälle juuri jäänyt aikaa. Äiti oli kuitenkin kotona siihen saakka, kun minä nuorin olin 10-vuotias. Mun lapsuuden loppu taisi olla se, kun äiti sai pahan sairaskohtauksen ollessani 13-vuotias. Äiti ei enää toipunut entiselleen ja minun turvallisuuden tunteeni sai kovan kolauksen. Siitä asti olen oikeastaan koko ajan pelännyt, että jotain pahaa tapahtuu juuri silloin kun olen onnellisin. Asiaa ei hirveästi auttanut se, että pari vuotta myöhemmin myös isä sairastui ja oli pitkään sairaalassa. Ehkä siksi en osaa nyt yli kolmekymppisenäkään oikein ottaa rennosti ja olla huoletta, vaikka asiat ovat tosi hyvin.
Ala-asteen lopussa oli lyhyt jakso, jolloin jouduin koulussa muutaman luokkatoverin silmätikuksi ja ilmassa oli jopa väkivallan uhkaa, vaikka mitään sellaista ei oikeasti tapahtunutkaan. Traumaattista asiassa oli se, että yksi kiusaajista oli paras kaverini. Koskaan minulle ei ole selvinnyt, miksi niin kävi enkä ole asiasta ikinä kenellekään puhunut. Tämä mysteeri on vaivannut mieltäni vuosikausia.
Olin lapsena ja nuorena todella hiljainen ja ujo. Tunteitani purin nuorena kirjoittamalla ja siitä on myöhemmin tullut myös ammattini. Teininä haaveilin jonakin päivänä olevani kuuluisa, mutten todellisuudessa ikinä uskonut sellaiseen yltäväni. No, kuuluisa en todellakaan ole, mutta kuitenkin ammattiini kuuluu myös ihmisten edessä esiintyminen ja puhuminen, mikä on jo saavutus sinänsä sille ujolle pikku tytölle, jolle jo kouluesitelmät olivat ylivoimaisia.
Yleisesti ottaen olen hyvin onnellinen siitä kasvupohjasta, jonka olen saanut. Meillä kotona opetettiin aina pitämään heikompien puolta ja olemaan oikeudenmukainen ja rehellinen. Myöhemmin olen huomannut, että välttämättä noilla eväillä ei nykypäivänä olla ensimmäisenä maalissa, mutta siitä huolimatta olen ylpeä saamastani kasvatuksesta ja maailmankuvasta ja haluan sen myös välittää eteenpäin omille lapsilleni. Maailman paras kommentti lapsiani koskien onkin ollut se, kun esikoisesta kommentoitiin eskarissa, että hän on kaikkien kaveri eikä väheksy leikeissään ketään.
Ei kovinkaan onnellinen. Köyhää, molemmat vanhemmat paljon työttöminä. Isä alkoholisti, tuli usein öisin huutaen kotiin ja väkivallan uhkaakin oli. Suuttui mitättömistä asioista. Meitä monta sisarusta, paljoa en muista että olisi helliä tunteita näytetty. Häpesin kotiani enkä kehdannut kavereita tuoda kotiin ja kadehdin kavereideni koteja ja vanhempia. Tunsin alemmuuden tuntoa heihin verrattuna.
Koulussa olin ujo ja kiltti tyttö, keskivertoa paremmin pärjäsin. Kovinkaan kummoista koulukiusaamista en kokenut, mutta siitä vähäisestäkin tuli paha mieli. Ystäviä minulla kuitenkin on aina ollut vaikka en suosittu todellakaan ollut. Kovinkaan kapinoiva teini en ollut, jonkin verran normaalia sekoilua siihen kuitenkin kuului.
Tulin nuorena äidiksi, kuitenkin olen korkeastikoulutettu. Huonon itsetunnon omaava olen edelleen ja ujo ja miellyttämishaluinen. Haluaisin kaikkien pitävän minusta ja otan helposti itseeni kun näin ei tapahdu. Jännitän ja kartan sosiaalisia tilanteita.
Läheisiä ystäviä minulla on onneksi. Parisuhde on tällä hetkellä kohtuu hyvä, mutta paremminkin voisi olla. Lasten kasvatuksessa otan raskaasti, kun välillä suutun lapsille ja huudan. Haluan tarjota heille paremman lapsuuden kuin omani. Alkoholia en käytä ollenkaan.
Viina vei vanhempia, isä oli paljon pois kotoa kun työt veivät viikoiksikin jos pois.
Mä pyörin siinä sekalaisen ryyppyporukan seassa ja nukuin sohvan takana jos oikein pelotti.
Vanhemmat erosivat, oli kamalia riitoja, poliiseja, sossuja, ahdistusta.
Jäin isälle, äiti ryyppäsi ja lopulta tappoi itsensä. Isä oli vihainen ja masentunut, fyysisestikin sairas ja työkin meni. Meillä ei ollut pitkään aikaan olkkarissakaan ku patja lattialla ja telkkari kukkapöydällä.
Isä löysi naisen jonka vanhemmista tuli mun kasvattivanhempia. Siellä vietin kouluvuoteni joista 5 viimeisintä oli ihan tuskaa. Seksuaalista ahdistelua, ivaamista, väheksymistä, mun vanhempien pilkkaamista. Noi vaikeimmat vuodet isä veti viinaa, viikonloppuisin kävin sitä touhua katsomassa ja pyykkäsin, tiskasin, kävin kaupassa, tein ruoat ja ajattelin, että elämä on niin paskaa ettei pää kestä.
Vaan kesti se sitten kuitenkin. Muutin omilleni kun ysiluokka loppui.
Nyt yli kolmekymppinä olen vihdoin sinut kaiken tapahtuneen kanssa. Ei kyllä ole enää ketään kelle voisi katkera ollakaan... Kuolleita kaikki.
Suhtaudun ihmisiin ihmisinä, olen varmaan liian kilttikin, mutta en ikinä arvostele ihmisiä ulkomuodon, varallisuuden tai muun ulkoisen seikan perusteella. Kun itse on vuosia tullut kohdelluksi ressukkana ja huonon perheen "ongelmalapsena" niin muille en sitä tee.
Päästän hyvin harvan ihmisen lähelleni, oikeasti lähelle siis. Pelkään menetyksiä ja siksi en uskalla kiintyäkään. Lapseni ovat kaikki kaikessa, mutta saatan suuttua joskus heille niin että itsekin säikähdän sitä. Minulla ei mitään mallia vanhemmuudesta, yritän sutia tätä latua nyt näin.
Tosin isäni oli ankara, vaativa, pedantti ja neuroottinen. Äitini taas äärettömän hellä, hyväksyvä ja ymmärtävä. Minua ei kasvatettu yhdessätuumin vaan molemmat omalla tavallaan. Isäni huusi ja suuttui minulle pienestäkin virheestä, muistan itkeneeni paljon lapsena. Äidin kanssa oli vain hyviä hetkiä, keskusteluja, naurua, lämpöä, hassuttelua.
Nämä vanhempien piirteet vuorottelevat minussa ja saatan vaihtaa mieltä kuin tuuliviiri pienessä hetkessä. Vanhemmiten olen oppinut suodattamaan näitä mielenmuutoksia ulospäin, kriisihetkillä ja riidellessä en siihen pysty. Ulospäin näytänkin muiden kertoman mukaan melko ilmeettömältä ja rauhalliseltakin.
Parisuhteessa olen epäonnistunut kerta toisensa jälkeen. En anna itseni kiintyä toiseen ihmiseen, koska kiintyessäni muutun niin riippuvaiseksi toisesta etten kestä olotilaa, helpointa on siis erota. Lapsen myötä tämä on helpottanut, koska lasta _saan_ rakastaa mielin määrin ilman pelkoa hylätyksi tulemisesta.
tosi ihailtu ja kiitelty esikoinen. olin jokseenkin lahjakas, ja pidettiin suorastaan ihmelapsena kun opettelin itsekseni lukemaan 4-vuotiaana. vanhemmat ajattelivat että olen niin jumalattoman fiksu että pärjään maailmassa tosi hyvin ihan vaan fiksuuteni voimalla.
muistan yhden kerran kun mua on neuvottu läksyissä, yläasteella lopetin niiden tekemisen kokonaan, lukion vedin ihan heittämällä läpi ja kirjoitin ihan hyvät paperit.
ja siihen se sitten jäi. olen nyt ruvennut ajattelemaan, että mua ei ikinä opetettu työskentelemään määrätietoisesti minkään asian eteen, vaan aina uskoteltiin että oman ainutlaatuisuuteni voimin löydän kuin itsestään oman paikkani maailmassa. nyt aikuisena (olen 28v) olen opetellut työskentelemään asioitteni eteen ja opettelemaan sitä, etten aina voi olla vaan luonnostani paras, ja että kelpaan vaikka olisin 43. paras ja sitäkin vaan kovan työn tuloksena.
en ole opiskellut, enkä ole urasuuntautunut, mikä toisaalta on hyväkin asia mun elämässä. totuus kuitenkin on että olen todellinen alisuorittaja.
molemmat alkoholisteja.Kapakoissa olin mukana , leikin siellä lattialla siskon kaa. Äiti on nyt mummuna yrittäny jotain lähentymistä mutten oikeen i oo lämmenny kun on niin etäinen koko ihminen ( en saanu pienenä sanoo sitä ees äitiks kun veti herneen)
Mä olin pienenä ja vieläki ujo ja vailla itsetuntoa. Lapsilleni olen hellä ja rakastava. En sylje lasiin vaan tykkään juoda en kuitenkaan mitään räkäkännejä. Haluaisin eristäytyä vain perheeni kanssa johonkin missä ei olisi muita.
ydinperheessä, minä ja 3 vuotta nuorempi veljeni..
Vanhemmat erittäin osallistuvia, mm. muistan miten isäni aina oli ainoa isä joka oli mukana pulkkamäessä lasten kanssa ja miten ylpeä siitä olin!! :) Ja äitini osasi lohduttaa ja vieläkin osaa.. jotenkin toivon että minäkin opin sen.
Veljeni kanssa olemme kilpailleet, tapelleet kovastikin, mutta aina ollut ns. kirjoittamattomia sääntöjä, esim. jos löimme nyrkein niin ikinä ei lyöty toista päähän tai muualle kuin käsivarteen. Matkustelimme paljon - ja siitä sain kipinän matkustaa nuoruudessani yksin, paljonkin.
Nyt olen kolmen lapsen kotiäiti, lukion ja ammattikorkean käynyt.. En voisi vähempää kuitenkaan korkeasta koulutuksesta välittää - en ole lukuihminen- enkä jaksa lukea, toimin mielummin ihmisten parissa kaupallisella alalla. Yrittäjä olen.
Tunteita ei meillä ilmaistu. Jos ilmaistiin, niin lähinnä negatiivisia. En muista, että minua olisi koskaan kehuttu tms. Minua verrattiin paljon veljiini. Kun pojat eivät koskaan...
Isääni oikeastaan pelkäsin lapsena. Oli henkisesti ja fyysisesti etäinen ja ulkoinen olemuskin jollakin lailla jörö, pelottava, ankara.
Veljeni on käyttänyt minua seksuuaalisesti hyväksi.
Olen aina ollut kiltti, sopeytyvainen, pidättyväinen. Tällä hetkellä olen omien tunteideni kanssa ihan hukassa. Olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta. Ja käynkin terapiassa.
Minulla on yksi lapsi. Tunteiden ilmaisua on lapsen kanssa pitänyt opetella kantapään kautta. On opeteltava halaamaan, suukottamaan, kehumaan... Haluan lapselleni miljoona kertaa paremman lapsuuden kuin itselläni oli.
Välit vanhempiini ovat etäiset. Ja sisaruksiini olemattomat. Miksiköhän...
Kiitos, kun sain tähän vastata ja purkaa palasen pahaa oloa ulos!
Minusta kasvoi tavallinen, tasapainoinen aikuinen. Olen isosta perheestä ja nyt meillä neljä ihanaa lasta.
ylä-asteella joka oli huomattavasti isompi koulu minua ei enää juurikaan kiusattu, ehkä siellä oli enemmän muita uhreja. Kyllä se itsetuntoon on vaikuttanut. Vieläkin kun ikää on reilu 30 niin asia on mielessä.