Mitenhän voisin asiaan enemmän puuttua/auttaa?
Ystäväni on ihana äiti, rakastaa lapsiaan täydestä sydämestä ja viettää ihailtavasti aikaa heidän kanssaan, on kaikin puolin oikea äitityyppi, mutta pinnaa hänellä ei ole yhtään. Hän myös vaatii lapsiltaan aika paljon ja liian varhain.
Hän saattaa hermostua aika mitättömästä asiasta ja käsitellä lapsia aika kovakouraisestikin, vaikka onkin kaikin puolin ruumiillista kuristusta vastaan. Pinna vaan kun menee hän ei voi hallita itseään ja saattaa tukistaa ja läimäyttääkin lasta, lisäksi henkinen väkivalta, kovat sanat ja lauseet huolestuttavat häntä itseäänkin.
Puhuimme asiasta ystäväni kanssa ja hän itsekin tiedostaa tilanteen, hänen pinnan palettua itsehillintäkin sumenee. Eräänä aamuna hän oli napauttanut keskimmäistä lastaan lusikalla aika napakasti kun kiukkusi kaikesta jne.
Heillä on kolme pientä lasta, kaikki alle 5v eli aivan varmasti on rankkaakin, mutta ei kai se kuitenkaan oikeuta tälläiseen käytökseen?
Kommentit (18)
Ystäväni elää miehensä kanssa onnellisessa parisuhteessa, toki heilläkin on vaikeita hetkiä, mutta ovat kaikin puolin ihana pari ja isä on mahtava isä perheelleen, tosin aika ajoin paljon työmatkoilla. Heillä ei myöskään ole tukiverkostoa täällä lähellä, muuta kuin me muutama ystävä ja olemmekin koittaneet auttaa mahdollisimman paljon. Ystäväni menetti vanhempansa pienellä aikavälillä esikoisen vauva-aikana ja tämäkin varmasti on asiaan vaikuttanut. Mutta uskoisin että eniten hänen temperamenttinen luonteensa on todella räiskyvä persoona, siis iloinen ja energinen ja mahtava kaverityyppi, siten varmaan myös tuo toinenkin puoli näkyy hänellä selvemmin kuin meillä tasaisemmilla ihmisillä ja itsehillintä kärsii.
Onko täällä muita temperamenttisiä tyyppejä, miten te saatte itsehillintänne kuriin vaikeina aikoina?
Minulla ei ole kuin yksi lapsi ja hermot menevät aika ajoin totaalisesti, joten ymmärrän todella hyvin, jos kolmen noin pienen lapsen äiti on jatkuvasti räjähdysherkällä tuulella.
Kaipaisin itsekin vinkkejä siihen miten saa säilytettyä itsehillintänsä silloin kun lapsi on raastanut viimeisetkin hermojen rippeet temppuilullaan tai muulla lapsille niin ominaisilla käyttäytymistavoilla.
Minäkin rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta ja poden hirveätä syyllisyyttä hermojen menettämisestä. Väkivaltaa vastustan. Minua on tukisteltu ja piiskattu lapsena, joten tiedän mitä seurauksia siitä on ihmiselle.
Olen muutaman kerran kokeillut pientä tukistamista rankaisukeinona lapselleni ja todennut sen ihan turhaksi. Siitä tulee paljon kamalampi olo itselle kuin mikä on vastaava hyöty lapsen tottelemisen suhteen.
Minä sorrun useimmiten huutamiseen ja rähjäämiseen.
Anteeksi pyydän aina ja pyrin välttämään sitä, että jättäisin lapsen yksin huutamisen jälkeen, vaikka usein tekisi mieli painua ovet paukkuen pihalle.
Väsymys on ehkä pahin hermojen menettämisen aiheuttaja ainakin meillä. Minä ainakin todella tarvitsisin aikaa erossa lapsestani SÄÄNNÖLLISESTI, että pysyisin kasassa ja pystyisin edes jotenkin arvostamaan omaa äitiyttäni. Lisäksi kokemus siitä, että mies on kasvatustouhuissa mukana, on ainakin minulle todellla tärkeää. Meillä on ollut parisuhdeongelmia lapsen syntymästä lähtien ja olen huomannut, että ne vaikuttavat herkästi siihen miten helposti hermot lapseen menevät. Tavallaan pettyminen mieheen projisoituu lapseen.
Oletko ystävä tuon ystäväsi miehen kanssa? Uskaltaisitko puhua näistä asioista hänen kanssaan? Olen huomannut, että miehet eivät yleensä ota neuvoja ja kehotuksia vastaan omalta vaimoltaan, mutta etenkin toisilta miehiltä saatuja neuvoja kuuntelevat.
Minä toivoisin tosi kovasti, että joku puhuisi minun miehelleni siitä miten väsyneeksi minä koen itseni ja miten tärkeätä hänen osallistumisensa perhe- ja kotielämään on. Minua hän ei tunnu kuuntelevan tai ymmärtävän vaan menee heti puolustelukannalle kun otan asiat puheeksi.
Ihanaa, että ystävälläsi on noin hyvä ystävä!
ensiksi, on hienoa jos aiot puuttua asiaan jo tässä vaiheessa, eritoten jos ystäväsikin tiedostaa itse ongelman ja on valmis tekemään sille jotain.
Ihan totta, henkinen ja fyysinen väkivalta ovat vakavia asiota joihin mielestäni pitää puuttua ja NYT on oikea hetki. Ei vuoden päästä, eikä viiden vuoden, kun asiat ovat jo pahemmalla mallilla. Minusta sinun kannattaisi rohkeasti uudestaan jutella ystäväsi kanssa, ja lähteä hänen kanssaan hakemaan apua.
Esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on monella paikkakunnalla toimintaa ja myös " epävirallisempaa" apua venhemmuudessa. Monellahan aika kova kynnys hakea apua tällaisiin asioihin. Tue ystävääsi avunhaussa!
Jaksamista ja iloista kevättä teille!
Kannattaa rohkaista ystävääsi puhumaan asiasta esim neuvolassa, varaamaan neuvolaan ajan ihan vaikka sitä varten. Varmastikkaan ei ole tarvetta lastensuojelullisille toimenpiteille neuvolan kannalta.
Apua on varmasti saatavana! Rohkeasti pitää uskaltaa ammatti ihmisiltä apua myös pyytää. Eli ei kukaan tule oven taakse. Monesti keskustelu ulkopuoliset ammatti ihmisen kanssa auttaa paljon. Lisäksi perheneuvolaan voi myös pyytää lähetettä lasten neuvolasta.
Ihan ekana ystäväsi pitää tiedostaa ongelma, niin kun onkin jo tehnyt! hienoa, se on eka askel.
En sorru tukistamaan, enkä vaadi lapsilta mitään mihin eivät ole valmiita, mutta joskus tuntuu, että pinna todella palaa, jos kaikki rääkyvät yhtä aikaa ja saatan sitetn itsekin räyhätä - ei mitään tulosta. Sitä paitsi, niin minulla kuin ystävälläsikin on varmasti myös se " ongelma" , että lapset ovat myös perineet äidin temperamentin, jolloin tilanne saattaa aika ajoin kärjistyä.
Olen jo esikoisen aikana alkanut ns kouluttaa itseäni. Nyt olen jo pidemmän aikaa pyrkinyt siihen, että kun lapset huutaa ja kiukuttelee tai tekee tyhmyyksiä, lähinnä noi pienet - tarkotan nyt todella tyhmyyksiä eli keksivät piirtää seiniin kun mun silmä välttää tms. niin en huuda vaan puhun hyvin hiljaisella äänellä. Ainakin lasten huuto loppuu nopeammin kun itse puhun tavallista hiljempaa. Sen lisäksi mulla on parempi olo sen jälkeen. Jos mua kiukuttaa joku teko eikä huuto niin saatan olla sanomatta juuri mitään. Ei tule sitten sammakoitakaan suusta. Sanon pikasesti, että enpä ole tyhmempä tekoa nähnyt, noin ei tehdä ja menkää miettimään mitä teitte. Ja tarvittaessa vien lapsen/lapset jäähylle, iästä riippuen.
Mitä tulee tunteeseen että " nyt tekis mieli......" niin sillon menen kertakaikkiaan itse pois. Menen vaikka ylös jos lapset on alhaalla, pistän korvat pariksi sekunniksi kiinni ja olen yksin. Näin saan pienen hetken aikaa itse rauhoittua, miettiä järkevän kohtaamisen lapsen kanssa.
Olisko näistä mitään ensiapua ystävällesi?
Neuvola-aika asian tiimoilta tmv. kuulosti minusta hienolta idealta. Tietysti toivoa sopii, että osuu sopiva henkilö vastapuolelle pöytää..
Olen kuullut jokaisen pienten lasten äidin, jonka tunnen, potevan syyllisyyttä siitä, että menettää malttinsa tuon tuosta lapsilleen. Ite oon (ainakin kuvitellut olevani) pitkäpinnainen ja viilipyttymäinen, mutta oon lähiaikoina huomannut hermostuvani 1,5-vuotiaalle pojallemme ihan jatkuvasti. Se on kyllä rankkaa ja vaatii kaiken energian, että pystyy käyttäytymään järkevästi. Enkä ole kovin pahasti lopulta kait sanonut, mutta oon kokenut silti tarpeelliseksi pyytää pojalta hetken kuluttua anteeksi. Aikuisen ihmisen vastuu on kuitenkin ottaa ongelma esille ja hakea apua, jos tuntee, ettei pysty laisinkaan hallitsemaan itseään ja on väkivaltainen lapsiaan kohtaan.
Anteeksi pyyntö on minusta hirmu tärkeä asia. Se ei toki poista ongelmaa, mutta tuo lapselle kuitenkin äidin jälleen rakastavana, inhimillisenä ja omat virheet myöntävänä turvallisena aikuisena takaisin. Jos vanhempi ei kykene/halua/nöyrry pyytämään anteeksi lapseltaan vaikka olisi syytä, voi ehkä lapselle kehittyä kytevä viha vanhempaa kohtaan, koska kokee tulleensa väärin kohdelluksi.
Omaa luonnetta ei jokatapauksessa kykene muuttamaan, mutta kyllä ammattilaisilla varmasti on joitakin keinoja, jotka voisivat auttaa itsehillinnässä.
Mullakin lasten kans " pientä" itsehillintä ongelmaa, lapset 3,5v ja 11kk. Joskus ku asiat ei suju, tulee lapsiparoille karjuttua niin et itellä on kurkku kipeä pari tuntia. Ja arvaa pelkääkö lapset.. Huono omatunto sitte tuloksena. Mutta nyt jo kaks viikkoa takana ettei ole pinna pettänyt, juhuu! Mulle anto avun B-vitamiini. Olen syönyt Befoli nimistä valmistetta ja pinna on pitentyny ja muutenki mielialat tasottunu. Kaverisi voisi kokeilla, eihän siitä haittaakaan ole vai? Oma kallonkutistajani suositteli mulle ku kerroin ongelmasta ja a vot, joha helpotti. Mutta aluksi oli taistelua ittensä kans ku eihä se heti alkanu vaikuttaan ni piti painua aina liiteriin ja laskea sataan ku alko tuntuun et ny pamahtaa.. Mutta ny tosiaan helpottanu oloa,lapsetki varmaan tyytyväisiä ku äitikään ei ole enää varsinainen raivotar..
Pyydä kaveriasi kokeileen, saattaahan se auttaakki. Tsemppiä sinne ja aurinkoista kesän odotusta!
Jos tukistaa, läpsii yms. on raja ylitetty ja pahasti. Lapsella on oikeus fyysiseen ja miksei tietty henkiseenkin koskemattomuuteen. Voin kuvitella miten kauhealta lapsesta voi tuntua, kun se tuki ja turva, oma äiti tekee noin. lapsi ei voi edes puolustaa itseään tuollaiselta, muutoin kuin olemalla ehkä vieläkin hankalampi tai jotain muuta sellaista.
Lapset oppivat hallitsemaan tunteitaan vanhempien avustuksella. kyllä on aivan väärää ja törkeää mallia opettamassa lapselleen aikuinen, joka fyysisesti käy lapseen käsiksi. Huutaminenkaan ei ole kovin fiksua, mutta sen nyt tietää, että kaikilla varmaan joskus menee itsehillintä ja huutaa lapsille.
Vaikka kuinka hyvä ystävä on, niin mielestäni sinun pitää toisena aikuisena puuttua asiaan heti ja saada tavalla tai toisella loppumaan! Ja mitä nopeammin sen parempi.
Tuli oikein paha mieli, että joku äiti voi napauttaa lusikalla kovin lasta päähän ja on muka ihana äiti??Voi kun joku napauttaisi tätä äitiä kauhalla päähän, niin tietäisi mitä tekee. Ihan kuin lapset eivät tuntisi mitään tai ymmärtäisi mitään jos heitä tuollai kohdellaan.
Jos sama peli jatkuu, lapsille voi kyllä kehittyä aika väärä kuva siitä, miten suuttumusta käsitellään yms. Ei voi kuin sitten myöhemmin syyttää itseään, jos lapset vanhenpana ovat esimerkisi väkivaltaisia.
Ei voi muuta sanoa kuin ihanan äidin titteli on kyllä todella kaukana tuosta äidistä, sama se vaikka kuinka paljon rakastaa ja on lastensa kanssa, jos käsiksi käy.
Vähän turhan kärjistetysti ilmaiset sen, että alkuperäisessä viestissä esitelty äiti ei voisi rakastaa oikeasti lapsiaan. Kyllä voi ja väitän että rakastaakin, koska oma käyttäytyminen häiritsee ja hän potee syyllisyyttä itsehillintänsä menettämisestä.
On totta, että väkivalta synnyttää väkivaltaa ja ruumiillinen kurittaminen, jatkuva huutaminen ym. antaa lapsille väärän mallin suuttumuksen käsittelemisestä. Itse tiedän tämän, sillä kuten aiemmin kirjoitin, minua on kuritettu ruumiillisesti ja minulle on huudettu suunnilleen koko lapsuuteni ajan. Silti nyt aikuisena ymmärrän äitiäni kun olen hänen kanssaan keskustellut. En edelleenkään hyväksy, että minua on sillä tavalla kohdeltu, mutta olen pystynyt ymmärtämään miksi äitini on sortunut sellaiseen käyttäytymiseen. Nyt itsekin äitinä kamppailen samanlaisten hermostumisen tunteiden kanssa ja huomaan sortuvani huutamiseen hyvin herkästi, koska en ole koskaan oppinut parempaakaan tapaa käsitellä niitä tunteita.
Tällä palstalla kiirehditään aina tuomitsemaan tällaiset tapaukset. Ihme, että kukaan uskaltaa edes tunnustaa (tai siis tässäkin tapauksessa ystävä tunnusti), että on joskus kurittanut lasta ruumiillisesti, kun heti tulee ryöppy haukkuja.
Tunnen kyllä monia äitejä, jotka todella ovat " lehmänhermoisia" tai muuten hyvin itsensä hillitseviä, jotka eivät huuda tai varsinkaan ole kovakouraisia lapsiaan kohtaan. Silti suurin osa äideistä on niitä tavallisia, hermonsa menettäviä ja ajoittain tosi ahdistuneitakin, arkisia ihmisiä. Sitten on niitä, joilla on tavallista enemmän vaikeuksia itsehillintänsä kanssa. Lapsia ei saa pahoinpidellä missään olosuhteissa eikä millään tekosyyllä, mutta jos tässä ruvetaan jauhamaan tuomarinäänellä sitä kuinka tämmöisen on nyt heti paikalla loputtava niin helposti unohtuu tutkimatta se, miksi tähän on alunperin päädytty. Armahdetaan väsynyttä äitikollegaa (sillä siitähän tässä ilmiselvästi on kyse) ja mietitään miten hän voisi saada helpotusta arkipäiväänsä niin että ei hermot menisi niin helposti. Siitä voisi olla hyötyä monelle muullekin tämän palstan lukijalle.
öö, en todellakaan sanounut, että ei tämä äiti rakasta lapsiaan...Sanoin että ei paljoa auta asiaa, vaikka kuinka paljon rakastaa ja haluaa hyvää lapsilleen, jos heihin fyysisesti käy käsiksi.
En voi ymmärtää tuota hermojen menettämisestä seurannutta fyysistä kuritusta. Monilla menee hermot elämässä muihinkin asioihin kuin lapsiin, mutta kas kummaa, harvoin kukaan miestänsä esim lusikallal yö päähän tai retuttaa kun hermot tähän menee. Tästä syystä vastustuskyvöttömän lapsen retuttaminen yms. on lopetettava heti. Ja vaikka ihan niin, että menee hakemaan apua asiaan, jos ei yksin kykene sitä lopettamaan.
Mua ei ole fyysisesti kuritetu, en edes voi tietää miltä se lapsesta tuntuu. Silti en voi käsittää hetkeäkään ja tuomitsen täysin aikuisen ihmisen, joska käy käsiksi omaan rakkaaseen lapseen. Lapseen, jolla ei ole mitään mahdollisuutta puolustaa itseään. Ja voin kuvitella sitä tunnetta lapsella, kun äidin, jonka pitäisi olla tärkein (voi olla myös muita esim. isä) asia maailmassa, se tuki ja turva, niin käyttäytyy hermojensa menettämisen jälkeen näin pienelle lapselleen. Jos tämä on toistuvaa, tarvitsee todella mennä itseensä ja olla sen verran pokkaa, että menee hakemaan apua!
tais mennä vastustuskyvytön ja puolustuskyvytön sekaisin, varmaan kaikki kuitenkin ymmärsi asiani, vaikka siis varmaan moni on eri mieltä :(
Olen menossa viikonlopuksi ystäväni kanssa kahden kesken risteilylle ja saadaankin oiva tilaisuus jutella rauhassa ja samalla nauttia ihan vaan aikuisten seurasta, tekee hyvää varmasti meille kummallekin.
Samettikukan kanssa olen samaa mieltä, itse olen tosi paljon ajatellut ystäväni kautta tätä tilannetta ja täytyy vaan sanoa, että meitä on niin montaa sorttia niin äitejä kuin lapsiakin. Itse olen äiti, joka olen aina ollut itse rauhallisuus, lapsenakaan en edes muista koska minua olisi tarvinut komentaa jostakin asiasta ja nyt omat lapseni ovat todella rauhallisia ja tasaisia. Ystäväni lapset, kuten ystävänikin ovat kaikki todella tempperamenttisiä ja ollut sitä syntymästä lähtien, tahtoa löytyy enemmän yhdestä lapsesta kuin meidän koko perheestämme. Eli kyllä minun oli aluksi vaikea ymmärtää kaikkea, mutta kuinka paljon olen elänyt ja kokenut ystäväni kanssa niin ymmärrän häntä täysin, vaikken hänen tekojaan hyväksykään, mutta kuten sanoin, ei hän niitä hyväksy itsekään. Anteeksi hän pyytää aina ja myöntää lapsilleen virheensä.
Samettikukka kirjoitti hyvin, ettei tuomitseminen ja päivittely auta mitään, se ei tuo apua tähän ongelmaan, ei millään tavalla. Mutta täällä oli monta kullanarvoista neuvoa, jotka nyt otan asikasi jutella viikonloppuna ystäväni kanssa. Kiitos teille!
Lisää vinkkejä ja apuja otetaan toki vastaan!
ja kerran oli toinenkin samantapainen en nyt muista oliko tällä palstalla, mutta kuitenkin. On auttanut ystävääni paljon! koska hän on myös tempperamenttinen luonne ja aloittajan kirjoittamassa tekstissä on paljon samoja asioita mitä hän omaa. Mutta kun hän on näitä lukenut niin itse on huomannut omat virheensä ja saanut itseään rauhoitettua ja muutettua. Päivät hänellä tuntuu nyt paljon " valoisammilta" ja enemmänkin nauttii lasten kanssa olemisesta nyt kevät aikaan ulkolemalla ja lasten kanssa aikaa viettämällä. Huutamiset on jätetty ja asiat hoidetaan tavallisesti puhumalla eikä rähjäämällä. Ennen hänellä oli joka ilta todella paha ja säälittävä olo kun lapset nukkuivat, koska päivä oli mennyt huutamalla vaikka olisi voinut mennä paremminkin. Eli joka ilta sai itkeä ja silittellä lapsiaan kun he nukkuivat. Nämä keskustelut voivat auttaa muitakin eivätkä ainakaan turhia ole! koska ainakin hänet nämä herättivät muuttumaan.
Minullakin on äitiystävä, joka käyttäytyy lapsiaan kohtaan todella usein hyökkäävästi sekä fyysisesti että sanallisesti ja mielestäni tilanne on pahentumaan päin. Viestiketjussa on monta hyvää ideaa miten hermonsa helposti menettävä äiti voisi yrittää itse auttaa itseään, mutta miten tällaisen asian voi ottaa puheeksi ystävän kanssa?!? Itse poden kauheaa syyllisyyttä siitä, etten vielä ole keksinyt millä tavalla ottaisin asian puheeksi, vaikka olen jo jonkin aikaa ihan selvästi nähnyt miten tulehtunut suhde ystävälläni on lapsiinsa. Miten näin vaikean asian voi ottaa puheeksi siten että siinä tulee todella auttaneeksi eikä synny syyttelevää ja arvostelevaa tunnelmaa. Jos avun tarpeessa oleva kokee että arvostelen häntä äitinä, en ole avunantoyritykselläni saavuttanut mitään. Kertokaa siis, oletteko ottaneet tällaisen asian ystävän kanssa puheeksi ja millaisin sanakääntein?
Ap:n viestissähän nimittäin sanotaan ettää tämä kyseinen äiti on jo mennyt itseensä. Pohtii asiaa ja tahtoo tehdä sille jotain.
Todellakin myös lasten kurittaminen pitää loppua, mutta sitähän tämä äitikin tahtoo. Vai mitä? Apua on siis saatava nopeasti ja Doreen ystävänä on jo antanutkin ensiapua tähän kuuntelemalla ja puhumalla. Voi kun itselläkin olisi samnlainen ystävä, joka jaksaisi minunkin huoliani kuunnella.:)
Neuvola varmasti on se ensimmäinen paikka jossa kannattaa puhua ja pian. Varmaankin sinun Doreen kannattaa olla myös tukena jos/kun ystäväsi soittaa neuvolaan ja varaa aikaa keskusteluun. Neuvolasta sitten ohjataan eteenpäin.
Niin ja olen myös siinä samaa mieltä Samettikukan kanssa, että näistä keskusteluista voi moni saada apua, jos ne käydään rakentavasti ilman syyllistämisiä tai haukkuja huonosta äidistä.
Oma äitini syö nykyisin mielialalääkkeitä ja käy terapiassa. Hänellä ahdistus ja masennus ilmenivät aikaisemmin ärtyisyytenä ja lyhyenä pinnana, ja nykyisin hän on suhteellisen tasapainoinen. Voi olla, että ystäväsi tilanne on ihan erilainen, mutta kuvauksestasi tunnistin kyllä oman äitini silloin, kun me lapset olimme pieniä.
Itsekin olen luonteeltani pikemminkin äkkipikainen kuin viilipytty, mutta fyysiseen väkivaltaan ja lapsen nimittelyyn, uhkailuun (siis tyyliin " äiti laittaa sinut lastenkotiin" , en tarkoita nyt varoituksia lelujen takavarikoinnista tms.) jne. en turvaudu. Jossain vaiheessa oli sellainen kausi, jolloin huomasin huutavani 2-vuotiaallemme tämän tästä. Minulla helpotti, että otin vähän perspektiiviä asiaan eli ikään kuin katselin objektiivisesti, että hetkinen, minullahan on ihana lapsi, mukava aviomies ja muutenkin asiat hyvin, mitä minä tässä oikein rähjään. Kuulostaa hassulta, mutta minulla se auttoi. Lisäksi työkuvioni muuttuivat pian sen jälkeen, mikä myös paransi elämänlaatuani.
puhuminen ystävien kesken on auttanut tilannetta. Se että annat ystäväsi purkaa tuntojaan ja kenties itse joitakin tilanteita nähneenä osaat antaa kommenttia/huomautuksia asiasta.
Ylipäänsäkin ystäväsi olisi hyvä tajuta miltä tilanne näyttää muistakin kuin hänestä.
Itse huomaan joskus hermostuvani omalle lapselleni todella pahasti ja menen silloin vaikka toiseen huoneeseen hetkeksi kiroilemaan tyynylle. Samoin itseäni on auttanut se että olen yksinkertaisesti päättänyt että lopetan sanomisen tilanteessa jolloin ennen annoin lapselleni todella paljon negatiivista kommmenttia (ulkovaatteiden pukeminen). Eli olen lapsellekin sanonut että äiti ei enää suutu/nalkuta pukemisesta ja lupaukseni olen pitänyt.
Niin ja minustakin on todella hienoa että olet päättänyt autaa ystävääsi. Toivottavasti hän osaa olla kiitollinen ystävyydestäsi.
Onpa upeaa, että joku omaa tuollaisen ystävän kuin sinä! Minua kosketti kun otsikossasi mainitsit haluavasi apua ystävällesi! Itsellänikin on kolme pientä lasta (vanhin 5v.) ja tiedän, että välillä arki saattaa olla raskastakin. Silti en voisi kuvitella väkivaltaa lapsiani kohtaan. Joskus kun pinna on oikein kireällä, on syytä ottaa hiukan aikaa ihan itselle. Jos vain mahdollista, niin voisitkohan joskus viedä ystävääsi ihan vaan ' tyttöjen kesken' johonkin? Kummasti saa lisävirtaa, kun välillä pääsee vähän tuulettumaan! Vaikka ne lapset niin rakkaita ovatkin! Tuli myös mieleen,että miten perhe-elämä muuten? Onko isä mukana arjessa ja millaiset heidän välinsä ovat? Parisuhteen ongelmat väistämättäkin heijastuvat lapsiin. Vai onko äiti yksinhuoltaja? Lapset ovat arvokkaita ja on hienoa, että olet ottanut asiaksesi auttaa!