Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yle: Lääkäri Anni Saukkola sanoo suoraan: Vastaanotolla käy tunteissa vellovia naisia, jotka eivät sinne kuulu
17.09.2025 |
Artikkeli kertoo psykiatriaan erikoistuvasta lääkäristä Anni Saukkolasta, joka huomaa vastaanotollaan, että ihmiset hakevat lääkäriltä apua asioihin, jotka eivät oikeastaan kuulu lääketieteen piiriin. Potilaat tulevat suruineen, riitojen jälkeisine ahdistuksineen ja työelämän tunteiden käsittelytarpeineen, vaikka kyse on usein arjen normaaleista tuntemuksista. Saukkolan ja Lääkäriliiton mukaan lääkäri ei voi olla elämän kaikkien ongelmien ratkaisija, ja nyt halutaankin keskustella siitä, mikä kuuluu terveydenhuoltoon ja mikä ei. Taustalla on myös huoli medikalisaatiosta - siitä, että tavallisia elämänvaiheita ja tunteita aletaan liikaa lääketieteellistää.
Tässä näkyy nykyajan hemmoteltu ajattelutapa. Naiset eivät enää kestä surua, pettymystä tai arjen vaikeuksia ilman, että ryntäävät lääkärille kuin kyseessä olisi vakava sairaus. Samaan aikaan oikeasti apua tarvitsevat joutuvat jonottamaan. Meille on opetettu, että "kaikki tunteet pitää käsitellä", mutta lopputulos on se, että terveydenhuolto tukkeutuu ja lääkäreiltä vaaditaan ihmeidentekoa asioissa, jotka ennen hoituivat perheen, ystävien tai ihan vaan ajan avulla.
Kommentit (412)
Vierailija kirjoitti:
Psykiatrin tehtävähän se on päättää, onko mielen ongelma vakava vai ei. Tämä erikoistuva lääkäri tuntuu odottavan, että potilas itse osaa tehdä diagnoosin itsestään, että onko sairautta vai ei. Sehän onkin sitten kätevää lääkäreille.
Monelta puuttuu aivan tavanomainen psyykkinen resilienssi vastoinkäymisille.
Siitä apn avauksessa on kysymys.
Tutkitusti vakaissa perheolosuhteissa kasvaneilla lapsilla on tilastollisesti parempi resilienssi aikuisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja koko ketju täynnä porukkaa jotka keetovat kuinka mikään ei ole ikinä omaa syytä vaan sieltä on jo kaivettu ne vanhemmat, yhteiskunta ja miehet.
Vierailija kirjoitti:
Ylen sivuilla jutun kommenttiosiossa on hyviä huomioita siitä, että tätä "tunteissa vellomista" pitäisi nyt vähän avata enemmän. Mitä sillä tarkalleen ottaen tarkoitetaan, miksi se on niin huono asia, miten tunteita pitäisi käsitellä vai pitäisikö ne vain jättää käsittelemättä kokonaan (ts. tukahduttaa)? Miksi meitä ensin hanakasti ohjataan kääntymään lääkärin puoleen kriisi- ja mielenterveysasioissa ja kun ihmiset niin tekevät, tulee lääkäriltä haukut yhdessä valtakunnan päämedioista, että väärin toimittu. Jos on pokkaa esittää provosoivia ja ehkä vähän halveksuviakin väitteitä, pitäisi olla myös pokkaa perustella ne konkreettisesti, ymmärrettävästi ja perusteellisesti.
Nimenomaan pitää tukahduttaa. Ei mua kiinnosta pätkääkään sun tunteet, jos et ole perheenjäsen. Siten pakotat itsesi käsittelemään ne voivottelun sijasta.
Vierailija kirjoitti:
Psykiatrin tehtävähän se on päättää, onko mielen ongelma vakava vai ei. Tämä erikoistuva lääkäri tuntuu odottavan, että potilas itse osaa tehdä diagnoosin itsestään, että onko sairautta vai ei. Sehän onkin sitten kätevää lääkäreille.
Ihan ymmärrettävää. Monellakin alalla olisi helpompaa kun joku muu olisi tehnyt jo työt sinun puolesta jotka saat eteesi. Joku voisi kutsua tuollaistakin ajattelutapaa itsekkääksi ja että ei ole tarkoituskaan että työ olisi jo tehty etukäteen, vaan juuri siksi sinut on palkattu. Mutta toinen vaihtoehto on toistella entistä enemmän, että kyllä se asiakas on itsekäs ja aina väärässä, ja minä tiedän jo valmiiksi miten tämä työ pitäisi tehdä ennen kuin olen edes virallisesti pätevä työhön.
Vierailija kirjoitti:
Ja koko ketju täynnä porukkaa jotka keetovat kuinka mikään ei ole ikinä omaa syytä vaan sieltä on jo kaivettu ne vanhemmat, yhteiskunta ja miehet.
Totta, sama kaava toistuu ku lihavat selittelee painoaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykiatrin tehtävähän se on päättää, onko mielen ongelma vakava vai ei. Tämä erikoistuva lääkäri tuntuu odottavan, että potilas itse osaa tehdä diagnoosin itsestään, että onko sairautta vai ei. Sehän onkin sitten kätevää lääkäreille.
Monelta puuttuu aivan tavanomainen psyykkinen resilienssi vastoinkäymisille.
Siitä apn avauksessa on kysymys.
Tutkitusti vakaissa perheolosuhteissa kasvaneilla lapsilla on tilastollisesti parempi resilienssi aikuisena.
Aivan totta. Silloin varmasti terapiasta on apua, koska luultavasti resilienssin puutteen syynä on lapsuusiän trauma. Sieltähän ne ongelmat yleensä lähtevät, lapsuudesta. Aivan naurettavaa sanoa, että älä vello tunteissasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan tämä psykiatriaan ekrioistuva lääkäri nyt erikoistumassa ihan oikeallaealalle? Kai psykiatrin pitää jaksaa kuunnella ihmisten murheita?
Priorisointikysymys. Asenne että kaikkien pitäisi mennä terapiaan ei ole kestävä. Sitä puhuvat ne joilla pysyvästi epävakaa tunnessääntely.
Eikö epävakaa tunnesäätely sinusta ole ongelma, johon tarvitaan terapiaa? En nyt ihan seuraa ajatuksenjuoksuasi.
Ei sitä ole kaikilla.
Mutta on kaikilla tuolle alalle hakeutuvilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja koko ketju täynnä porukkaa jotka keetovat kuinka mikään ei ole ikinä omaa syytä vaan sieltä on jo kaivettu ne vanhemmat, yhteiskunta ja miehet.
Tätähän se on.
Syyttävän sormen kääntämistä itsestä poispäin.
Ehkä se johtuu joskus kyvyttömyydestä itsereflektioon sekä vastuunottoon itsestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykiatrin tehtävähän se on päättää, onko mielen ongelma vakava vai ei. Tämä erikoistuva lääkäri tuntuu odottavan, että potilas itse osaa tehdä diagnoosin itsestään, että onko sairautta vai ei. Sehän onkin sitten kätevää lääkäreille.
Monelta puuttuu aivan tavanomainen psyykkinen resilienssi vastoinkäymisille.
Siitä apn avauksessa on kysymys.
Tutkitusti vakaissa perheolosuhteissa kasvaneilla lapsilla on tilastollisesti parempi resilienssi aikuisena.
En sano että olet oikeassa, mutta oletetaan että olet oikeassa. Mikä on ratkaisu? Ihmisen pitäisi vaan itse taikoa itselleen se resilienssi ilman ammattiapua? Perinteisesti miehet ainakin on tarttuneet pulloon kun tulee ongelmia. Siihen muu yhteiskunta kannustaa. Toivottavasti meillä on asiantuntijoita joilla on muitakin ratkaisuja, jos ihminen hakee apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykiatrin tehtävähän se on päättää, onko mielen ongelma vakava vai ei. Tämä erikoistuva lääkäri tuntuu odottavan, että potilas itse osaa tehdä diagnoosin itsestään, että onko sairautta vai ei. Sehän onkin sitten kätevää lääkäreille.
Monelta puuttuu aivan tavanomainen psyykkinen resilienssi vastoinkäymisille.
Siitä apn avauksessa on kysymys.
Tutkitusti vakaissa perheolosuhteissa kasvaneilla lapsilla on tilastollisesti parempi resilienssi aikuisena.Aivan totta. Silloin varmasti terapiasta on apua, koska luultavasti resilienssin puutteen syynä on lapsuusiän trauma. Sieltähän ne ongelmat yleensä lähtevät, lapsuudesta. Aivan naurettavaa sanoa, että älä vello tunteissasi.
Saattaa olla. Mutta onhan niitäkin tapauksia joissa terapia menee täysin metsään ja ihmisestä kuoriutuu siellä äärimmäisen pahansuopainen, itsekeskeinen joskus jopa sadismia läheisilleen ilmentävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Meille on opetettu, että "kaikki tunteet pitää käsitellä", mutta lopputulos on se, että terveydenhuolto tukkeutuu ja lääkäreiltä vaaditaan ihmeidentekoa asioissa, jotka ennen hoituivat perheen, ystävien tai ihan vaan ajan avulla."
Jäin tuossa miettimään, että monetkaan ihmiset eivät tajua mitä tunteiden käsittely merkitsee. Ei se merkitse sitä, että pitää vellloa niissä tunteissa tuntiakaupalla ja analysoida niitä ystävän kanssa ja sitten analysoida ne uudellleen ja kun tunteet tulevat uudelleen päälle, niin taas vellomaan ja huutelemaa ystävää apuun, kun on ahdistava olo. Tunteiden käsittely on yksinkertaiseuudessaan sitä, että tunnistaa oman tunteensa, hyväksyy sen ja jatkaa eteenpäin. Jos sama tunne toistuu uudelleen samassa tilanteessa, nin voi miettiä sitten miten voisi ehkäistä tilanteen toistumista uudelleen. Sitten vaiin jatkaa eteenpäin ja ottaa pään iel
Kuten aiemmin joku kirjoitti, niin lihavuusongelmakin on helppo ratkaista syömällä vähemmän. On ihmisiä, jotka eivät liho kovin helposti, ja kyllä heidänkin on joskus vaikea ymmärtää, miten toiset voivat syödä niin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Meille on opetettu, että "kaikki tunteet pitää käsitellä", mutta lopputulos on se, että terveydenhuolto tukkeutuu ja lääkäreiltä vaaditaan ihmeidentekoa asioissa, jotka ennen hoituivat perheen, ystävien tai ihan vaan ajan avulla."
Jäin tuossa miettimään, että monetkaan ihmiset eivät tajua mitä tunteiden käsittely merkitsee. Ei se merkitse sitä, että pitää vellloa niissä tunteissa tuntiakaupalla ja analysoida niitä ystävän kanssa ja sitten analysoida ne uudellleen ja kun tunteet tulevat uudelleen päälle, niin taas vellomaan ja huutelemaa ystävää apuun, kun on ahdistava olo. Tunteiden käsittely on yksinkertaiseuudessaan sitä, että tunnistaa oman tunteensa, hyväksyy sen ja jatkaa eteenpäin. Jos sama tunne toistuu uudelleen samassa tilanteessa, nin voi miettiä sitten miten voisi ehkäistä tilanteen toistumista uudelleen. Sitten vaiin jatkaa eteenpäin ja ottaa pään ieltä persauksistaan pois
Kunhan tunteensa oppii hyväksymään, ei niitä tarvitse "käsitellä", vaan ihan vain tuntea, huomata niiden viesti ja antaa toimia kompassina.
Itse kärsin yrittäjänä menneinä vuosina lukuisia loppuun palamisia, henkilökohtaisia vastoinkäymisiä, köyhyyttä ja arvottomuutta. Tietysti myös itsetuhoisia ajatuksia. Koskaan en käynyt lääkärissä, koskaan en muille asioistani itkenyt tai valitellut. Taistelin eteenpäin ja lopulta vuosien jälkeen tilanteeni alkoi paranemaan. Ja edelleen olen tuossa paranemisprosessissa. Kokonaan en palaudu enää koskaan, mutta toimintakykyisenä pysyn ja elämäniloakin löytyy vähitellen.
En pidä itseäni hyvänä esimerkkinä, mutta halveksin heikkoja ihmisiä, jotka itkevät jonninjoutavista ammattiauttajille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja koko ketju täynnä porukkaa jotka keetovat kuinka mikään ei ole ikinä omaa syytä vaan sieltä on jo kaivettu ne vanhemmat, yhteiskunta ja miehet.
Tätähän se on.
Syyttävän sormen kääntämistä itsestä poispäin.
Ehkä se johtuu joskus kyvyttömyydestä itsereflektioon sekä vastuunottoon itsestään.
Minkähän tuote se "itse" mahtaa olla? Sitä kannattaisi miettiä.
Jenkeistä tuttua. Siellä ei vaan kehdata sanoa, että tavallista elämää vaan määrätään sitten mielialalääkkeitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ylen sivuilla jutun kommenttiosiossa on hyviä huomioita siitä, että tätä "tunteissa vellomista" pitäisi nyt vähän avata enemmän. Mitä sillä tarkalleen ottaen tarkoitetaan, miksi se on niin huono asia, miten tunteita pitäisi käsitellä vai pitäisikö ne vain jättää käsittelemättä kokonaan (ts. tukahduttaa)? Miksi meitä ensin hanakasti ohjataan kääntymään lääkärin puoleen kriisi- ja mielenterveysasioissa ja kun ihmiset niin tekevät, tulee lääkäriltä haukut yhdessä valtakunnan päämedioista, että väärin toimittu. Jos on pokkaa esittää provosoivia ja ehkä vähän halveksuviakin väitteitä, pitäisi olla myös pokkaa perustella ne konkreettisesti, ymmärrettävästi ja perusteellisesti.
Nimenomaan pitää tukahduttaa. Ei mua kiinnosta pätkääkään sun tunteet, jos et ole perheenjäsen. Siten pakotat itsesi käsittelemään ne voivottelun sijasta.
Tunteita ei tarvitse tukahduttaa, jättää vain jakamatta ne kaltaistesi kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Itse kärsin yrittäjänä menneinä vuosina lukuisia loppuun palamisia, henkilökohtaisia vastoinkäymisiä, köyhyyttä ja arvottomuutta. Tietysti myös itsetuhoisia ajatuksia. Koskaan en käynyt lääkärissä, koskaan en muille asioistani itkenyt tai valitellut. Taistelin eteenpäin ja lopulta vuosien jälkeen tilanteeni alkoi paranemaan. Ja edelleen olen tuossa paranemisprosessissa. Kokonaan en palaudu enää koskaan, mutta toimintakykyisenä pysyn ja elämäniloakin löytyy vähitellen.
En pidä itseäni hyvänä esimerkkinä, mutta halveksin heikkoja ihmisiä, jotka itkevät jonninjoutavista ammattiauttajille.
Kuulostat siltä, että voisit todella hyötyä psykoterapiasta. Luulen, että tuo muihin osoitettu halveksunta kohdistuu pohjimmitaan itseesi, koska koet edelleen olevasi heikko ja haavoittuvainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ylen sivuilla jutun kommenttiosiossa on hyviä huomioita siitä, että tätä "tunteissa vellomista" pitäisi nyt vähän avata enemmän. Mitä sillä tarkalleen ottaen tarkoitetaan, miksi se on niin huono asia, miten tunteita pitäisi käsitellä vai pitäisikö ne vain jättää käsittelemättä kokonaan (ts. tukahduttaa)? Miksi meitä ensin hanakasti ohjataan kääntymään lääkärin puoleen kriisi- ja mielenterveysasioissa ja kun ihmiset niin tekevät, tulee lääkäriltä haukut yhdessä valtakunnan päämedioista, että väärin toimittu. Jos on pokkaa esittää provosoivia ja ehkä vähän halveksuviakin väitteitä, pitäisi olla myös pokkaa perustella ne konkreettisesti, ymmärrettävästi ja perusteellisesti.
Nimenomaan pitää tukahduttaa. Ei mua kiinnosta pätkääkään sun tunteet, jos et ole perheenjäsen. Siten pakotat itsesi käsittelemään ne voivottelun sijasta.
Tuleeko mieleen, että aina ei ole sellaisia perheenjäseniä, joita kiinnostaisi kuunnella. Tai perheenjäsenkin voi sanoa "en ole lääkäri, en osaa auttaa".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Meille on opetettu, että "kaikki tunteet pitää käsitellä", mutta lopputulos on se, että terveydenhuolto tukkeutuu ja lääkäreiltä vaaditaan ihmeidentekoa asioissa, jotka ennen hoituivat perheen, ystävien tai ihan vaan ajan avulla."
Jäin tuossa miettimään, että monetkaan ihmiset eivät tajua mitä tunteiden käsittely merkitsee. Ei se merkitse sitä, että pitää vellloa niissä tunteissa tuntiakaupalla ja analysoida niitä ystävän kanssa ja sitten analysoida ne uudellleen ja kun tunteet tulevat uudelleen päälle, niin taas vellomaan ja huutelemaa ystävää apuun, kun on ahdistava olo. Tunteiden käsittely on yksinkertaiseuudessaan sitä, että tunnistaa oman tunteensa, hyväksyy sen ja jatkaa eteenpäin. Jos sama tunne toistuu uudelleen samassa tilanteessa, nin voi miettiä sitten miten voisi ehkäistä tilanteen toistumista uudelleen. Sitten vaiin jatkaa eteenpäin ja ottaa pään iel
Kunhan tunteensa oppii hyväksymään, ei niitä tarvitse "käsitellä", vaan ihan vain tuntea, huomata niiden viesti ja antaa toimia kompassina.
- monen ihmisen elämä olisi oikeasti ihan sekaisin, jos seuraisi tunteitaan. Kyllä järkeäkin tarvitaan.
Alue: Aihe vapaa
Psykiatrin tehtävähän se on päättää, onko mielen ongelma vakava vai ei. Tämä erikoistuva lääkäri tuntuu odottavan, että potilas itse osaa tehdä diagnoosin itsestään, että onko sairautta vai ei. Sehän onkin sitten kätevää lääkäreille.