Miksi se on niin vaikeaa osoittaa kunnioitusta omalle lapselleen?

Toki hän on MINULLE maailman tärkein ihminen ja hän tietää sen, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa, että on luulee olevansa koko maailmassa tärkein ihminen, ja menevänsä esim. päiväkodissakin kaikkien muiden edelle.



Jos on tilanne, missä joku muu puhuu ja hän keskeyttää, sanon hänelle ystävällisesti, että odota, kun XXX on kertonut asiansa, sitten on sinun vuoro puhua. Sitten, kun XXX:n asia on puitu, kysyn tytöltäni, että mikäs asia sinulla oli, edelleen ystävällisesti ja näin puidaan hänen asiansa. Samoin en myöskään keskeytä, jos hän kertoo jotain asiaa, tietenkään!

vähempiarvoisena perheenjäsenenä kuin aikuista. Entä voiko lapsi olla liian "tasavertainen"? Päätöksenteossa lapsella ei ole yhtä suurta valtaa, sillä elämänkokemus ja kasvatusvastuu on vanhemmalla, mutta kyllä lapsen kuuluu olla tasan samanarvoinen ihmisenä aikuisen kanssa! Se tarkoittaa, että lasta kohdellaan asiallisesti. Miksi omaa lasta kohdellaan usein huonommin kuin (vierasta) aikuista? Siihen ei löydy yhtään järkevää perustelua.



Ja lasta tulee mielestäni kehua riittävän usein. Se ei pilaa lasta - jos lasta kehutaan aiheesta, ihan pienestäkin, eikä siten, että häntä korotetaan jalustalle muiden yläpuolelle tai verrataan muihin lapsiin. Kyllä minä ainakin kehun hyvin paljon niin omaa kuin muiden lapsia (kuten vanhemmat yleensä tekevät tuttavapiirissäni) , ja nämä kaikki lapset ovat kyllä hyvin tasapainoisia, sopeutuvaisia ja toiset huomioon ottavia. Toisin kuin ne tuntemani lapset, jotka eivät samaa kannustusta saa ja joita tosiaan ei kohdella tasavertaisina aikuisten kanssa (lapsien tarpeet nähdään vähemmän tärkeiksi kuin aikuisten). Sopivasti rajoja ja vastuuta ja paljon kiitosta ja kannustusta, aika usein siten kasvaa yhteistyökykyisiä ja -haluisia ihmisiä.

Miten ihmeessä lapsi voi kokea olevansa ylivertainen, jos häntä kohdellaan vähenpiarvoisena perheenjäsenenä kuin aikuista?

Pitää kyllä puuttua tuohon, kun joku sanoi, että toruu lasta sitten vasta kahden kesken kotona. Kyllähän se ison lapsen kanssa toimiikin, mutta jonkun 3-vuotiaan kanssa se taitaa olla aika turhaa. Pienelle lapselle pitää heti kertoa mitä hän on tehnyt väärin ja torua siinä paikassa, sitten asiasta ei enää puhuta. En usko, että pieni ymmärtää, jos vasta kotona muutaman tunnin päästä tapahtuneesta aletaan moittimaan.

ei kai nyt kukaan täysijärkinen kehu lastaan toisen huonommuuteen vedoten?

Pitää kyllä puuttua tuohon, kun joku sanoi, että toruu lasta sitten vasta kahden kesken kotona. Kyllähän se ison lapsen kanssa toimiikin, mutta jonkun 3-vuotiaan kanssa se taitaa olla aika turhaa. Pienelle lapselle pitää heti kertoa mitä hän on tehnyt väärin ja torua siinä paikassa, sitten asiasta ei enää puhuta. En usko, että pieni ymmärtää, jos vasta kotona muutaman tunnin päästä tapahtuneesta aletaan moittimaan.

luulisi olevan sanomattakin selvää. Vaan ei näköjään ole...

Vaan ystävällisyyttä, huomaavaisuutta. Ei todellakaan sulje toisiaan pois, että vanhempi on yhtä aikaa kunnioittava ja jämerä, opettaa tavat ja pitää huolen, että lapsi oppii kohtelemaan muita hyvin.



Tunnen joitakin vanhempia, jotka ovat samalla sekä tosi jämptejä että kunnioittavia. Valitettavasti enemmän on ehkä niitä, jotka toisaalta antavat liian paljossa periksi ja samalla ovat usein tylyjä ja ärsyyntyneitä lapsilleen. Miten oppia tuollaiseksi oikealla tavalla kunnioittavaksi, sitä yritän...

Olen iloinen, että hän on onnistunut kasvattamaan lapsensa hyvin. Miksei siitä saisi iloita ap itsekin :-) Ihan asiallisen aiheen nosti esille.

Se, että minä kunnioitan lapsiani ja annan heidän elää lapsuutensa oman elämänsä supertähtinä, ei tietenkään tarkoita sitä että:



-he päättäisivät asioista

-minä olisin heidän talutusnuorassaan

-heillä ei ole mitään rajoja

-minä en suuttuisi koskaan mistään

-heidän kaikenlainen käytöksensä olisi hyväksyttävää



On minullakin esikoinen kuin enkeli, jonka kanssa asiat on menneet "hyvin" ja sitten kuopus, joka on aina ollut oman tiensä kulkija, saanut megaraivareita ja tehnyt elämästä välillä hyvinkin haastavaa. Silti minä kunnioitan heitä kumpaakin yhtä (erittäin) paljon! Silti, nuoremman raivarit eivät nostata minussa kuohuntaa, aggressioita... Silti hän saa tuntea, että maailmassa on yksi turvallinen pesä, johon voi luottaa kuin peruskallioon ja johon nojata kaikkine tunteineen. Se on minun sylini. Minulla ei ole tarvetta kontrolloida lasteni tunteita, saada heitä aisoihin kun maailma murjoo rajusti. Olen joskus toki suuttunutkin raivoavalle lapselle, mutta tajunnut nopeasti, että se ei auta meitä kumpaakaan.



En ymmärrä kuinka on mahdollista että lapsi leikkaa verhot saksilla toistamiseen. En ymmärrä miten on mahdollista että pieni lapsi leikkii valvomatta saksilla? Sori, en vain ymmärrä.



Minä tulkitsen täällä av:lla paljon kätkeytynyttä vihaa äitien teksteistä. Se huolestuttaa minua. Tästä huolesta kumpuaa ajatus herättää keskustelua ja mietintöjä tästä aiheesta.



Minä olen kyllä tarkasti rajoista huolen pitävä, mutten turhan rajoittava, olen jämpti ja turvallinen aikuinen ja lasta kunnioittava. Erikoista, että joku ajattelee että lasta voi kunnioittaa liikaa (mitä se on?) ja että kunnioittaminen olisi samaa kuin perusteeton ja jatkuva KEHUMINEN (???), jonka seurauksena saisimme aikaan narsisteja...



Mutta toisaalta, näin minut itseni kasvatettiin. Kun sain raivokohtauksia, minua kohdeltiin välinpitämättömästi, vihamielisesti, jopa väkivaltaisesti. Muistan kuinka olisin tuollaisina silmittömän sisäisen tunnekuohuni aikana kaivannut tukea ja hellyyttä, apua sisäisen kaaokseni järjestämiseen. Sen sijaan minua kohdeltiin täysin päinvastaisesti. Siinä mielessä tiedän mistä puhun. Olen kulkenut pitkän tien, käsitellyt näitä traumoja niin perusteellisesti, että olen kuin olenkin saanut empatiakykyni takaisin ja kyvyn ymmärtää pientä lasta.



Jos laitat myrkkyä tonnikalapurkkiin ja aamulla purkin vieressä makaa kuollut siili, kenellä on vastuu? Siililläkö, koska se on niin tyhmä että työntää naamansa joka paikkaan?



Jos jätät sakset pöydälle ja nelivuotiaasi tarttuu niihin ja keksii hauskan leikin ja leikkelee verhot, kenellä on oikeus suuttua? Sinullako, koska verhot olivat sinun? Vai lapsella, joka koki jotain riemastuttavaa ja ei voinut aavistaakaan että äiti on todella vihainen!? Toki aikuisella on oikeus olla lapsen teosta surullinen ja suuttunutkin, mutta kysymys kunnioittamisesta astuu esiin kun mietitään, MITEN nämä tunteet tuodaan esiin. Aikuisen ihmisen pitäisi kyetä hillitsemään itseään siten, että lapsi ei menettäisi turvallisuudentunnettaan ja omanarvontunnettaan.



Minä tunnen suurta surua lasten puolesta, joiden vanhemmat aiheuttavat suurta kärsimystä ja häpeää heille puhumalla heille epäkunnioittavasti ja kohdellen heitä välinpitämättömästi.



Minä en ole koskaan voinut ajatellakaan, että minun lapseni olisi rasittava. Ei ole hänen vikansa, että hän on utelias, vilkas, elämänhaluinen, -janoinen, halukas oppimaan ja tutkimaan kaikkea aina... Jos hänen käytöksensä rasittaa minua, on vika minun omien korvieni välissä.



Vähintään tallaiseen kohteluun on jokaisella lapsella oikeus. Muistakaa, että myös teissä itsessänne on lapsipuoli josta kumpuaa kyky ymmärtää lapsen maailmaa. Syntyykö viha ja aggressio kenties siitä, ettei teitä lapsena hyväksytty kaikkine tunteinenne?



Nyt tuli pitkästi ja paasaten ja varmasti epäselvästikin paikoin selitettynä, kun kiireessä yritän saada ajatukseni selvitettyä.



Lapsen asialla minä vain olen.



Ap

Puhun lapselleni kunnioittavasti, kuten puhuisin toiselle aikuiselle. Mikä siinä on niin kummallista?



Miksi oman lapsen kehuminen julkisesti on niin vaikeaa? Miksi kunnioittamisen osoittaminen monin pienin teoin on niin kiellettyä?



Koska kunnioitan lastani, hän myös kunnioittaa minua eikä minun tarvitse alentua uhkailemaan tai kiristämään häntä. Toki hänkin kiukkuaa, mutta siihenhän näyttäis aikuisillakin olevan oikeus... Kiukuttelussa ei ole mitään pahaa. Tämän äidin syliin kelpaa mainiosti kiukuttelevakin lapsi. Tämän äidin sylissä on turvallista kiukutella ja kiukuttelusta huolimatta on oikeus kokea olevansa rakastettu.



Ihmettelen vain, mikä tässä on niin kummallista, koska olen saanut niin paljon lasteni hyvästä käytöksestä ihmettelyjä. Miksi on vaikeaa kunnioittaa omaa lastaan? Siksikö ettei itseäkään ole kunnioitettu. Minuakaan ei lapsena kunnioitettu ja siksi olen kokenut sen erittäin tärkeänä omien lasteni itsetunnon rakentumisen kannalta.

emotionaalinen ja fyysinen läheisyys koetaan vaikeaksi, lasten tulisi itsenäistyä mahdollisimman varhain...



minä olen yksi heistä, jotka ovat tästä kärsineet vielä aikuisiälläkin.



ap

joka toistamiseen leikkaa verhoihin reikiä



joka nauraa, kun kaveri kaatuu



joka suuttuessaan heittelee lelujaan pitkin seiniä



joka temppuilee ruokapöydässä, ei pue



eikä muutenkaan tottele juuri mitään käskyjä, ei ainakaan ensimmäisellä kehoituksella.



Ja tässä vain osa. Kyllä meillä ainakin huudetaan ja suututaan, kun lapsi tekee tahallaan väärin, vahingot asia erikseen. Suuttuminen on inhimillistä ja kyllä vanhemmallakin on siihen oikeus. Toki anteeksikin pyydellään, puolin ja toisin.

"Miksi oman lapsen kehuminen julkisesti on niin vaikeaa?"



-Kun omaa ei voi kehua julkisesti suomen maassa tai tulee leimatuksi ylpeäksi.

lapsi ei kiukkua tyhjästä. siihen on aina joku syy. lapsi ei aina osaa kertoa suoraa syytä kiukkuunsa. lapsi ei aina osaa tulkita tunteitaan ja nimetä niitä. lapsen kiukkuun voi olla monia syitä, joita hän ei osaa kertoa: jano, nälkä, väsymys, läheisyyden kaipuu, rasitus... myös epäsäännöllinen rytmi häiritsee lapsen hermostoa ja aiheuttaa kiukunpurkauksia.



ei saa verrata lapsen kiukkua aikuisen kiukkuun. lapsi tarvitse aikuisen apua tunteidensa hallinnassa. syli on se paikka, jota kiukutteleva lapsi tarvitsee. syli rauhoittaa. lasta voi kehua, mutta hänen käytöksestään täytyy keskustella. tunteiden nimeäminen auttaa usein.



ap

Kiukkukohtauksen aikana lapsen on saatava olla rauhassa, muuten hän on voinut huutaa vaikka tukehtumiseen asti. Sylittelyn aika on sitten kun pahin on mennyt ohi.

syli on se paikka, jota kiukutteleva lapsi tarvitsee. syli rauhoittaa. lasta voi kehua, mutta hänen käytöksestään täytyy keskustella. tunteiden nimeäminen auttaa usein.

ap

Perheessä kaikki ovat tärkeitä.

ja käyttäytyy hyvin niin sinulla ei mene hermot ja voit ylemmyydentuntoisena ihmetellä niitä aikuisia joilla menee.

Koska kunnioitan lastani, hän myös kunnioittaa minua eikä minun tarvitse alentua uhkailemaan tai kiristämään häntä.

Ihmettelen vain, mikä tässä on niin kummallista, koska olen saanut niin paljon lasteni hyvästä käytöksestä ihmettelyjä. .

tuollaista se on kun vuorovaikutus on pääasiassa käskemistä, negatiivista tai neutraalia sävyltään.



lapsella on oikeus elää lapsuutensa perheensä "päätähtenä"... tämä ajatus ei vain istu täällä suomalaisessa kylmässä kulttuurissa.

tottakai aikuisellakin on oikeus suuttua... ei kai se kunnioittaminen nyt samaa tarkoita kuin "pilalle hemmottelu", "lelliminen" tai oman itsensä tallominen...

lapsia, jotka ovat tottuneet kaikkimullenytheti -mentaliteettiin ja joiden elämästä vanhemmat ovat silottaneet pienimmätkin pettymykset pois. Seuraukset ovatkin sitten aika surullisia...



ihminen on laumaeläin ja elää perheen muodostamassa laumassa. Laumalla pitää olla johtaja (=vanhemmat), joka kertoo mitä tehdään ja missä järjestyksessä. rajathan ne sitä turvaakin luovat, yhdessä rakkauden kanssa! Se jos mikä on mielestäni lapsen kunnioittamista!