Miksi se on niin vaikeaa osoittaa kunnioitusta omalle lapselleen?

Tämä onnistuu myös niissä perheissä, joissa on useampia lapsia, kuten meillä. He kaikki ovat hassulla tavalla idoleitani, esikuvia, he ovat opettaneet minulle enemmän kuin mikään muu itsestäni, he ovat ihastuttavia ja ansaitsevat erityiskohtelua, koska ovat pieniä ja suloisia, viattomia... Minä suojelen heitä ja kunnioitan ja rakastan, hellin heidät piloille, lellin siitäkin huolimatta että av-mameja se ärsyttää. =) Minä en usko, että te oikeasti ajattelette että tällä tavoin heidän elämänsä pilaantuu. Minä luulen, että se on joku ihan muu asia, mikä tässä niin kuohuttaa. Menkää itseenne ja miettikää mikä se on.

Ei, en ole kasvatustieteilijä enkä yhden lapsen äiti. En ole edes akateemisesti koulutettu, enkä erityisen rikas tai kaunis. Minulla on useampia lapsia, sekä biologisia, että adoptoituja. Minä vain näen valon ja tulevaisuuden tämän päivän lapsissa.

Anteeksi että provosoin.

ap-besserwisser =)

tuolla yhdessä vaiheessa ap:lla oli kaksi lasta ja nyt niitä onkin useampia...

hänellä on yksi lapsi. Sitten jossain vaiheessa ketjua hän puhuu kahdesa ja lopulta usemmasta. Joko ketjussa on useamp eri ap tai sitten tältä alkuperäiseltä katosi jutun juoni jossain vaiheessa.

Ja minulla on sekä kaksi lasta, että useampia. Kaksi biologista, joita voin sanoa kasvattaneeni täysin itse.

Ja minulla on sekä kaksi lasta, että useampia. Kaksi biologista, joita voin sanoa kasvattaneeni täysin itse.

kasvatusopasta, olisko vaikka Jesper Juulia?

Se on tulkintavirhe. En halua enempiä paljastella perheestäni. Jos puhun lapsesta, se ei tarkoita, että niitä olisi vain yksi. Kyllä te yritätte kaikin tavoin nujertaa, keksiä, miten voisitte todistaa tässä olevan jotain vikaa. Ei tule onnistumaan. =)



ap

tekstistäsi:



"En ymmärrä kuinka on mahdollista että lapsi leikkaa verhot saksilla toistamiseen. En ymmärrä miten on mahdollista että pieni lapsi leikkii valvomatta saksilla? Sori, en vain ymmärrä."



Sinä et ymärrä, koska et ole tarpeeksi haastavan lapsen äiti. Minulla sattuu olemaan älykäs lapsi, joka tietää, missä saksia säilytetään ja vaikka se paikka on korkealla, hän osaa sinne kiivetä. On myös jo niin iso, että tietää, ettei saksilla saa leikkiä. Ja on myös niin nopea, että ehti tehdä tuhonsa sinä aikana, kun äiti käy vessassa. Katsos kun me tavalliset äidit emme ehdi vahtia lapsiamme joka ikinen sekunti... ;) Hienoa, että sinun lapsesi eivät tee samaa tuhmuutta toistamiseen, meidän lapsi ikävä kyllä tekee. Ja silloin minä ikävä kyllä suutun.



Mutta toki sinä puhut paljon asiaakin, sitä en kiistä. Aluksi olin vain näreissäni, kun ei oikein selvinnyt, mitä kunnioittamisella tarkoitat. Mutta silti: meillä halitaan, huudetaan, räyhätään, neuvotellaan, käsketään, vitsaillaan, nauretaan, pyydetään anteeksi jne. Ollaan ihan vaan ihmisiä, niin lapset kuin aikuisetkin, vikoinemme kaikkinemme.

Siksi varmaan on vaikea kunnioittaa omaa lastaan, kun kovin harva meistä on itse saanut meidän persoonaa ja tarpeita kunnioittavaa kasvatusta. Eikä kaikki tajua, eikä ole usein mahdollisuuttakaan, mennä omakustanteiseen terapiaan

setvimään kaikkia omia omaan kasvatustyyliin vaikuttavia lapsuuden kokemuksia.



Ja kun sanoit, "en koskaan voisi ajatella oman lapseni olevan rasittava". Hienoa, että sinä koet näin. Minä olen aika paljon yrittänyt työstää omaa itseäni, ajatusmallejani ja tunteitani, jotta olisin hyvä ja kunnioittava ja läsnäoleva vanhempi lapsilleni. Ja vietän lasteni kanssa todella paljon aikaa. Mutta minä olen aikuinen ja vaikka kuinka "heittäytyisin", ei minua aina jaksa lasten jutut kiinnostaa ja koen heidät välillä rasittavina.



Toki pyrin ilmaisemaan "väsymykseni" nätisti, enkä lasta syytä ja mollaa, mutta jos rehellinen olen, niin kyllä ne minulle ne rakkaat lapset tuntuvat välillä tosi rasittavilta.



Ja mitä tulee tuohon kysymykseen, että mitä jos lapsilla on asiaa, kun juttelen ystäväni kanssa. Meillä ovat aika pienestä saaneet oppia, että koska minä olen noin yleensä paljon heidän kanssaan ja käytettävissä, niin silloin kun minulla on ystävän kanssa juttua, lapset touhuavat/miettivät omiaan, ellei ole joku erityisen tärkeä asia ja kiireinen asia kyseessä. Toki lapsenkin kanssa jutellaan, mutta ei tosiaankaan niin, että lapseni vuorotellen on yhtä paljon äänessä kuin minä ja ystäväni.



Mutta tosiaan, monet varmasti käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät, koska ei ole eväitä parempaan. Että siksi on vaikeaa.

Miettikääpä itse. Jos oikein suututtaa ja haluttaa selvittää asia niin toinen ottaa ymmärtävän ilmeen ja hymyilee maireasti, että "tule pikkuinen sylkkyyn. Ymmärrän, että sulla on paha olo, mutta tässä se menee ohi"



Itse asia jää hoitamatta ja pahanolon tunteet tuomatta ulos.



Sama toistuu ja toistuu ja lapsesta kasvaa kyllä kiltti aikuinen, mutta tilanne räjähtää keski-iän yllättäessä, koska ne tunteet tulevat kaikesta huolimatta joskus ulos.



Ap korostaa minusta liikaa hyvinkäyttäytyvää ja kiltteyttä ja ymmärrystä.



Normaali ihminen raivoaa, vihaa, itkee, tuntee pettymystä. Mutta aikansa raivottuaan yleensä tilanne rauhoittuu ja tunteet muuttuu. Jos aina saa vastaan maireaa ymmärrystä, turhaantuu ja masentuu, koska tilanne ei muutu.



Menkääpä mammat vähän itseenne. Miettikää esim. jos miehenne käyttäytyisi huonosti ja suututte hänelle. Vastikkeeksi saatte kerta toisensa jälkeen hymyn, että "tule syliin, ymmärrän kyllä, että sulla on varmaan taas ne päivät", kuinka kauan jaksaisitte.



Sama pätee lapsiin. Normaali tunteiden ilmaisua turvallisessa ympäristössä tietäen, että häntä ei hylätä kaikesta huolimatta. Mutta myös normaali tunteita vanhemmalta. Lapsen on opittava sekin myös ymmärtämään, että äiti ei ole kone vaan joskus esim. tosi väsynyt ja on huolia. Silloin ei auta saada traumoja jos äiti sanoo, että nyt en jaksa, olen väsynyt. Anna hetken lepään ja sitten on sinun vuorosi.

ja syyllistävän epäkunnioittavasti suhteessa muiden äitien kokemuksiin ja tunteisiin. Sinulta ei paljon ymmärrystä heru perheille /äideille, jotka kamppailevat väsymyksen, masennuksen, taloudellisten tms. huolien kanssa. elämäntilanteita on monia ja jokainen varmaan yrittää parhaansa niistä lähtökohdista, jotka hänelle on suotu. Kokonaan asia erikseen on suoranainen lasten kaltoinkohtelu.



Mutta ihan meillä taviksillakin, joilla ei perheessä mitään erityisongelmia, on lapsen kohtelu kunnioittavasti tietysti ihanne ja se mitä puhuit läsnäolosta on todella tärkeää ja niin usein se arjen tohinoissa jää todella vähälle. Ja kauniisti kirjoitit perheenne yhteisistä leikkihetkistä!



Silti: elämässä vain tulee tilanteita, jolloin ns. lasta kunnioittava kohtelu ja perusteellinen asioiden perustelu ei ole mahdollista, äärimmäisenä esimerkkinä vaikkapa se, jos lapsi asettaa itsensä hengenvaaraan ja on toimittava nopeasti (juokseen autotielle tms.).



Ja se ap vasta onkin haastavaa, kun järjestät lapsellesi niitä mukavia läsnäolon hetkiä ja teillä kaikilla on todella kivaa ja mukavaa ja SILTI lapsesi tunnin päästä menee ja leikkaa ne verhot (täällä käytettyä esimerkkiä lainatakseni). Vaikka lapsiinkin pätee vanha sanonta, että niin metsä vastaa kuin siihen huutaa, niin se ei totta totisesti toteudu aina ja kaikissa tilanteissa ja silloin kyllä vanhemman turhautumisen ymmärtää. Lapset eivät vain ole mitään automaatteja tai vanhemman hyvän kohtelun tuloksia, vaan ihan itsenäisiä omia pikku persooniaan jo pienestä pitäen...



Hienoa ap, ettet koskaan missään tilanteessa pidä lapsiasi rasittavina, niinkuin me muut noin 99 % ihmisistä joskus teemme... Kannattaa vain muistaa, että niitä omia negatiivisia tuntemuksiaan ei kannata kokonaan myöskään tukahduttaa, siitäkään ei seuraa mitään hyvää.

Haluan että he oppivat elämään ihmisiksi tässä maailmassa ja koska maailma on se mikä on, ei herttainen hymistely ja lapsen keskipisteeksi asettaminen valitettavasti tee lapsesta yhteiskuntakelpoista yksilöä, joka osaa ajatella kokonaisuutta eikä vain itseään.

itseään. Lapset siinä sivulla on ihan sivuseikka, kun tämä mamma on niin kunnioittava ja hänen syliinsä mahtuu kaikki maailman kiukuttelijat ja hän arvostaa ja pitää lasta keskipisteenä ja hän ja hän ja hän... Muistaakseni tuolle oli joku ihan oma nimityksensäkin.

Ajatteleeko joku tosissaan että näiden tekstien jälkeen tälle ihmiselle lapset olisivat sivuseikka!?



Mairea hymistely - hmm. Miten raivoavan lapsen syliin otto tarkoittaa samaa kuin mairea hymistely?



Vinoutunutta porukkaa, tällaiset ihmiset on juuri sitä kohderyhmää, jolla ap luullakseni kirjoittaa. Onpa ainakin löytynyt oikea palsta tälle aiheelle.

vastuutonta kasvatusta lasta kunnioittavaan kasvatukseen. Minusta lasta kunnioittava kasvatus huomioi lapsen iän ja kehitysvaiheen - lapselta ei odoteta liiallista itsenäisyyttä (kykyä päättä tai suorittaa asioita, mihin hän ei ikänsä puolesta kykene) mutta häneltä kannustetaan ja ohjaillaan oppimaan ikäkaudelle sopivia asioita. Se vaatii aikuiseltakin aktiivisuutta, osallistumista.

on kyllä pointti, monesti lapsille puhutaan tylysti ja mitätöivästi. Silti pieni tylyys on parempi kuin se, että lapsi päättää perheessä kaikista asioista ja koko perhe varpaillaan sipsutellen yrittää estää lasta suuttumasta mistään. Ja se suuttuu kuitenkin, kun ihan kaikkia toiveita ei voi toteuttaa. Tiedän lapsen, jonka äiti jättää lauseen kesken perheen vieraiden kanssa jos lapsi inahtaakin ja singahtaa salamannopeasti, pelko silmissään, kuuntelemaan mitä kullannupulla nyt on sydämellään.

Vanhempansa ovat saaneet aikaan täydellisiä lapsia, omasta mielestään. Lapset ovat niin täynnä omaa ihanuuttaan, etteivät osaa huomoida muita aidosti ollenkaan. Niin kauan kuin kaikki sujuu oman tahdon mukaan, ovat asiat hyvin. Mutta minkäänlaisiin kompromisseihin tai joustoon lapset eivät kykene koskaan. Ovat myös hyvin kylmän ja ylpeän oloisia. Eikä heillä kyllä oikein kavereitaan ole. Yhdenkin äiti on hyvin ihmeissään, kun hänen hellatelttunsa ei vielä kouluiässäkään oikein tunnu löytävän kavereita.

-- näillä lapsilla ei ole oikeita rajoja. Vanhemmat eivät uskalla asettua lapsiaan vastaan, lapset määräävät perheessä. Esim. 7-v tyttö ei suostu nukahtamaan kuin vasta klo 23. Aamuisin nousee klo 7. Vanhemmat eivät siis saa tyttöä sänkyyn ajoissa koska eivät uskalla suuttua tytölle ja komentaa tätä sänkyyn. Sen sijaan antavat lapsen tulla katsomaan telkkua ja milloin mitäkin.

Tää tyttö on just tällainen että niin kauan kun hän saa päättää niin kaikk on ok. Mutta ei osaa kompromissata yhtään. Todella kamala olla hänen seurassaan koska voi odottaa mitä tahansa!

Paras se on lytätä ja mitätöidä ja puhua sille rumasti, kun kunnioituksella tulee noin kamalia kakaroita.

mielenkiintoinen keskustelu. Kerronpa oman tarinani:



Minä olen kasvatustieteilijä ja kun sain lapseni niin päätin, että kasvatan lapseni kunnioittavalla otteella ja positiivisella palautteella. Näin aloitin. Ja käytin - ja vieläkin käytän ensisijaisesti - tapaa H.



Mutta sitten toinen lapsistani osoittautuikin koleerikoksi, jääräpääksi ja kovakalloiseksi. Kun ystävällisesti perustelin hänelle H:n, niin lapsi suuttui niin että mustaksi muuttui. Hän ei vain sietänyt sitä, että hän ei saa omaa tahtoaan lävitse.



Tämä kasvatustieteilijä joutui kääntämään takkinsa, kun kyseinen poika oli 4-vuotias. Jouduin ottamaan kunnioittavan otteen vierelle mukaan todella tiukan kasvatusmetodin. Lasta ei pystykään kasvattamaan vain kehumalla.

Paras se on lytätä ja mitätöidä ja puhua sille rumasti, kun kunnioituksella tulee noin kamalia kakaroita.

-- Mutta oikeesti tuollaiset PRINSESSAT ovat ihan kamalia lapsia ja heistä tulee itsekeskeisiä aikuisia. MYÖS lapsen on opittava kunnioittamaan aikuista! Sitä hän ei opi jos aikuinen ei osoita tiettyä auktoriteettia!! Ei se tarkoita että lasta alistetaan ja hänen tahtonsa nujerretaan.

Mutta sitä en siedä kun tässä perheessä, jonka tunnen, tyttö 7v pyörittää äitiään. Se on kamalaa katsottavaa. Kahvipöydässä ei uskalla keskustellakaan kun tyttö voi yhtäkkiä saada jonkin raivarin siitä että puhumme liikaa. Muutaman kerran on huutanutkin meille että olisimme hiljaa kun HÄN haluaa puhua. Tai että hän kuulisi mitä TV:ssa sanotaan. (TV kovaa päällä samalla kun me istumme kahvilla).

Viimeksi tämä tyttö loukkaantui kun ei saanutkaan määrätä meidän tekemisiä. Minä kun menin lasten kanssa ulos ja tyttö ois halunnut määrätä että ollaan vain hiekkiksellä. Mutta m inä ja mun lapseni menimmekin leikkimökille. Siitä otti sitten nokkiinsa.

Sitten kun alkoivat leikkiä erään puun alla niin KOMENSI äitiään seisomaan yhdellä paikalla vieressä. Äiti ei siis tytön mukaan saanut poistua siltä paikalta. VAIKKA MEILLÄ ois ollut muutakin tekemistä, olisin halunnut tän äidin kanssa katsoa vähän hänen puutarhaansa. Mutta eihän se onnistunut kun tyttönsä määräsi/komensi että äidin on seisottava nyt siinä pisteessä niin kauan kun tyttö haluaa!

Onko tämä siis oikein? Itse olisin marssinut pois paikalta, minusta jos on vieraita paikalla niin sitten näytetään heille esim. puutarhaa eikä seisota jonkin 7-vuotiaan vieressä. ERi asia jos kyse on pienestä lapsesta joka tarvitsee valvontaa!

pitää kutakin persoonaa kasvattaa hänelle sopivin metodein - eikö se ole juuri lapsen yksilöllisyyden kunnioittamista! Lapsen temperamentti huomioidaan kasvatuksessa eikä kuvitella, että samat menetelmät sopivat jokaiselle.

Kyllähän koulussakin opetusmenetelmät täytyy eriyttää sopimaan erityyppisille oppijoille- ei se kotonakaan ole sen kummempaa.



Kyllä lasta voi kunnioittaa ja samalla kasvattaa - vaatia lapselta tiettyjä asioita ja opettaa yhteisiä pelisääntöjä. Siinä pitää välillä komentaa, jos pelkkä kiitos ei toimi. Mutta komentaminenkin voi olla asiallista. Minusta tuo asiallinen kohtelu on juuri se avainasia ja tarkoittaa samaa kuin kunnioitus. Lapselle ei sanota tai huudeta törkeyksiä tms. Lasta kunnioitetaan kun häntä kohdellaan ihmismäisellä tavalla ja huomioidaan hänen erityisyytensä - yksilöllisyytensä - kasvatuksessa.



Minusta kunnioittava kasvatus ei ole kasvatusta, missä lapsi saa tehdä enemmän päätöksiä kuin mitä hänelle olisi hyväksi. Kyllähän vastuu on aina vanhemmalla ja hänen tehtävä on päättää säännöistä ja pitää huolta, että sääntöjen mukaan toimitaan.

kohdella kunnioittavasti, ja silti asettaa rajat, antaa rangaistuksen jne. Sehän on kiinni siitä tavasta, jolla lasta ojentaa.

Enkä nyt tarkoita mitään lässynlää-meininkiä. Kyllä voi ja saakin olla vihainen, mutta pitää tajuta itse se, mistä on vihainen.

Jos teini-ikäinen lapseni tulee kadulla ystäviensä kanssa vastaan tupakka suussani, ei tulisi mieleenikään jäädä häntä siinä keskellä katua sättimään, vaan se tapahtuisi kotona ja silloinkin ilman mitään turhia haukkumisia.

Sekin on minun mielestäni lapsen kunnioittamista, että ei häpäise häntä julkisesti, vaan hoitaa rangaistukset ym. ihan kahden kesken. Kehua kyllä voi lasta julkisestikin ja pitääkin kehua.

lapsi kokee pian olevansa ylivertainen, perheen yksi täysivaltainen päätöksentekijä. Kun häntä kehuu jumalattomasti, verraten samalla toisten huonommuuteen, hän alkaa luulla itsestään liikoja, eikä enää kunnioita mitään auktoriteetteja eikä näe muissa mitään hyvää, onhan hän itse ylivertainen. Hän ei tee kompromisseja, jyrää kaikki. Hänestä kasvaa narsistinen lapsi. Näitä on nähty.