Miksi se on niin vaikeaa osoittaa kunnioitusta omalle lapselleen?

Ja koitin miettiä asiaa, mutta mielestäni en kohtele omia lapsiani yhtään sen epäkunnioittavammin kuin esimerkiksi puolisoani, omia vanhempiani, tai naapureita tai ystäviänikään.



Oliko pointti se että kunnioitusta pitäisi osoittaa MYÖS omaa lasta kohtaan, vai EDES omaa lasta kohtaan.



Ja tuosta kongreettisesta esimerkistä en ymmärtänyt sitä, miksi ystävän kanssa keskustelu jätetään kokonaan kesken jotta voidaan lapsen korkeudella kuunnella hänen kysymyksiään ja vastata niihin. Eikös se ole aika epäkunnioittavaa sille ystävälle?



Minä olisin sanonut lapselle että odota kulta hetki, äiti juttelee nyt XXXX:n kanssa. Ja sitten heti kun tilaisuus on, niin sanonut että hienosti odotit vuoroasi, ja kysynyt että mikä lapsella oli asiana. -ja sitten jutellut lapsen kanssa hänen asiansa kuunnellen ja vastaten samaan tapaan kuin ystävän kanssa keskustellessa.

Valitettavasti myös itsestäni. On totta, että ihmiset eivät usein kunnioita lapsiaan niin kuin aikuisia, eikä kunnioittaminen siis todellakaan tarkoita sitä, että antaa tehdä mitä haluaa, vaan asennetta.

Pyrin kohtelemaan kunnioittavasti, mutta usein en pysty sellaisissakaan tilanteissa, joissa pitäisi.



Joku sanoi, että Suomessa ihmiset ovat usein tylympiä lapsilleen kuin esim. Välimeren maissa, ihan erilaisia. Tämä on totta, eikä tämä mielipide kumpua mistään suomalaisesta alemmuudentunteesta.

Aikuisten jutut ovat aina tärkeämpiä kuin lapsen, äiti saa näyttää vapaasti ihan kaikki tunteensa mutta lapselta odotetaan kiltteyttä ja vaivattomuutta. Lapselta odotetaan paljon enemmän kuin itseltä ja muilta ihmisiltä. Ja silti lapsi on se, joka vasta harjoittelee tunteiden ilmaisuaan ja sitä, kuinka toimitaan erilaisissa tilaisuuksissa. Opetettaisiinpa aikuisillekin samoja taitoja - monella olisi niille tarve!

Aivan liian paljon näkee vanhempia, jotka puhuvat lapselleen epäasianmukaisesti ja kohtelevat lastaan siten, miten tuskin kukaan haluaa itseään kohdeltavan. Ihan kuin lapsi olisi jotain vähempiarvoista kuin aikuinen?



Minusta kahvilassa voi hyvin jutella aikuistenkin asioita (edellyttäen ettei niiden sisällössä ole haittaa lapselle), mutta kyllä minusta siinäkin pitää huomioida lapsen ikä - pieneltä lapselta ei voi olettaa että hänen pitäisi olla pitkiä aikoja hiljaa ja olla vaatimatta huomiota. Pitkät ja intensiiviset puheenvuorot eivät sovi kuvioon, jos mukana on pieni lapsi. Kyllä lapsenkin pitää saada voida ilmaista itseään. Ei siinä ole mitään curlingia, vaan normaalia ymmärrystä ihmisten välisestä kanssakäymisestä ja sen pelisäännöistä. Siinähän suomalaiset ovatkin tunnetusti taitavia...

Mä oon nähnyt myös vastaavaa. Äiti ja isä sekä kaksi lasta ja toinen pariskunta istuvat ravintolassa iltapäivällä. Toinen lapsista on vauva, toinen noin 2-vuotias. Aterian jo päätyttyä aikuiset jatkavat turinoitaan, kun vanhempi lapsista ei enää malta istua paikallaan.

Ja mitä tekee lapsen isä? Komentaa lasta niin, että puoli ravintolaa kuulee "istu nyt kiltisti!!" ja, kun ei sana tehoa, alkaa antamaan lapselle luunappeja!

Ja mitä tekee lapsen äiti? Ei mitään!

Siinä on lapsen kunnioitus kaukana tollasessa perheessä. Ei voi käsittää.

Luulisin, että arvostava kasvatus näkyy positiivisesti lapsen minäkuvassa, itsetunnossa ja siten myös hänen käyttäytymisessään. Täällä av:lläkin tunnutaan suvaitsevan paljon helpommin äidin pikaistuksissa tehdyt tukistamiset ja kiukkukohtaukset, mutta lapsen tulisi olla aina hillitty ja hallittu.

Luulisin tuolla kasvatusasenteella aikaansaatavan tasapainoisia, itsetuntoisia

ja onnellisia ihmisiä, jotka pystyvät hyvin huomioimaan kanssaihmiset ja ympäristön.

Positiivinen palaute, jokapäiväinen hellyys ja hyvyys ovat erittäin tärkeitä asioita lapsen kasvatuksessa - tarkoituksena saada lapselle hyvä itsetunto. En kanssa voi ymmärtää, miten jotkut ei voi koskaan kehua lastaan ja katsovat halveksuen jos kehun lastani julkisesti. Omasta lapsesta saa ja pitää olla ylpeä!



On olemassa helppoja ja haastavia lapsia ja kaikkea siitä väliltä. Toisille riittää, kun suurin piirtein kerran viikossa kehuu jostain tai leikkii lapsen kanssa. Nämä lapset ovat perustyytyväisiä ja sopeutuvaisia. Toiset lapset (kuten omani) vaativat jatkuvaa huomiota, kehuja ja osallistumista, tilanteiden ennakoimista ja asioiden selittelyjä. Sitä en ymmärrä, että joidenkin vanhempien on niin vaikea käsittää että kaikki säännöt ja systeemit eivät sovi kaikille lapsille.

Kehumisesta vielä muutama ajatus.



Oletteko ajatelleet, miten monella tavalla lapselle voi antaa kehuja. Palautteen ei tarvitse aina olla suoraa, vaan sen voi myös piilottaa.



Minulla on joskus tapana kehua lastani miehelle, ikäänkuin lapseni ei olisi kuulemassa, kuitenkin tietäen, että hän kuulee. Kerron kauniisti havainnoista, ajatuksista (ei vain teoista) ja asioista lapseeni liittyen, asioista, joista tiedän, että lapseni ei ole arvannut minun huomanneen sen.



Joskus lapsi ehdottaa tai kertoo jotain, johon minä totean että "sepäs olis hyvä ajatus" . Se (lapsen idea) ei ehkä aikuisen korvassa ole kovinkaan erikoista, mutta tällainen pieni huomio tekee hyvää lapselle. Esimerkiksi jos 3-vuotias sanoo laittavansa saappaat jalkaan kun ulkona on märkää, se on hieno huomio ja hyvä ajatus niin pieneltä. Kehuja tulisi jakaa hetkinä, jolloin lapsi vähiten sitä odottaa. Olen huomannut että näin kun toimin, huomiontarve ja huomion hakeminen ikävin keinoin on vähentynyt.



Ymmärrän että monilla vanhemmilla on nykyään aika kortilla. Silti täytyy keksiä keinot, jotta lapsen kanssa vietetään oikeasti yhteistä aikaa. Yhteinen aika ei ole sitä, että luet lehteä, kun lapsi leikkii vieressä. Tarkoitan, että päivittäin lapsi tarvitsee vanhemmiltaan ajan, jolloin vanhempi on vain häntä varten, keskittyy vain häneen, lapsilähtöisesti. Lapsi saa luoda leikin ja vanhempi heittäytyy siihen mukaan, lapsi saa määrätä ja ohjata ja kokea, että hänen leikkinsä on erinomainen, itseasiassa niin erinomainen, että äitikin innostuu.



Meillä jokainen päivä rakennetaan nykyään maja. Se on ihan suosituin leikki. Isoista tyynyistä ja peitoista rakennetaan ja minä olen vain apumies. Lapsi päättää missä on ovi, miten katto tulee ja koska maja on valmis. Minä vain autan, jotta tyynyt pysyvät paikoillaan. Sitten yhtäkkiä maja onkin laiva, jossa lapsi on kapteeni ja äiti perämies. Maja on aina hieno, hyvin suunniteltu ja lapsi saa kuulla sen. Minulla ei ole mitään tarvetta ohjata leikin kulkua ja lapsi nauttii kun saa johtaa. Jos tulee riitaa tai tappelua, perämies muuttuu äidiksi, joka auttaa ratkomaan sopua ja laittaa rajat siihen, ettei ketään satuteta. Kun lapsi kokee tällaista, hän riemastuu ja on onnellisimmillaan. Tällaiset hetket ovat ainutlaatuisia äidillekin ja lasten riemu saa välillä äidinkin riehaantumaan ja eläytymään täysillä lapsen maailmaan. Kun tulee iltapalan aika, ei tarvitse kuin sanoa, että nyt on iltapalan aika ja leikki saa jäädä siihen. Niinä päivinä kun tämä intensiivinen yhteisleikki jää väliin, ei mistään meinaa tulla mitään. Siitä tiedän, että he tarvitsevat minua ja minun aikaani heille.



Yhdessäolosta saan myös voimaa ja voin kokea onnistuneeni. Se on palkitsevaa ja rauhoittavaa. Pyykit seisoo ja keittiö on kuin pommin jäljiltä, mutta lopulta me makaamme sylikkäin kuin raukeat leijonat ja minä ymmärrän, mikä on tärkeintä.



ap

Kiitos kun näytit meille valon. Tyypillistä yhden lapsen äidin lässytystä. Et sattumoisin vielä ole kasvatustieteilijä?



Tule kirjoittamaan lisää sitten kun sinulla on useampia, eri-ikäisiä ja keskenään tappelevia "päätähtiä", joiden erilaisten tarpeiden kanssa päivittäin tasapainoilet. Ehkä sinultakin joskus saattaa silloin päästä epäkunnioitettava sana, jolle joku besserwisseri heristelee sormeaan.



T: Kolmen, eri-ikäisen lapsen äiti

voi kun maailma olisikin niin täydellinen, että tuo olisi kaikille itsestään selvää. Valitettavasti niin ei ole. Joten turhaan tunnet ylemmyyttä siellä, vaikka asia sinulle onkin aivan selvä.

T. 70

tuollaista se on kun vuorovaikutus on pääasiassa käskemistä, negatiivista tai neutraalia sävyltään.

lapsella on oikeus elää lapsuutensa perheensä "päätähtenä"... tämä ajatus ei vain istu täällä suomalaisessa kylmässä kulttuurissa.

Kummallinen ajatus, että joku perheenjäsenistä olisi "päätähti". Kyllä lapsen pitää oppia elämään sosiaalisessa yhteisössä, ja ottamaan muut huomioon. Eihän työyhteisöissäkään jatkuvasti taputella päähän jne...

Tässä esimerkkejä lähipiiristäni:( Lapsen kuullen puhutaan)" Meidän Maija osaa jo tosi hyvin lukea. Kukaan muu ei oikeastaan vielä osaa heidän luokaltaan"



"Meidän Maija osaa uida tosi hyvin. Liisa, joka on sitäpaitsi vuoden VANHEMPI, ei vielä edes osaa."

Kiitos kun näytit meille valon. Tyypillistä yhden lapsen äidin lässytystä. Et sattumoisin vielä ole kasvatustieteilijä?

Tule kirjoittamaan lisää sitten kun sinulla on useampia, eri-ikäisiä ja keskenään tappelevia "päätähtiä", joiden erilaisten tarpeiden kanssa päivittäin tasapainoilet. Ehkä sinultakin joskus saattaa silloin päästä epäkunnioitettava sana, jolle joku besserwisseri heristelee sormeaan.

T: Kolmen, eri-ikäisen lapsen äiti

Tämäntyyliset kommentit pistää miettimään miksi on ne kolme pitänyt hankkia elämäänsä sotkemaan!

Kunnioitus ei ole samaa kuin rajattomuus ja rajat voidaan asettaa lapsille muutenkin kuin huutamalla ja puhumalla epäkunniottavasti.

Ihmettelen vanhempia jotka oikeasti mollaavat lapsiaan ja näin ollen nolaavat heidät muka kasvattaen. Ei ihme että heistä kasvaa kaiken rikkovia ja ei mitään arvostavia/kunnioittavia itsetunnottomia tolloja.

tuollaista se on kun vuorovaikutus on pääasiassa käskemistä, negatiivista tai neutraalia sävyltään.

lapsella on oikeus elää lapsuutensa perheensä "päätähtenä"... tämä ajatus ei vain istu täällä suomalaisessa kylmässä kulttuurissa.

Kummallinen ajatus, että joku perheenjäsenistä olisi "päätähti". Kyllä lapsen pitää oppia elämään sosiaalisessa yhteisössä, ja ottamaan muut huomioon. Eihän työyhteisöissäkään jatkuvasti taputella päähän jne...

Kummallinen ajatus, että lapselta vaaditaan samaa kuin aikuiselta työyhteisön jäseneltä. Kyllä lapsi oppii kuule elämään sosiaalisessa yhteisössä vaikka hän omille perheenjäsenilleen saakin olla superstara. =)

Tämä "päätähti"-lausahdukseni on herättänyt närää, kuten odotinkin. Saanen nyt selventää, että tarkoitin sillä sitä, että mielestäni pienellä lapsella on oikeus lapsuusvuotensa tuntea olevansa vanhemmilleen se kirkkain tähti ja ihastuttavin olento maailmassa. Tämä onnistuu myös niissä perheissä, joissa on useampia lapsia, kuten meillä. He kaikki ovat hassulla tavalla idoleitani, esikuvia, he ovat opettaneet minulle enemmän kuin mikään muu itsestäni, he ovat ihastuttavia ja ansaitsevat erityiskohtelua, koska ovat pieniä ja suloisia, viattomia... Minä suojelen heitä ja kunnioitan ja rakastan, hellin heidät piloille, lellin siitäkin huolimatta että av-mameja se ärsyttää. =) Minä en usko, että te oikeasti ajattelette että tällä tavoin heidän elämänsä pilaantuu. Minä luulen, että se on joku ihan muu asia, mikä tässä niin kuohuttaa. Menkää itseenne ja miettikää mikä se on.

Ei, en ole kasvatustieteilijä enkä yhden lapsen äiti. En ole edes akateemisesti koulutettu, enkä erityisen rikas tai kaunis. Minulla on useampia lapsia, sekä biologisia, että adoptoituja. Minä vain näen valon ja tulevaisuuden tämän päivän lapsissa.

Anteeksi että provosoin.

ap-besserwisser =)

Oli niin täynnä itsensä kehua.



Mutta niin on meidänkin lapsia kehuttu aina ja isoimmat on jo murkkuiässä, että kokemusta on. Lapset on kasvatettu siihen, että perhe on yhteisyritys, missä on huomioitava kaikki. Mutta myös voidaan riidellä ja sopia. Ja äitikin voi suuttua ja lapsi äidilleen. Mutta kun rakastetaan toisia, ei hylätä, vaikka välillä toinen ottaa päähän.



Lapsilla on ollut tiukka kuri aina (vai saako sellaista aina olla). Sitä on löysätty kun lapsi on osoittanut pystyvänsä ottamaan vastuuta. Säännöt ovat selkeät. Sylissä on pidetty, mutta ei ole nostettu vieraisilla juuri meidän jussia ja niiloa päätähdiksi. On annettu ymmärtää, että muillekin pitää olla tilaa.



Sosiaalisia lapsia, joilla on paljon kavereita. Koulussa 2 saanut stipendin hyvästä käytöksestä. Ja äitiin on murkuillakin vielä hyvin läheiset ja lämpimät välit.

No mun mielestä esimerkiksi 87 ja ap puhuvat ihan samasta asiasta. Jos lastansa kunniottaa, niin kasvattaa hänet niin, että hän "osaa olla ihmisiksi", juuri niinkuin 87:n murkut ilmeisesti osaavat.



Sen sijaan jatkuvalla räyhäämisellä, huomiotta jättämisellä ja nolaamisella ei saa mitään hyvää aikaa.



Kyllä kai kaikki aikuiset suuttuvat aina joskus, se on ihan inhimillistä. Mutta se lasta kunniottava käytös on sitä, että pyytää anteeksi lapseltansa jälkeen päin.



Ja kyllä minusta jokaisen lapsen olisi saatava tuntea, että hän on vanhemmillensa se heidän elämänvalo, suuri rakkaus tai vaikka sitten päästara, jos sellaista sanaa haluaa käyttää.

Ja äitiin on murkuillakin vielä hyvin läheiset ja lämpimät välit.

Heh, nyt en ihan ymmarra etta miksi murkuilla ei vois olla aitiinsa lampimat ja laheiset valit...?!?

Omia rakkaita lapsiahan ne on murrosikaisinakin vai...? Samalla lailla he silti kaipaavat sita laheisyytta ja kunnioitusta, rakastamista ja hellyytta kuin kolmi vuotiainakin, ainakin meilla =)

Ap:lle kiitos hyvasta aloituksesta, paljon on herattanyt ajatuksia itsessanikin!

-Allu kera kahden murkun ja kahden vauvan

Illan parhaat naurut, joten suur kiitos siitä!!!!



On se hienoa, että on noin helvetin hieno ihminen.



Ap hyvä. Jottet nyt itseäsi enää enempää nolaa, niin odota kunnes lapsesi (yksi tai useampia) ovat vaikka aikuisia, niin ehkä sitten voit jo avata suutasi ja kertoa, miten hyvin olet heidät kasvattanut.



Ymmärräthän, että jokainen lapsi on niin oma yksilönsä, oma tempperamenttinsä ja jokaisessa kasvaa ja kehittyy hieno oma luonteensa. Joten on olemassa helppoja ja kilttejä lapsia, joista vanhemmat tietenkin ottavat heti kunnian, ovathan he niiden hyvän kasvatuksen tulos. Ja sitten on lapsia, joilla on hyvin, hyvin vahva ja villi tempperamentti, ettei kukaan pystyisi kasvattamaan heistä heti tottelevia, aina kiltisti käyttäytyviä ja rauhallisia lapsia.

Ja usko tai älä, näitä kahdenlaisia lapsia voi syntyy samaan perheeseen, samalla kasvatustuloksella. Se onkin viimeistään hyvä esimerkki kertomaan, kuinak vähän loppu peleissä se kasvatus vaikuttaa lapsen luonteeseen...



Terveisin äiti, jolla on 5-vuotiaata kaksoset, toinen on maailman rauhallisin, hyväkäytösisin ja automaattisesti kiltisti käyttäytyvä tyttö. Ja toinen on maailman tempperamenttisin, villein, kekseliäin, nopein tyttö, joka ei koskaan tottele ensimmäisestä, eikä toisesta, eikä... kymmenennestäkään sanomisesta, vaan jossakin niiden jälkeen. Yleensä vaati lukuisia sanomisia, lopulta jo todella tiukkoja ja kädestä pitäen, ja silti lopputulos on itku-potku-raivarit, ja jos menen edes ehdottamaan syliä (tai otan syliin), niin tulos on raivokkaampi. Mutta kumpikin niin rakkaita, täydellisiä, kilttejä ja hyväsydämisiä, reippaita ja ahkeria tyttöjä, joita olen aina arvostanut ja rakastanut, ja ennen kaikkea näyttänyt sen sanoin ja teoin, ja ennen kaikkea kannustanut heitä kasvamaan juuri sellaisiksi kuin ovat! Kummallakin hyvä ja terve itsetunto, ja siitä olen ylpeä.

Ihanaa että olen saanut näin hienot tytöt! On ilo kasvattaa heitä.

minkä ikäisiä hänen lapsensa ovat? Näyttää se sullakin olevan helvetin hyvä kasvatustyyli kun niin ilolla siitä suoriudut! Olisi varmaan kannattanut lukea koko ketju läpi, niin ei olis tarvinnut vaivautua kirjoittamaan noin pitkästi paskaa.



"Ja usko tai älä, näitä kahdenlaisia lapsia voi syntyy samaan perheeseen, samalla kasvatustuloksella. Se onkin viimeistään hyvä esimerkki kertomaan, kuinak vähän loppu peleissä se kasvatus vaikuttaa lapsen luonteeseen..."



Ihan tosi... Tästäkö tässä olikin kyse?