Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sopiiko kysyä...

23.08.2008 |

...että miksi niitä lapsia sitten tekee niin paljon, että tulee hulluksi? Juuri siksikö, ettei ole ammatti- ja työidentiteettiä ja pitää saada itselleen edes jonkinlainen "kunnon kansalainen" identiteetti suuren perheen kautta (=äiti-identiteetti)? Tämä on varmaan kirkossa kiroamista vauva-lehden nettipalstalla, mutta jos tekee kolmannen tai neljännen lapsen, niin siihen mennessä on varmaan oppinut, että lapset vaatii aika paljon jaksamista. Eli minulla ainakin tulee vähän sellainen "oma vika, mitäs lähdit" -olo - ja etenkin, jos niitä lapsia tekee miehen kanssa, joka ei kanna korteaan kekoon.



Au paireja Suomeen välittää minusta ainakin allianssi. Meillä au pair tuli tuttavaperheen kautta. Eli jos tietää jonkun ulkomailla, joka olisi halukas tulemaan, niin ei välttämättä tarvitse välittäjää.

Kommentit (5)

Vierailija
1/5 |
24.08.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

...tuohon viestiketjuun, jossa äitejä on tulossa hulluksi, kun niillä on 3-5 alle kouluikäistä lasta. Itselläni on kolme ja jos olisi yksikin lisää, niin olisin jo hullujen huoneella.

Vierailija
2/5 |
24.08.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itse olen yhtenä "hulluna" tuolla viittaamasi ketjussa joten mielelläni vastaan. Itselläni on kyllä kokoajan ollut vahva identiteetti äitiyden ulkopuolellakin ja nyt kun kaksosten vauva-aika on ohitse niin äiti-identiteettikin on suhteellisen tasapainossa :-D Onneksi tuo pinna tuntuu pitenevän jokaisen raskauden yhteydessä.

Kerralla tulevien lasten lukumäärää kun ei (näköjään!!!) voi valita niin meillä ainakin tuli täytenä yllätyksenä neljäs kun "vain" kolmatta tavoiteltiin. Samoin tuli yllätyksenä omat fyysiset rajat. Itse en pitänyt itseäni 34 vuotiaana VANHANA ja muistissa olivat kaksi helppoa edellistä alle kolmikymppisenä suoritettua vauva-rupeamaa. Totuus oli kuitenkin se että yövalvomiset ja -imetykset ( x 2!!! :-D) olivatkin fyysisesti ja psyykkisesti paljon enemmän kuin kaksi kertaa oletettua raskaampaa. Luulen että itselläni kaksosten vauva-aika on täyden sumun peitossa nimenomaan oman univajeen vuoksi.

Siitä huolimatta päivääkään en vaihtais pois - klisee tai ei.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/5 |
03.09.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Eli meinaat, että jos on jokunen vuosi vähän rankempaa, niin olisi parempi jättää lapset tekemättä? Kyllä nuo lapset antaa kuitenkin (ainakin lopulta) enemmän kuin ottaa. Ja harva varmaan jättää lasta tekemättä senkään varjolla, että on häviävän pieni mahdollisuus tulla kaksosraskaaksi.

Vierailija
4/5 |
06.10.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

MIelestäni on kohtalaisen nokkavaa heittää tuollaista kommenttia,(kuten ketjun aloittaja) jos joku uskaltautuu edes nettikeskustelupalstalla jollain tapaa etsimään apua tilanteeseensa.



Nykyajan yhteiskunnassa on minun mielestäni sellaiset näkymättömät normit, jotka vaativat aika paljon ja laittavat äiditkin vaatimaan itseltään paljon, ja ne jos mitkä ajavat hulluksi. Itse työssäkäyvänä, opisekelevana kaksosten(1v7kk) äitinä tajuan aina välillä, että paha olo taikka väsymys on korjattavissa joskus jopa vain asenteella ja ajattelulla.



Kun esimerkiksi lapseton kaverini tulee kylään ja pyydän häntä laittamaan kanssani pyykit kuivumaan, minun ei tarvitse välittää hänen pitkistä katseistaan eikä selitellä tilannettani, sillä mielestäni muidenkin tulisi ymmärtää auttaa. Minulla on yksi ainoa sellainen ystävä, jonka kanssa voin hänen vieraillessaan laittaa ruokaa, pyykätä tai vaikka siivota hänen auttaessaan ja jutella samaan aikaan. Muut ystäväni hakeutuvat enemmän tai vähemmän olohuoneen sohvalle jutteluasemiin. Kerran yksikin pyysi keittämään kahvia, vaikka olin juuri sanonut, etten itse ollut ennättänyt syödä koko päivänä mitään ja olin kaivamassa einesmaksalaatikkoa jääkaapista lasten huutaessa sittereissään. Silloin olisi pitänyt rohjeta sanoa että: "Keitäppäs itse kahvi, pannu on tuossa ja kaapissa kahvi!" Tämä saattaa kuulostaa hassulta, mutta rohkenempa väittää, ettei nykyajan yhteiskunnassa enää ole turhan usein vallalla välitön toisesta huolehtimisen ja auttamisen mentaliteetti. Eivät ihmiset välttämättä tahallaan ole ilkeitä tms. Ei vain olla totuttu tarttumaan toimeen ja eläytymään toisen asemaan, jotta nähtäisiin mahdollisuudet auttaa.



Mainoksissa pyörii mitä ihmeellisimpiö tabletteja ja pillereitä jotka auttavat jaksamaan "AAMUSTA ILTAAN!!". Kaiken pitäisi olla tehokasta ja jokseenkin täydellistä. Itsekin niin kovin usein sorrun miettimään, mitä muut minusta ajattelevat kun en ole jaksanut/joutanut selvittää kylppäristä pursuavaa pyykkivuorta, keittiössä sukat jäävät kiinni lattiaan liimautuneisiin ruoantähteisiin ja toinen mukula pissasi juuri olohuoneen matolle toisen maistellessa omaa kakkaansa. Tämähän on siis kerrassaan kamalaa, eikö!?!?!



Pitäisi kuitenkin muistaa olla itselleen armollinen ja tajuta, ettei yksikään yllämainituista asioista tapa eikä myöskään ole merkki huonoudestani äitinä. Mikäli kuitenkin kakkaa maistellaan päivittäin eikä kaapista enää löydy puhtaita vaatteita, olisi myös itse nöyrryttävä ja uskallettava pyytää apua.



Varmasti jokaisessa elämänvaiheessa on rankkoja tilanteita. Niistä on myös oikeus puhua ilman että joku heittää: "Itsepähän valitsit, mitäs teet lapsia, jos et kerran pärjää!?!" Myös opiskelu voi olla rankkaa. Jos lopputyötään vääntävä opiskelija toteaa olevansa puhki ja väsynyt, saako hän osakseen moista vähättelyä? Tuskin, ennemmin tsemppausta ja kannustusta.



Toivottavasti asenteet niin ympäristössä kuin meissä äideissäkin muuttuisivat niin, että oppisimme keskittymään olennaiseen, olemaan armollisempia ja ymmärtäväisempiä niin itsellemme kuin toisillemmekin.

Vierailija
5/5 |
09.10.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Miksi ottaa haastava työpaikka, jos sitten joutuu valittamaan stressistä? Miksi aloittaa dieetti, jos hermot kiristyvät sokerinhimosta? Yhtä hyvin voisi kysyä, että miksi ylipäänsä kannattaa tehdä mitään, kun aina välillä meinaa pää hajota ja tulla hulluksi? Miksi sitä ei aina osaa arvioida omia voimavarojaan? No kun elämä nyt vaan on sellaista! ;)



Pikkulapsiperheen arjen rankkuutta ei yksinkertaisesti pysty tajuamaan ennen kuin sen kokee (itselleni se rankkuus tarkoittaa lähinnä unen puutetta). Olin tulla hulluksi esikoisen kanssa, mutta tahdon silti toisen lapsen. Edessä on rankat ajat (niihin ainakin varaudun - kukapa sitä tietää...) ja tiedän, että tulen valittamaan, tihrustamaan itkua ja manailemaan väsymystäni. Vaikeissa hetkissä sitä todellakin elää hetkessä, eikä osaa ajatella optimistisena maratonin maaliviivaa, kun lapset ovat siinä iässä, että ottavat itse välipalaa jääkaapista, syövät sotkematta ja nukkuvat yönsä hyvin:). Jokseenkin hengissä siitä maratonista kuitenkin selviää...:)