Koira-ahditus
Minulla on pieni 3-vuotias koira. Koiran ottoa harkittiin yli kaksi vuotta, eli pidempään kuin ihmislapsien. Ajattelin etukäteen, että tulen toki kiintymään koiraan ja huolehtimaan osaltani sen perustarpeista ja blaalaa...
Ongelma/huoli: Olen äärettömän kiintynyt tuohon viisikiloiseen eläimeen. Se on myös eniten minuun kiintynyt tässä perheessä. Meillä on yhteys, jota minulla ei kenenkään ihmisen kanssa ole. Me ymmärrämme toisiamme ja haluan huolehtia tuon elukan tarpeista viimeiseen asti.
Pahin ongelma: Kuinka joskus tässä elämässä selviää siitä, kun tuosta pienestä ja rakkaasta eläimestä pitää luopua? Sehän on hoitanut mun stressit ja verenepaineet puhumattakoon henkisestä hyvänolontunteesta.
Paha ahistus jo etukäteen
Ollessani 8-vuotias meille tuli koira. Kiinnyin siihen ja se minuun, se oli aina mun mukana joka paikassa. Pelkäsin etukäteen ihan hirveästi sitä päivää kun koira kuolisi ja luulin, että siitä ei koskaan selviä.
Vuodet kuluivat ja koira alkoi olla vanha, ja mitä enemmän ikää ja kremppaa koiralle tuli, opin suhtautumaan eri lailla sen tulevaan kuolemaan. Lopulta lopetus oli pelkästään helpotus myös mulle. Totta kai itkin ja ikävöin, mutta kun näki, että toinen oli väsynyt ja vanha, pois päästäminen oli ainoa oikea ratkaisu. Koira eli 14,5-vuotiaaksi eli kasvoin koiran kanssa aikuiseksi. Muistoista ei kaveri ikinä häviä :)