Syytän itseäni äidin itsemurhasta
Kävin tänään äidin haudalla, vaikken tunne itseäni tervetulleeksi. Oli äidin kuoleman vuosipäivä, hän teki itsemurhan kaksi vuotta sitten. Lapsesta asti hän on tehnyt selväksi, kuinka epätoivottu olin. Kuinka pilasin hänen elämänsä ja kuinka olen sikiänyt kusipää-isästäni. Isääni minulla on lämpimät välit. Äiti ei koskaan käyttänyt väkivaltaa fyysisesti, mutta henkisesti kyllä. Äitienpäiväkortit lensivät roskiin, piirrustuksille naurettiin, kaikkea ignoorattiin. Ja miten minä yritin saada äidin rakastamaan minua... Pienestä pitäen siivosin ja opin tekemään ruokaa. Kehuin äitiä ihanaksi ja joka ilta nukkumaan mennessäni kuiskasin, rakastan sinua äiti, niin ettei äiti kuule. Tasan yhden kerran muistan äidin halanneen minua. Olin meikannut itseni äidin meikeillä, olin 6v. Äiti huusi, mutta katsoi sitten minuun ja polvistui eteeni. "Sinähän olet kuin minä, mutta pienempi versio." Halasi minua. Teini-iässä äiti ei enää haukkunut minua, vaan sulkeutui. Olin 24v, kun äiti teki itsemurhan. Ihan normaali nuori nainen minusta kasvoi, mummi oli minulle äitihahmo ja isä maailman tärkein. Silti usein itken lapsuuttani ja äitiäni. Olinko todella niin hirveän epätoivottu ja pilasin äidin elämän, että hän sen vuoksi riisti itseltään hengen...
Kommentit (17)
Ei varmasti ollut sinun syysi, että äidilläsi oli mielenterveysongelmia!
Tuli ihan itku silmään kun luin aloituksesi. Vaikka olenkin sulle täysin vieras ja anonyymi ihminen, toivon sulle kaikkea hyvää ja paljon voimia. <3
Se ei ollut hitustakaan sinun syysi, ja uskallan väittää ettei se ollut täysin myöskään äitisi syy.
Se oli sen mielenterveysongelman syy. Se sairastutti äitisi ja se sairaus teki äidistäsi sellaisen kuin hän oli ja sai hänet päätymään epätoivoiseen tekoon.
Vaikka ihminen syntyisi vanhempiensa näkökulmasta ei-toivottuna, hän on kuitenkin Jumalle äärettömän rakas. Kukaan meistä ei ole vahinko, vaan Jumala on luonut meidät kaikki.
Syyllisyyden tunteesi on varmasti todella voimakas, mutta oikeasti, se ei todellakaan ollut sinun syysi. *virtuaalihalaus*
Äitisi oli selvästi sairas. Tiedätkö hakiko koskaan apua ongelmiinsa?
Ei sinun tule tuntea syyllisyyttä vaan päästä irti äidin otteesta ja äidinsinulle syöttämistä valheista. Sinulla on hyvät välit isääsi (onneksi), kertoohan sekin jotain?
Ehkä sinun kannattaa hakea apua jonkun ammattiauttajan kautta. Ihan jotta pääsisit irti noista "kahleista" ja vapautuisit olemaan se ihana ja arvoka snuori nainen joka oikeasti olet ja elämään täyttä elämää omana itsenäsi.
Voimia ja iloa elämääsi!
Vaikka syyllisyydentunteesi olisikin voimakas se on turha eikä kuulu sinuun. Sinua on syyllistetty pienestä pitäen, jo pelkästä olemassaolostasi ja nyt on korkea aika päästä siitä eroon!
Hae apua. Yksin on vaikea selvitä tuollaisesta.
Myöhemmin - kaiken viha- ja surutyön jälkeen - voit löytää jopa aidon anteeksiannon ja rakkauden äitiäsi kohtaan.
No ok, ei todennäköisesti ollut sinusta johtuvaa, ja olipa rankkaa taas.
Ei, kyllä tuohon käytökseen on olemassa joku muu syy kuin sinä. Tuo sama ahdistus hänet ehkä ajoi tuohon ratkaisuun.
Ei ollut sun vika. Äidilläsi oli luultavasti jonkinlaisia mielenterveys ongelmia. Sure jos se auttaa mutta jatka eteenpäin.
Se ei ollut sinun vikasi. :) Äitisi oli henkisesti sairas - muuten hän ei olisi kohdellut sinua noin. Älä syytä itseäsi! Et ole tehnyt mitään väärin suhteessa äitiisi.
Käy juttelemassa vaikka psykologin kanssa lapsuudestasi. Se voisi auttaa sinua asian käsittelyssä. Voimia!
Kyllä minäkin varmaan tuntisin syyllisyyttä tuossa tilanteessa. Järjellä ajatellen äitisi itsemurha ei ole millään muotoa vikasi, toivottavasti syyllisyys tunnetasollakin helpottaa, kun aikaa kuluu.
Äitisi on purkanut sitä omaa ahdistustaan vain suhun. Itsehän se on sun isän kanssa menny sänkyyn, niin ei tuollasesta voi lasta syyttää! Epäilen, että jotain muuta on takana.
Voi kamala :( halauksia sinulle ihan kamalasti.
Ei ollut sinun vikasi. Luin tuon tekstin ja näin itseni sun äidissäsi. Olen yrittänyt miettiä miten saisin lapsilleni selitettyä että on heidän parhaaksi kun minä täältä lähden, ettei kävisi niinkuin sinulle. Mutta joo, älä tosiaankaan syytä itseäsi millään tavalla, äidilläsi ei ole ollut hyvä olla ja valitettavasti se purkautuu kaikista pahiten juuri niihin läheisimpiin.
Lapsi ei ole koskaan syyllinen syntymäänsä, muista se! Syyllisiä ovat aina aikuiset, vanhemmat. Lasta on vain niin helppo syyllistää, koska hän ei pysty puolustautumaan. Tämän elämä on opettanut minulle.
Hän ei olisi saanut syyttää sinua syntymästäsi; eihän se sinun vikasi ollut. Jokin muu syy varmasti oli. Voimia sinulle! <3
Ei, vaikka sinusta tuntuisi että olet huono ja maailman surkein äiti, ei sinun kuulu lähteä minnekkään. Lapsella on vain yksi äiti, ja lapsi rakastaa aina äitiään.