Jotenkin tuntuu, että olen kasvanut ulos elämästäni.
Olen lähtöisin aika "vaatimattomista" oloista, karuistakin. Lähipiirissämme (ja perheessämme) oli normaalia asioida sossussa. Ruoka oli lihapiirakka ja punainen lenkki -linjaa. Vapaa-ajalla töllättiin telkkua ja juotiin kaljaa, missään harrastuksissa saatika kultturimenoissa tai matkoilla ei käyty. Ja ajatusmaailmahan oli luonnollisesti samaa luokkaa, sellaista kaavoihin kangistunutta ja epäluuloista. Näin tiivistettynä.
Nämä samat ihmiset ovat elämässäni edelleen. Tuntuu vaan, että itse olen jotenkin kasvanut tästä elämästä ulos. Nämä ihmiset ovat edelleen minulle rakkaita ja näen heissä hyvää. Silti tuo tietynlainen "junttius" ärsyttää, enkä oikein jaksaisi sitä, kuin hyvin pienissä annoksissa. Eikä ne ole niinkään teot tai oleminen vaan se ajatusmaailma. Näin käytännön kautta ehkä kuitenkin helpompi kuvata tilannetta: esim. pyydän kavereita, että lähdetäänkö syömään Helsinkiin johonkin kivaan ravintolaan missä ei olla käyty? Vastaus on: no ei varmana! Ei kiinnosta mihinkään lähteä ja kotikaupungista käy vaan Rosso tai ABC.
Tuntuu, ettei minulla ole tässä elämässä seuraa, jonka kanssa toteuttaa itseäni. Ei tekemisen eikä keskustelunkaan tasolla. Ihan kuin eläisin jossain omassa maailmassani näiden tuttujen ihmisten rinnalla. Olen kuitenkin jos lähes kolmekymppinen perheenäiti, joten uusien tuttavienkaan saaminen luontevasti on aika mahdotonta. Ei onnistu minkään opiskelujen, työpaikkojen, ulkomaan harjoittelujen tms. kautta, kuten nuoremmilla. Jotenkin siis tajusin haluamani suunnan liian myöhään ja nyt olen ikään kuin loukussa tässä elämässä.
Samaistuuko kukaan yhtään tähän sekavaan sepustukseen?
Kommentit (8)
Pystyn samaistumaan. Olen jo vuosia pyöritellyt ajatusta muutoksesta, mutta ei varmaankaan auta kuin odottaa että lapset kasvaa.. karataanko yhdessä ;D
[quote author="Vierailija" time="09.09.2014 klo 14:39"]
Miksi tarvitset niiden toteuttamiseen seuraa? Itselläni paljolti sama tilanne, mutta lisäksi oeln muuttanut kauas niistä "junttimaisista" vanhoista tutuista, joten heistä ei siksikään ole seuraa. Pärjäilen kuitenkin hyvin ilman mitään seuraa. Helsingissä olen asunut 8 vuotta ja viihdyn, ei yhtään kaveria eikä ystävää mutta ilmankin pärjää.
[/quote]
Olen kohtalaisen sosiaalinen ihminen ja tavallaan juuri tarvitsen sitä seuraa. Tähän asti olen ajatellut, että tuo nykyinen seura on parempi kuin ei seuraa ollenkaan. Kun eivät ole kuitenkaan mitenkään suorastaan inhottavia ihmisiä. Olen yrittänyt samalla ujuttaa omia ajatuksiani heille, mutta eihän se toimi. Huomaan vaan, että jaksan heidän seuraansa ain avaan vähemmän ja vähemmän. Kaikesta huolimatta ovat minulle myös tärkeitä ja meillä on pitkä historia. ap
Kiinnostaako sinua jokin harrastus? Sieltä saattaisit löytää seuraa, jonka kanssa voisit jakaa paremmin ajatusmaaailmasi.
I know the feeling...
ja kummallisinta omassa tilanteessani on se, että ( siis mäkin olen muuttanut matkan päähän) nykyarjessani, johon kuuluu justis kuvailemasi Rosso jne, kaipaan niitä "vanhoja junttejani". Tavallaan unohdan sen ahtaamman ajatusmaailman omaa arkea eläessäni. Kun taas sitten ajan päästä tapaamme, odotan aina innolla ja kuitenkin joudun tavallaan pettymään. Se ajattelun ahtaus ja suuren maailman kateus on siellä niin syvässä, ettei se taida pikkuvinkeillä mihinkään häipyä...
t. Matkailu avartaa
Ymmärrän täydellisesti, mitä tarkoitat.
Tehokkain reitti ulos junttiudesta on kouluttautuminen ja opiskelu. Saat älyllistä stimulaatiota, sivistyt ja tapaat mielenkiintoisia ihmisiä. Älä anna itsesi uskoa, että olet siihen liian vanha.
Harrastukset ovat myös hyvä tapa.
[quote author="Vierailija" time="09.09.2014 klo 14:44"]
Pystyn samaistumaan. Olen jo vuosia pyöritellyt ajatusta muutoksesta, mutta ei varmaankaan auta kuin odottaa että lapset kasvaa.. karataanko yhdessä ;D
[/quote]
Otatteko minut mukaan? Täällä samaisia ajatuksia..
Mites AP on kehittänyt itseään? Oletko opiskellut? APn tunteet on ihan normaaleja, itsellä oli voimakkaina nuorena ja ajoi minut lähtemään opiskelemaan yliopistoon. Vähän surullista olisi herätä tähän niin myöhään että on jo jumissa jossain junttilassa ...
Miksi tarvitset niiden toteuttamiseen seuraa? Itselläni paljolti sama tilanne, mutta lisäksi oeln muuttanut kauas niistä "junttimaisista" vanhoista tutuista, joten heistä ei siksikään ole seuraa. Pärjäilen kuitenkin hyvin ilman mitään seuraa. Helsingissä olen asunut 8 vuotta ja viihdyn, ei yhtään kaveria eikä ystävää mutta ilmankin pärjää.