Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapseni ovat hiirulaisia ja minä en kestä sitä
07.08.2014 |
Minulla on kolme ujoa lasta. Tiedän olevani huono äiti, mutta ujous on alkanut ärsyttää aina vain enemmän. Eilen olimme lastentapahtumassa, jossa lasten piti jonottaa kilpailukuponkeja. Samaan tapaan kuin toiset äidit huutelivat 3-vuotiailleen "pysy jonossa", minä huutelin 6-, 9- ja 10-vuotiailleni. He eivät osaa ollenkaan pitää puoliaan, vaan väistävät heti kun joku vilkaiseekin heihin päin. Jos joku puhuu heille, vastaavat nyökkäämällä, paitsi jos minä olen läsnä, jolloin odottavat minun vastaavan heidän puolestaan. Kukaan ei oma-aloitteisesti moikkaa kaveria, vaan moikkaavat vain takaisin. Vanhin lapsistani ei uskaltanut yksin käydä uimarannan kioskista ostamassa jäätelöä.
Olen yrittänyt vuosien saatossa tukea heitä ja sopivissa tilanteissa tuuppia eteenpäin. Mutta tämä tuntuu olevan loppumaton suo, jossa olen kaulaani myöten. Tunnen jopa häpeää kun lapseni eivät uskalla mitään! Sanoa 10-vuotiaalleni "sano moi" kun lähdemme hammaslääkäristä, esimerkiksi. Mistä saan uskoa siihen, että lapseni joskus vielä pärjäävät elämässä?
Kommentit (190)
Eli konkreettisesti: Seuraavalla kerralla kun vaikka apteekissa kassa haluaa antaa lapsilleni tarrat, eikä kukaan oma-aloitteisesti vastaa mitään, mikä on oikea toimintatapa? Sanonko lapsille "miten sanotaan?" Kiitänkö lasten puolesta? Vai poistummeko sanomatta mitään, koska minä kiitin jo omasta puolestani kun sain kuitin?
Mikä tässä nyt on sitä lasten ymmärtämistä, kun joidenkin mielestä olen tehnyt "moin" sanomisesta liian ison jutun ja lapset pelkäävät minua sen takia?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa lukea kaikkia vastauksia, mutta halusin vain sanoa, että meillä on ihan samalaiset lapset. Meillä on vielä niin, että kun esim. otan heistä valokuvaa, niin kaikki jämehtyy kuin olisi p*skat housussa. Toisten lapset iloisesti ja rennosti poseeraa.
Ymmärrän sinua ap hyvin. Tosin oma aloitukseni voisi olla että lapseni ovat ylisosiaalisia, enkä kestä sitä. Itse olen myös hyväksynyt sen, että lapseni ovat sellaisia luonteeltaan, enkä voi sitä muuttaa. Minun tehtäväkseni jää opettaa heille käytöstavat, mikä on soveliasta ja mikä koetaan tunkeiluna jne. Esim. eilen olimme ensimmäistä kertaa isomman lapseni kaverilla kylässä. Menin itse mukaan vahdiksi, kun saimme kutsun uimaan. Uimisen jälkeen siirryimme sisälle hetkeksi leikkimään. No, 4-vuotiaalleni oli sitten tullut uidessa nälkä, joten marssi keittiöön ja pyysi jotain syötävää tältä käytännössä täysin vieraalta tädiltä. Tämä ei ole mielestäni hyvää käytöstä, vaan olen koittanut opettaa että jos ei ole kutsuttu syömään, niin sitten mennään kotiin kun tulee nälkä. Pienempi ei tätä ihan vielä muista. Tämä kaverin äiti ei kyllä tuntunut loukkaantuvan, vaan teki siitä leivän pojalleni. Mutta paljon on näitä täysin tuntemattomille jutteluita, ns. toisten alueelle tunkemisia ym. tilanteita tullut vähän turhankin rohkeiden lasten äitinä. Ja kauhulla odotan vuoden päästä koittavaa koulun aloitusta, kun pitäisi esikoisen ruveta jo yksinkin liikkumaan. Millä ihmeellä saan noille iskostettua päähän, että kaikkiin ei vaan voi luottaa?
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 15:32"]
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 15:16"]
Minäkin, erilaisuutta ja ujoutta nähneenä, pidän epämiellyttävinä kohtaamisina esim. sellaisia joissa joudun itse hoitamaan kaiken puhumisen. Koen silloin että introvertti pakottaa minut olemaan sosiaalisempi kuin tahtoisin.
[/quote]
Teet sekä itsellesi että introvertille palveluksen, kun olet vain hiljaa.
Ei introvertti sitä hölöttämistä kaipaa, hän jopa saattaa olla hiljaa siksi, että tuntee olonsa niin mukavaksi ettei se pakollinen höpöttäminen ole tarpeen välillänne. Introverttina kyllä pystyn siihen pakotettuun small talkiin vähemmän tuntemattomien kanssa ja on ihana olla niiden ystävien seurassa, joiden kanssa voi vain olla hiljaakin.
[/quote]
Ai, että esim. ravintolassa kukaan ei vaan sano tilaustaan? Tai jos satutaan onnettomuuteen, niin kukaan ei soita 112:en? Palvelus, kun ollaan hiljaa.
Kyllä käytöstavat pitää olla hallussa ja käytössä!!
Eli normaalit tervehtimiset ja kiittämiset. Ne pitääkin mun mielestä vaatia!! Keskustele niistä lastesi kanssa ja sano, että ne kuuluu olla käytössä. Sitten tilanteessa vaan vaadit ne neutraalilla äänellä.
Kaikkeen muuhun ujoushommaan sanoisin, että niitten kanssa voi olla pehmeämpi ja niitä voi harjoitella. Ja lapselle voi sanoa, että hän on vielä niin pieni, ettei haittaa, jos haluaa vielä äidin siihen viereen tilanteissa. Olla ymmärtäväinen ja sanoa, että sitten kun olet isompi, niin sitten pärjäät yksin tässä tilanteessa. Ajan kanssa se tulee sitten. Pääasia, että hyväksyt lapsesi sellaisena kuin hän on! Siitä lapsi saa itsetuntoa ja rohkeutta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:16"]
Minäkin olen perusluonteeltani ujo ja ymmärrän lasteni ensireaktion vetäytyä. Noin äärimmäistä ujouteni ei ole koskaan ollut. Samoin käyttäytyvät myös silloin kun en ole läsnä, mieluiten ovat sanomatta sanaakaan ja niin, ettei kukaan kiinnittäisi heihin huomiota. Keltikangas-Järviset on luettu moneen kertaan ja niistä on ollut apua, mutta kyllä tämä silti epätoivoiselta tuntuu.
Partiota kaksi isompaa harrastaa. Keskimmäisellä ei ollut ryhmässä entuudestaan kavereita eikä ole niitä vieläkään saanut sieltä, vaikka mukana on tosi mukavia tyttöjä, jotka yrittävät ottaa kontaktia.
En valitettavasti ole niin pitkäpinnainen että jaksaisin aina olla kannustava. Eilen räjähdin sen jonoepisodin jälkeen ja huusin, että se oma paikka on jumalauta pystyttävä pitämään :(
Olen yrittänyt näyttää mallia ja kysynyt lapsilta, mita kamalaa voi tapahtua jos kaupassa moikkaat luokkakaveria ihan oma-aloitteisesti. Eivät osaa vastata. Olen yrittänyt selittää, että toinen pitää sinua ihan ylpeänä kun et moikkaa, ei kohta halua olla kaveri ollenkaan. Välillä niin tekisi mieli ravistaa ja huutaa että avaa nyt se suusi!
Sitä häpeän tunnetta minä en vain jaksa, nuo vaikuttavat ulkopuolisen silmään vain huonosti kasvatetuilta. Vaikka samoja asioita on harjoiteltu siitä asti kun esikoinen oli parivuotias. Ja lasten pärjääminen tulevaisuudessa huolettaa ihan tosissaan. Miten nuo voivat ikinä kesätöitä hakea? Lähteä opiskelemaan?
Ap
[/quote]
Olin lapsena ujo ja juttusi on karmeaa luettavaa. Olet vielä pahempi jyrä kuin oma äitini, joka sentään vain teki numeron ja pilaa ujoudestani, mutta antoi useimmiten minun olla sellainen kuin olin.
Olet itse pelotellut lapsesi hiljaiseksi. Lopeta se heti! Nyt tilanne on se, etteivät lapsesi uskalla tehdä mitään, koska joku voi siitä loukkaantua, joko sinä tai joku muu. Estrovertti uskaltaa olla oma itsensä, eikä välitä siitä, mitä tunteita herättää muissa, vaikka ulospäin käytöstavat olisivatki hyvät. Kaikkia ei voi eikä pidä yrittää miellyttää, mutta ujo haluaisi tehdä juuri niin, elää konfliktitonta elämää. Ja sinä olet vain pahentanut heidän konfliktinpelkoaan. Vasta kun lapsesi uskaltavat sanoa sinulle vastaan, he voittavat ujoutensa myös muiden kanssa.
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 17:35"]
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 09:23"]
Eli konkreettisesti: Seuraavalla kerralla kun vaikka apteekissa kassa haluaa antaa lapsilleni tarrat, eikä kukaan oma-aloitteisesti vastaa mitään, mikä on oikea toimintatapa? Sanonko lapsille "miten sanotaan?" Kiitänkö lasten puolesta? Vai poistummeko sanomatta mitään, koska minä kiitin jo omasta puolestani kun sain kuitin?
[/quote]
Katsot lapsiasi hymyillen, kysyt jokaiselta yksitellen, haluaisitko sinä tarran, haluaisitko sinä tarran, haluaisitko sinä tarran. Jos ei tule mitään vastausta, sanot hymyillen apteekkarille, että eivätpä taida haluta tänään. Jätät aiheen siihen. Jos joku lapsista myöhemmin sanoo, että olis se tarra ollut aika kiva, niin sitten kerrot, että kukaan ei voi lukea sinun ajatuksiasi, sanot ensi kerralla sitten apteekkarille, että joo, kiitos, haluat tarran.
[/quote]
Tai sitten voi sanoa ENNEN sinne apteekkiin tms. menoa, että muistakaa sitten kiittää jos saatte jotain ja tervehtiä tullessa ja mennessä. Ei tarvitse aina katsoa silmiin, riittää kun sanoo moi tai hei. Ja jos ei aina pysty sanomaan, silloin voi hymyillä ja katsoa kasvoihin.
Tyvestä puuhun noustaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 14:43"]
Näiden lapsien tuleva työelämä on niin paha paikka, että siihen varustautumiseen kannattaa panostaa. Näille lapsille ei pidä asettaa vaatimuksia, vaan heitä tulee auttaa. Jos kotiväki ei siihen itse pysty, hankitaan apu koulukuraattorilta ja psykologeilta. Pahinta on hokea: "antaa heidän olla sellaisia kuin ovat". Silloin lapselta evätään hänen tarvitsemansa apu. Sairaanloinen ujous rajoittaa elämää yhtä paljon kui se, ettei huononäköiselle lapselle osteta silmälaseja tai jaloistaan halvaantuneelle pyörätuolia.
Ujous ei häviä, mutta omaa käyttäytymistä voi muuttaa niin, ettei ujous invalidisoi ja estä elämästä!
[/quote]
Tai sitten voidaan kysyä, halutaanko me sellainen yhteiskunta, jossa vain 1/10 saa työpaikan ja niistä kilpaillaan sen takia verisesti? Siihen hän on jo menty, ettei työllistyminen riipu osaamisesta vaan iästä, ulkonäöstä, imagosta, sosiaalisuudesta... Mun puolestani saatte ainakin pitää paskaduuninne jos ette arvosta osaamista. Suomi ei ole Pikku Jenkkilä eikä sen tarvitse olla - eikä Jenkkilässkään kaikki halua sellaista pinnallista meininkiä joka tällä hetkellä on vallalla.
Moikka ap!
Olin itse tuollainen suunnilleen samanikäisenä. Päiväkodista asti tuli palautetta että olen iloinen reipas jne mutta todella hiljainen ja ujo.
Olen nyt 25 vuotias ja hyvin menee. Ujo olen toki vielä, uusien ihmisten kanssa on vaikeampaa aloittaa keskustelu ja muutenkin isossa porukassa olla äänessä, mutta tavallaan pidän tätä ihan hyvänäkin piirteenä.
Mutta arkiset asiat sujuu ihan niinkuin kaikilla muillakin, muistan esim kuinka nuorempana äitini laittoi minut soittamaan terveyskeskuksen ajanvaraukseen kun olin kipeä, se jännitti ihan kauheasti ja yritin kirjoittaa "vuorosanat" ylös. Nykyään ei tarvitse moisia miettiäkään :)
Kyllä se rohkeus varmasti pikkuhiljaa kasvaa. Kannattaa vaan "potkia eteenpäin" ja kannnustaa! Kyllä se siitä!
Alue: Aihe vapaa
Itsekin olen aika ujo. Aina kun äitini kanssa lähdettiin ulos niin katsoin moneen suuntaan ettei tuttuja näy. Sitten kun kohdattiin tuttujen kanssa menin mitään sanomatta nopeasti ohi.
Äitini rupesi siinä jäkättämään että "mikset tervehtinyt heitä!!!" joka kerta ne tutut kuulivat. Nolotti.
Mutta sitten minua rupesi ärsyttämään se etten ikinä sanonut kassalle "moi" kun kaikki kamutkin sanoo... Siitä lähtien olen tervehtinyt kassaa ja muita ihmisiä. Eli kyllä ne lapsesi uskaltaa jos he haluavat tervehtiä. Itse en kyllä pakottaisi tervehtimään, koska oma äitini teki niin enkä pakkausten jälkeen tervehtinyt ketään mielenosoitukseksi.