Lue keskustelun säännöt.
Lapseni ovat hiirulaisia ja minä en kestä sitä
07.08.2014 |
Minulla on kolme ujoa lasta. Tiedän olevani huono äiti, mutta ujous on alkanut ärsyttää aina vain enemmän. Eilen olimme lastentapahtumassa, jossa lasten piti jonottaa kilpailukuponkeja. Samaan tapaan kuin toiset äidit huutelivat 3-vuotiailleen "pysy jonossa", minä huutelin 6-, 9- ja 10-vuotiailleni. He eivät osaa ollenkaan pitää puoliaan, vaan väistävät heti kun joku vilkaiseekin heihin päin. Jos joku puhuu heille, vastaavat nyökkäämällä, paitsi jos minä olen läsnä, jolloin odottavat minun vastaavan heidän puolestaan. Kukaan ei oma-aloitteisesti moikkaa kaveria, vaan moikkaavat vain takaisin. Vanhin lapsistani ei uskaltanut yksin käydä uimarannan kioskista ostamassa jäätelöä.
Olen yrittänyt vuosien saatossa tukea heitä ja sopivissa tilanteissa tuuppia eteenpäin. Mutta tämä tuntuu olevan loppumaton suo, jossa olen kaulaani myöten. Tunnen jopa häpeää kun lapseni eivät uskalla mitään! Sanoa 10-vuotiaalleni "sano moi" kun lähdemme hammaslääkäristä, esimerkiksi. Mistä saan uskoa siihen, että lapseni joskus vielä pärjäävät elämässä?
Kommentit (190)
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 14:58"]
Et 148 taida olla törmännyt todella ujoihin? Tälläinen henkilö ei missään tapauksessa avaa suutaan ja käytä puheenvuoroaan, vaikka tilaisuus ja tilaa annettaisiin. Hänen hienot ajatuksensa jäävät kuulematta.
Näin paha ujous on kuin vamma.
[/quote]
Päinvastoin. Olen todellakin törmännyt niin vaikeasti ujoihin, että joilekin heistä on tyrkytetty jo autismin diagnoosia. Satun työskentelemään alalla, jonne ujot ihmiset sen luonteesta johtuen helposti ajautuvat.
Tälläiset ihmiset kyllä avaavat suunsa, kun saavat suun avaamiselle tilaa. Eivät varmaan ihan ensimmäisestä "no sano nyt sinäkin tähän jotain"-tokaisusta, tosin. Mutta saatuaan olla ryhmässä aikansa täysin rauhassa, tultuaan hyväksytyksi (tämän voi osoittaa hymyllä, hyväksyvällä katseella, tms.) he kyllä sanovat kantansa. Sillä edellytyksellä, että joku sosiaalinen paremmin pärjäävä ei ala hölöttää päälle, koska ei kestä liian hiljaista ääntä, sitä että juuri häntä ei napiteta silmiin asiaa esitettäessä, muuten vaan ujon maneereja. Näin kun tapahtuu - ja usein tapahtuu - ujo sulkeutuu taas pitkäksi aikaa.
Nyt tulee tietysti se ainainen kysymys: niin mutta miksi meidän muitten pitäisi tämmöistä sietää, kun me jo tiedämme, mitä tahdomme sanoa ja ellei saa suutaan auki vaan meidän täytyy kuunnella piipitystä ja sietää varpaisiin vilkuilua, eihän se ole oikein, oppikoon ujo pois ujoudestaan ja olkoon kuten me HYVÄT.
Niin, miksi sitä pitäisi kenenkään jonkun toisen luonteenpiirteitä sietää, työelämässä vaikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap se tässä eniten apua kaipaa. Ei ole normaalia raivota lapsilleen jostain jonottamisesta.
Mullakin on ujo 11-vuotias. Ei myöskään moikkaa oma-aloitteisesti tai hae kavereita itse ulos, vaan odottaa että häntä haetaan. Onneksi kuitenkin haetaan, koska lapsi on reilu ja kiva kaveri. Koulutunneilla uskaltaa vastata, jos opettaja ei ole pelottava. Ei ole tullut mieleen hävetä lasta, hän on tämän tyyppinen ihminen. Hitaasti lämpenevä eikä halua tehdä itsestään numeroa.
Moni asia on tullut pikku hiljaa, jos on oma rauha harjoitella ja kokeilla. Pienempänä harjoiteltiin synttäreille yksinjäämistä, sitten pitkään kaupassa itse asioimista jne. KAikki taidot kuitenkin tulee sieltä. Tsemppiä sinulle ap lastesi kanssa!!
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 15:16"]
Minäkin, erilaisuutta ja ujoutta nähneenä, pidän epämiellyttävinä kohtaamisina esim. sellaisia joissa joudun itse hoitamaan kaiken puhumisen. Koen silloin että introvertti pakottaa minut olemaan sosiaalisempi kuin tahtoisin.
[/quote]
Teet sekä itsellesi että introvertille palveluksen, kun olet vain hiljaa.
Ei introvertti sitä hölöttämistä kaipaa, hän jopa saattaa olla hiljaa siksi, että tuntee olonsa niin mukavaksi ettei se pakollinen höpöttäminen ole tarpeen välillänne. Introverttina kyllä pystyn siihen pakotettuun small talkiin vähemmän tuntemattomien kanssa ja on ihana olla niiden ystävien seurassa, joiden kanssa voi vain olla hiljaakin.
Ja ap:lle vielä: oletko kertonut ujolle lapsellesi etukäteen miten esim. siellä jäätelöostoksilla pitäisi toimia. Askel kerrallaan, minne mennään jonottamaan, mitä pitää sanoa, miten maksetaan jne. Itse hiukan ujona lapsena minua helpotti jokaisessa uudessa tilanteessa se, että tiesin etukäteen tarkasti kaiken mitä on odotettavissa. Ja kuten on jo sanottu, ihan ensimmäinen askel olisi voinut olla se, että lapsi olisi voinut käydä vain katsomassa mitä jäätelöä tekisi mieli ja sitten yhdessä äidin kanssa olisi käyty se ostamassa. Ilman puhinoita ja syyllistämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 15:32"]
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 15:16"]
Minäkin, erilaisuutta ja ujoutta nähneenä, pidän epämiellyttävinä kohtaamisina esim. sellaisia joissa joudun itse hoitamaan kaiken puhumisen. Koen silloin että introvertti pakottaa minut olemaan sosiaalisempi kuin tahtoisin.
[/quote]
Teet sekä itsellesi että introvertille palveluksen, kun olet vain hiljaa.
Ei introvertti sitä hölöttämistä kaipaa, hän jopa saattaa olla hiljaa siksi, että tuntee olonsa niin mukavaksi ettei se pakollinen höpöttäminen ole tarpeen välillänne. Introverttina kyllä pystyn siihen pakotettuun small talkiin vähemmän tuntemattomien kanssa ja on ihana olla niiden ystävien seurassa, joiden kanssa voi vain olla hiljaakin.
[/quote]
Kohtaaminen tuntemattoman introvertin kanssa ja hengailu kaverin kanssa ovat kaksi eri asiaa. Minusta on epämiellyttävää esim. joutua esittämään kysymyksiä (tilanne muuttuu kuulusteluksi) kun toinen on vain hiljaa. Tai joutua vaikka matkustaessa hoitamaan kaiken selvittämisen, suunnan kysymisen jne. sillä introvertti on vain hiljaa.
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 15:44"]
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 15:32"]
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 15:16"]
Minäkin, erilaisuutta ja ujoutta nähneenä, pidän epämiellyttävinä kohtaamisina esim. sellaisia joissa joudun itse hoitamaan kaiken puhumisen. Koen silloin että introvertti pakottaa minut olemaan sosiaalisempi kuin tahtoisin.
[/quote]
Teet sekä itsellesi että introvertille palveluksen, kun olet vain hiljaa.
Ei introvertti sitä hölöttämistä kaipaa, hän jopa saattaa olla hiljaa siksi, että tuntee olonsa niin mukavaksi ettei se pakollinen höpöttäminen ole tarpeen välillänne. Introverttina kyllä pystyn siihen pakotettuun small talkiin vähemmän tuntemattomien kanssa ja on ihana olla niiden ystävien seurassa, joiden kanssa voi vain olla hiljaakin.
[/quote]
Kohtaaminen tuntemattoman introvertin kanssa ja hengailu kaverin kanssa ovat kaksi eri asiaa. Minusta on epämiellyttävää esim. joutua esittämään kysymyksiä (tilanne muuttuu kuulusteluksi) kun toinen on vain hiljaa. Tai joutua vaikka matkustaessa hoitamaan kaiken selvittämisen, suunnan kysymisen jne. sillä introvertti on vain hiljaa.
[/quote]
Minusta tuntuu, että et nyt puhu introverteistä lainkaan. Kuulostaa äärimmäisen epätyypilliseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 15:32"]
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 15:16"]
Minäkin, erilaisuutta ja ujoutta nähneenä, pidän epämiellyttävinä kohtaamisina esim. sellaisia joissa joudun itse hoitamaan kaiken puhumisen. Koen silloin että introvertti pakottaa minut olemaan sosiaalisempi kuin tahtoisin.
[/quote]
Teet sekä itsellesi että introvertille palveluksen, kun olet vain hiljaa.
Ei introvertti sitä hölöttämistä kaipaa, hän jopa saattaa olla hiljaa siksi, että tuntee olonsa niin mukavaksi ettei se pakollinen höpöttäminen ole tarpeen välillänne. Introverttina kyllä pystyn siihen pakotettuun small talkiin vähemmän tuntemattomien kanssa ja on ihana olla niiden ystävien seurassa, joiden kanssa voi vain olla hiljaakin.
[/quote]
Sehän minua, ujoa, introverteissa ärsyttääkin. He elävät elämää omilla ehdoilla mutta pakottavat sosiaalisissa tilanteissa muut kantamaan vastuun. Esim. tiimissä on avattava suu tai homma ei tule tehdyksi ja näissä tilanteissa tuntemani introvertit vetäytyvät omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä ja jättävät muille sen työn. Siksi minun on ujonakin helpompi työskennellä näiden läpättäjien kanssa, koska he myös keksivät, ideoivat ja kantavat vastuunsa työstä, kun taas introvertit vetäytyvät ja jättävät homman muille.
Ymmärrän kyllä, että introvertti ei halua astua omalle epämukavuusalueelleen ja nauttii hiljaisuudesta mutta työpaikoilla ne työt on saatava tehtyä ja kaikkien muiden on pakko mennä sille epämukavuusalueelleen. Erityisesti raivostuttaa, että minä ujona joudun nolaamaan itseni ja kuuntelemaan päälle introvetin työkaverin huvittuneen naurun. Ujous tekee minusta punastelevan ja änkyttävän, kun joudun puhumaan/esiintymään vastoin tahtoani. En tiedä, mitä introvertille tapahtuu, kun hän joutuu tekemään jotain vastoin tahtoaan, koska tuntemani introvertit tekevät vain sen, mitä haluavat ja jättävät muut selviytymän ikävistä asioista.
Olet aika kauhea äiti. Minä olen ollut TODELLA ujo lapsi mutta näin päälle parikymppisenä jäljellä on vain pieni häivähdys ujoutta, jola ei ole este vaan pienen pieni hidaste joskus. Anna lastesi olla sellaisia kuon ovat!! Ujous harvoin pahenee iän myötä vaan ainoastaan vähenee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 15:44"]
Kohtaaminen tuntemattoman introvertin kanssa ja hengailu kaverin kanssa ovat kaksi eri asiaa. Minusta on epämiellyttävää esim. joutua esittämään kysymyksiä (tilanne muuttuu kuulusteluksi) kun toinen on vain hiljaa. Tai joutua vaikka matkustaessa hoitamaan kaiken selvittämisen, suunnan kysymisen jne. sillä introvertti on vain hiljaa.
[/quote]
Tämä kuvailemasi käytös kuulostaa enemmän esimerkiksi sosiaaliselta fobialta.
Uskon, että ap on pohjimmiltaan huolissaan lastensa puolesta. Mutta kannattaa varoa, ettei tuo oma huolestuneisuus käänny itseään vastaan. Minä olin lapsena kuten ap:n lapset, ja äidin asenteesta välittyi aina tuskastuminen ja epätoivo: "aina minun täytyy kaikki hoitaa ja kaikesta muistuttaa, kun tuo lapsiparka ei saa suutaan auki eikä pysty omin avuin mihinkään". Tämä asenne itse asiassa rakensi itsessään jo sellaisen asetelman, että minä en uskonut pystyväni mihinkään kun en ollut tähänkään mennessä äidinkään mielestä pystynyt, joten tyydyin siihen, että olin hiljaa ja annoin äidin osaavana päällepäsmärinä hoitaa asiat hyväksi katsomallaan tavalla.
Ja totta kai jos joskus sainkin suuni auki ja yritin jotain, äitini mielestä tein sen väärin. Aina joko tervehdin liian hiljaisella äänellä, sanoin väärässä tilanteessa jotain äitini mielestä väärää, tai (kuten ap:n lapsi) olin liian arka kassajonossa, jos uskaltauduin itse jotain ostamaan. Pieniä puroja, joista kasvoi joki. Omasta mielestään äiti teki parhaan kouliakseen minusta sosiaalista ja kykenevää ihmistä, mutta joten siinä kävi niin hassusti, että 18-vuotiaana minulla olikin todella pahat sosiaaliset fobiat.
En toki fobioistani syytä äitiäni, mutta eipä hänen keinonsa minua auttaneetkaan. Nyt kolmekymppisenä olen omilla keinoillani oppinut pärjäämään hyvin, vaikka ujo olenkin. Ja saan itse asiassa asiat järjesteltyä paljon sujuvammin ja tehokkaammin kuin päällepäsmäri äitini, jonka olen vuosien saatossa huomannut olevan äänekäs mutta sosiaalisesti ihan täysi puusilmä, joka ei osaa lukea ihmisiä yhtään. Huvittavaa, että minä "autisti" luen ihmisten hienovaraisia eleitä ja ilmeitä sata kertaa paremmin kuin ekstrovertti äitini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta, hyvä Ap, sinä kiinnität liikaa huomiota sellaiseen piirteeseen, jossa ei ole kerrassaan mitään hävettävää. Minä kiinnitin huomiota siihen, että pidit nolottavana sitä, että lapsesi joutuivat jonossa muiden lasten etuilemaksi. Minä taas ihmettelen, miksi et kiinnittänyt huomiota näiden etuilijoiden käytökseen. Minusta se jos mikä on moukkamaista, huonoja käytöstapoja ja toisista piittaamattomuutta. Lapsesi eivät kenties pärjänneet siinä kiistassa, mutta toisaalta: sinulla on lapsia, jotka eivät jyrää muita kyynärpäätaktiikalla, vaan malttavat kiltisti odottaa omaa vuoroaan. Jotka eivät kenties tervehdi omasta aloitteestaan, mutta käyttäytyvät kuitenkin (?) säyseästi.
Tämä on tavallista tänä päivänä: ongelma siirretään heihin, jotka oikeasti käyttäytyvät hyvin, sävyisästi ja ovat muutenkin mukavia, jos kohta hiljaisia kavereita. Siksi, että he eivät pärjää. Siksi, että oletetaan, etteivät he tulekaan pärjäämään. Sitten taas hyvinä, sosiaalisina menestyjinä pidetään heitä, jotka kaikessa sosiaalisuudessaan saattavatkin polkea niitä herkempiä jalkoihin.
Oma suhtautumisesi ujouteen saattaa jopa pahentaa ongelmaa. Varmasti sinusta olisi ahdistavaa, jos jokin sinun luonteenpiirteesi otettaisiin tähtäimeen tilanteessa kuin tilanteessa. Mietihän, miltä sinusta tuntuisi, jos sinua tämän tästä patistettaisiin toimimaan entistäkin reippaammin, petytään jos et osannutkaan tervehtiä ensin tai jopa raivostutaan, jos rohkeus onkin syystä tai toisesta mennyt. Tai että lähestulkoon kaikki kehusi liittyisivät vain siihen yhteen asiaan, vaikka lapsessa olisi liuta muita hyviä piirteitä.
Minusta tuollainen olisi ikävää. Kenties sinustakin, vaikka pohjimmiltasi taatusti tarkoitat hyvää.
Vinkkini: hylkää häpeäntunne, ja ylimitoitetut tavoitteet. Lapsestasi ei yksinkertaisesti tule suulasta ekstroverttiä, eikä rohkeaakaan taatusti yhdessä yössä. Eikä tämän päivän ujous määrittele sitä, etteikö hän pärjäisi koskaan. Minä neuvon, että jätä tämä luonteenpiirre huomiotta, ja anna itse esimerkkiä. Älä patista lasta toimimaan hänelle vieraalla tavalla, mutta anna tilaisuus osallistua. Tarkoitus ei siis ole, että teet kaiken lapsen puolesta, vaan se, että annat hänen päästä tilanteisiin mukaan omalla painollaan, kiinnittämättä asioihin liikaa huomiota. Eikö ole pääasia, että hän tervehtii, vaikka hän tekisi sen hiljaa ja jonkun muun aloitteesta?
165 jatkaa: ja tuo, ettei lapsesta tule suulasta ekstoverttiä, ei muuten ole mikään tappio. Minusta maailma tarvitsee myös heitä, jotka tulevat uusiin tilanteisiin vähän maltillisemmin ja tarkastelevat tilannetta ennen mukaan heittäytymistä.
Ja tämänhetkinen ympärillämme oleva kulttuuri tarvitsisi myös ymmärrystä heitä kohtaan, jotka eivät ole "reippaita" ja "sosiaalisia", ja jotka eivät "pidä puoliaan". Ihan niin kuin maltillisuus, säyseys ja pieni varautuneisuus ja jännittyneisyys uusissa tilanteissa olisi vamma tai moukkamaisuuden osoitus. Pääsääntöisesti olen tavannut ihan mukavia ujoja. Eivät mukavia siksi, että ovat ujoja, vaan mukavia ihmisiä jotka nyt vain sattuvat olemaan ujoja. Ja jotka kyllä osaavat käyttäytyä, vaikka eivät tervehdikään kovaan ääneen ja pääse heti puheliaisuudessaan samaan tempoon muiden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, koita etsiä kirjastosta:
Susan Cain Hiljaiset - introverttien manifesti
Elaine Aron - Erityisherkkä ihminen
Introverttejä ja erityisherkkiä ihmisiä saatetaan pitää myös virheellisesti ujoina. Vääränlainen lähestymistapa saattaa jättää lapseesi traumoja vuosikymmeniksi. Lapsesi kaipaa ennen kaikkea rakkautta ja aitoa ymmärrystä sinulta.
AP: Mikset puuttunut niiden jonossakiilailijoiden käytökseen ja pitänyt omien lapsiesi puolta? Pelkäsitkö huomion keskipisteeksi joutumista, jos puuttuisit ääneen toisten lasten käytökseen? Silti oletat, että lapsesi näin tekisivät.
Entä onko sinusta itsestäsi epämiellyttävää esim. käydä siellä jäätelökioskilla oman ujoutesi takia? Etkö itsekään osaa rupatella mukavia hammaslääkärin vastaanotolla? Miten itse tervehdit ja juttelet vapaa-ajalla sattumalta vastaantulevien työkavereiden kanssa?
Kuten joku aiemmin jo kirjoitti, lapset ottavat mallia. Jos itse olet "nolo" ja kummallinen jos joudut yllättäen sosiaaliseen tilanteeseen, mistä lapset olisivat oppineet sitä rohkeutta?
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 17:34"]
AP: Mikset puuttunut niiden jonossakiilailijoiden käytökseen ja pitänyt omien lapsiesi puolta? Pelkäsitkö huomion keskipisteeksi joutumista, jos puuttuisit ääneen toisten lasten käytökseen? Silti oletat, että lapsesi näin tekisivät.
Entä onko sinusta itsestäsi epämiellyttävää esim. käydä siellä jäätelökioskilla oman ujoutesi takia? Etkö itsekään osaa rupatella mukavia hammaslääkärin vastaanotolla? Miten itse tervehdit ja juttelet vapaa-ajalla sattumalta vastaantulevien työkavereiden kanssa?
Kuten joku aiemmin jo kirjoitti, lapset ottavat mallia. Jos itse olet "nolo" ja kummallinen jos joudut yllättäen sosiaaliseen tilanteeseen, mistä lapset olisivat oppineet sitä rohkeutta?
[/quote]
Hedelmistään puu tunnetaan.
Kymmenvuotiashan on tyyliin kolmannella luokalla! Kyllä kehitys tapahtuu..lopeta lapsiesi kyttääminen ja neuvominen.
Olin samanlainen lapsena! Myös tuon ikäisenä. Mutta se johtui siitä että olin lapsi, kun tulin teini-ikään minusta tuli uskaliaampi. Kiitin, tervehdin, pidin puoliani, menin yksin ostamaan jne, eli kyllä se siitä :) (luultavasti)
Ketjusta tuli yllättävän pitkä ja hyviäkin vinkkejä sain, kiitos niistä. Mutta ristiriitaisiakin kyllä. "Anna lapsen olla sellainen kuin on" - Eli enkö enää vaadi sanomaan moi, kiitos, ole hyvä, koska se on vaikeaa lapselle? " Kysy haluaako lapsi että menet jätskijonoon lapsen kanssa" -Varmasti haluaa. Mutta he kävivät jo viimeksi luokkaretkellä isossa kaupungissa, jossa saivat käydä hiukan ostoksilla. Lapseni ei uskaltanut ostaa mitään. Kyllä tämän pienen taidon pitäisi olla jo hallussa, ja pian joutuu kavereiden ihmettelyn ja ehkä kiusaamisenkin kohteeksi jos ei uskalla asioida kaupan kassalla. En voi olla ikuisesti kädestä kiinni pitämässä, joten minusta on oikein vaatia lasta joskus ylittämään mukavuusrajansa ja opettelemaan uusia, jännittäviä juttuja.
Hyväksyn sen, että lapseni ovat ujoja. Ja näen heissä paljon hyviä piirteitä. Mutta en voi jättää heitä täysin oman onnensa nojaan pienten arkitaitojen ja peruskohteliaisuustaitojen suhteen. Se tasapainoilu on kaikkein vaikeinta. Ja kuten kävi ilmi, minäkin olen ihminen ja saatan joskus turhautua niin, että menetän hermoni. Lasta kuitenkin yritetään joka suhteessa kasvattaa niin, että hän pärjäisi aikuisena, ja täysin käyttäytymistavattomana ja sosiaalisesti sulkeutuneena tie tulee olemaan hyvin kivinen.
Ap
[quote author="Vierailija" time="08.08.2014 klo 09:06"]
Ketjusta tuli yllättävän pitkä ja hyviäkin vinkkejä sain, kiitos niistä. Mutta ristiriitaisiakin kyllä. "Anna lapsen olla sellainen kuin on" - Eli enkö enää vaadi sanomaan moi, kiitos, ole hyvä, koska se on vaikeaa lapselle? " Kysy haluaako lapsi että menet jätskijonoon lapsen kanssa" -Varmasti haluaa. Mutta he kävivät jo viimeksi luokkaretkellä isossa kaupungissa, jossa saivat käydä hiukan ostoksilla. Lapseni ei uskaltanut ostaa mitään. Kyllä tämän pienen taidon pitäisi olla jo hallussa, ja pian joutuu kavereiden ihmettelyn ja ehkä kiusaamisenkin kohteeksi jos ei uskalla asioida kaupan kassalla. En voi olla ikuisesti kädestä kiinni pitämässä, joten minusta on oikein vaatia lasta joskus ylittämään mukavuusrajansa ja opettelemaan uusia, jännittäviä juttuja.
Hyväksyn sen, että lapseni ovat ujoja. Ja näen heissä paljon hyviä piirteitä. Mutta en voi jättää heitä täysin oman onnensa nojaan pienten arkitaitojen ja peruskohteliaisuustaitojen suhteen. Se tasapainoilu on kaikkein vaikeinta. Ja kuten kävi ilmi, minäkin olen ihminen ja saatan joskus turhautua niin, että menetän hermoni. Lasta kuitenkin yritetään joka suhteessa kasvattaa niin, että hän pärjäisi aikuisena, ja täysin käyttäytymistavattomana ja sosiaalisesti sulkeutuneena tie tulee olemaan hyvin kivinen.
Ap
[/quote]
No tässä ketjussa on yritetty sanoa että sun on pakko vähän hillitä sun hermojasi ja olla armollisempi. Sun pitää myös vaan luottaa siihen että kyllä ne oppii kun et ole aina vieressä neuvomassa. Usko vaan :)
Olen varmaan niitä harvoja jotka ymmärtävät AP:tä. Pohjimmaisena tunteena häpeänkin alla on äidillä pelko siitä, että lapset eivät pärjää ilman häntä. Eikä se aina tarkoita sitä että äiti dominoisi kaikkia sosiaalisia tilanteita niin että lapset menevät lukkoon. Ja pahimmillaan silloin muuttuu äidin käyttätyminen juurikin tukahduttavaksi ja tuomitsevaksi, sillä AP tavallaan muljahtaa siihen kauhuskenaarioon, missä lapset toden totta eivät pärjää ilman häntä. Mutta ainoa oikea tapa auttaa lapsia on olla kannustava, ei tuomitseva.
Sisaruksistani yksi kuuluu autistien kirjavaan joukkioon ja toinen on muuten vaan toivottoman ujo, kumppanini taasen ujo sekä introvertti. Kaikki heistä ovat kärsineet myös yksinäisyydestä, joka on tullut vajavaisten sosiaalisten taitojen myötä: koulukiusaamista, masentumista, kumppanini vietti vuosikaudet vailla läheisyyttä pelkojensa vuoksi jne. Olen nähnyt vanhempieni itkevän sisarusteni vuoksi monta kertaa ja kannan itse vaihtelevasti huolta jo näiden aikuisten ihmisten kohdalla, sillä toden totta, heidän ON vaikea pitää paikkaansa yhteiskunnassa joka muuttuu jatkuvasti vain kovemmaksi ja joka ihan luonnollisesti perustuu ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Minäkin, erilaisuutta ja ujoutta nähneenä, pidän epämiellyttävinä kohtaamisina esim. sellaisia joissa joudun itse hoitamaan kaiken puhumisen. Koen silloin että introvertti pakottaa minut olemaan sosiaalisempi kuin tahtoisin.
Mutta kaikki heistä ovat oppineet pääsemään pahimmasta ylitse ja sisaruksilla on ystäviä. Osaan vain sanoa sen, että jokainen heistä tarvitsi sen oikean viiteryhmän päästäkseen yli pahimmista lukoista! Sellainen ITSE VALITTU harrastus tai yhteisö, jossa saa olla syrjäänvetäytyvä mutta samalla opetella elämään ihmisten kanssa. Rohkaisua voi AP antaa, viedä kädestä pitäen vaikka shakkikerhoon.