Lapseni ovat hiirulaisia ja minä en kestä sitä

Ap:lle sanoisin, että toi sun häpeä aiheuttaa lapsissa ton reaktion. Oot hävenny lapsias aina ja ne on vaistonnut sen. Oma äitini häpes itseään, sitä kautta lapsiaan ja aiheutti valtavan ujouden. Tätä on selvitelty vuosia terapiassa.

Ei kehuminen ole teennäistä. Kun lapsi rohkaistuu tekemään jotain niin huomioi se ja kehu.

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:39"]

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:32"]

Vaikka olen itse ujo niin silti olen sitä mieltä että ujoudesta pitää yrittää eroon. Oppia rohkeammaksi. Elämässä tulee kuitenkin paljon erilaisia sosiaalisia tilanteita joissa pitää osata toimia, eikä aina voi odottaa että äiti tulee ja pelastaa. On pakko oppia pärjäämään.

[/quote]

Useimmiten se ujo kyllä pärjääkin silloin kun on pakko. Mutta annetaan sen pärjätä omalla tavallaan, eikä sohita ja hermoilla ja usuteta sitä käyttäytymään itselleen vierailla tavoilla. Se hermostuttaa ja jännittää enemmän jos tietää että vahditaan silmä kovana vieressä. Jättäkää ujot rauhaan, kyllä ne pärjää kun saavat omassa tahdissaan opetella rohkeutta. Tuollainen ap:n harrastama touhu on kuin tökkisi kepillä kipeään kohtaan, ei se siitä nopeammin parane jos sitä sörkitään koko ajan. "Tök tök, tämä kohta on kipeä, tämän pitäisi parantua että olisit parempi, tök tök, mikset paranna tätä nyt heti!"

[/quote]

Hyvin sanottu. Itse olin ujo ja introvertti lapsi, kun taas sisareni oli minun täydellinen vastakohtani. Silti olen työelämässä, minulla on muutama hyvä ystävä, ja olen nähnyt maailmaa. Olen kyllä sinkku, mutta aiemmin seurustellut. En siedä työpaikan sosiaalisia pelejä ja kotkotuksia, ja firman virkistyspäivät jne on pahinta mitä tiedän, samoin se, jos joku väkisin yrittää päästä suojamuurini läpi. Minä avaan itse oven, silloin kun siltä tuntuu. Ei ujoa tai introverttiä pysty muuttamaan väkisin. Luo luottavainen, hyvä ilmapiiri, ja hän voi puhjeta kukkaan. 

Niillä sinun ujoilla ja syrjäänvetäytyvillä lapsillasi on varmasti paljon hyviä puolia ja kauniita ominaisuuksia. Mikset keskity niihin, vaikka siihen, miten hyvä lapsi on piirtämään, tai miten hänellä on kauniit silmät. Älä koko ajan vahtaa sitä moikkaamisasiaa. Se on loppujen lopuksi helposti korjattavissa. Hauraan itsetunnon vauriot eivät, tai tunne siitä, että on vääränlainen. 

Mulla on ihan samanlaiset lapset kuin sulla ap, ovat samaa ikäluokkaakin. Ymmärrän sun tunteita ja murheita. En jaksa täällä palstalla enää kysellä neuvoa, kun tuntui, että syytettiin kaiken olevan mun syy. (Oon yksinäinen ja yh ja kaiken tehnyt sen eteen, etten olisi) Just samanlaisia jonoepisodeja meilläkin. Kun luokan poikia tulee kadulla vastaan, tyttö menee nurkan taakse piiloon. Ym.

Oon niin väsynyt tähän ja katkerakin, että miks just mun lapset on tällasia. Kauhee huoli koko ajan heidän pärjäämisestä. Tuntuu ettei jaksa :-(

Onko AP lapsen pakko sanoa moi (tai ylipäänsä siis sanoa se tervehdys)? Jos lapsi on niin ujo, ettei uskalla tervehtiä, voisiko alkuun aloittaa harjoittelemaan vaikka nyökkäämistä ja hymyilyä ja kohti katsomista? Se ei paljoa vaadi ujoltakaan (tiedän kokemuksesta, olen itse pohjimmiltani ujo).

Tuo jonotilanne on hankala, mutta jotenkin minulla on tuntuma, että ihmisen olemus kertoo aika paljon siitä, kannattaako yrittää etuilla. Jos joku seisoo "hartiat lytyssä" (edes kuvainnollisesti) maahan tuijotellen, voi äkkiä olettaa, ettei hän jonota oikeasti. Jo pelkkä se, että seuraa jonon etenemistä (eikä tuijota niitä varpaita tai vaikkapa äitiä) kertoo jo siitä, että haluaa pitää oman paikkansa. Eikä tällöinkään edes tarvitse ottaa kontaktia keneenkään oikeasti. Se taasen, miten tuon lapselle opettaa... hankala mennä sanomaan.

ujoudessa ei ole mitään häpeällistä tai väärää!!!!!!!!

näin aikuisena ujona tiedän tuon, mutta silti häpeän ujouttani. näin käy, kun on ap:n kaltainen äiti.

onko peiliin katsomisen paikkaa? lapset oppivat vanhemmiltaan käytöstään.

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 08:52"]

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 08:50"]

Juuri siitä, että eivät ole ensimmäisinä lähtemässä vetämään viinaa, kokeilemaan huumeita, kokeilemaan benji-hyppyä hyppynarulla, kokeilemassa seksiä jne.

[/quote]

Tai sitten kotoa opiskelemaan lähdettyään riehaantuvat aivan täysin.

[/quote]

Näin itselleni kävi. Olin apn kuvailema herkkä hissukkalapsi, ja aikuisena minusta kasvoikin sitten rohkea ja irroitteleva ja jollain tapaa myös rämäpää ja "en välitä mitä muut musta ajattelevat"- tyyppi.

Kiinnostavaa tässä on se, että 2-vuotiaani on hirveän reipas ja rohkea ja moikkailee kaikkia ihmisiä ja on todella sosiaalinen. Ihan erilainen kuin minä lapsena. Saa nähdä millainen aikuinen hänestä kasvaa. Ei sekään välttämättä ole hyvä, että lapsi juttelee estotta ventovieraille ihmisille eikä yhtään tajua varoa. Toisaalta olen ylpeä hänen ihmisläheisyydestään ja aloitekyvystään.

Jos minulla olisi apn kaltaisia ujoja lapsia, pitäisin heitä siipieni suojassa ja kehuisin. Heillä on suuri turvallisuudentarve. Kyllä he siitä vielä rohkaistuvat. :)

Olin lapsena aivan älyttömän ujo. Eräs sukulainen toitotti aikuiseksi asti aina muiden edessä miten ujo olen, yritti vänisin laittaa laulamaan joulupukille ja nolasi minut sukujuhlissa päivittelemällä miten kamalaa se on, kun olen niin ujo. Siitä täytyisi päästä eroon vaikka väkisin. Kuvitteli siis kannustavansa minua. Myös koulussa tuli selväksi, että ujo ei saa olla. Minulla oli vähän ystäviä teini-ikäisenä ja paljon vanhempi veljeni aina kritisoi minja siitä, miten en saisi lomalla viettää aikaa yksin vaan pitäisi jatkuvasti yrittää olla yltiösosiaalinen. Tuntuu etten koskaan saanut olla rauhassa.

Olen oikeastaan aina tuntenut itseni arvottomaksi ja vääränlakseksi ihmiseksi, yhä vieläkin. Joskus nuorena ujous kehittyi pahaksi sosiaalisten tilanteiden peloksi josta kärsin yhä. Masennuskausia on ollut ja lääkkeitä syöty. Yhä aikuisena pelkään ihmisten vihaavan minua vääränlaisuuteni takia. En kehittänyt normaalia itsetuntoa kaiken sen jatkuvan kritisoinnin ja vittuilun takia.

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:33"]

Tai harjoitelkaa kotona niitä tilanteita niin rttä näytät että sinäkin uskallat nauraa itsellesi. Leikitte niin että sinä olet kaupan täti ja sitten lapset tulevat 'kauppaan' ja sitten vaihdatte osia ja sinä menet 'kauppaan' ja mokaat jotain(sulta tippuu vaikka hame päältä) ja näytät että selviät tilanteesta huumorilla tms.

[/quote]

Ei mitään harjoitteluja. Niin kuin joku muu jo sanoin, tässä perheessä on tehty moikkaamisesta ihan liian suuri numero. Lapset varmaan miettii koko ajan ahdistuneena sitä hetkeä, kun äiti käskee "sano kiitos, sano moi, sano ole hyvä, sano sano sano!"

Jos tuota on jo vuosia harrastettu, niin nyt on aika kokeilla vastakkaista vaihtoehtoa. Ap:n tulee lakata pyytämästä näitä kohteliaisuusfraaseja. Lapset ihan varmasti yllättyvät positiivisesti, kun huomaavat muutoksen äitinsä käytöksessä.

Kuten Dr. Phil aina kysyy, kun joku kuvainnollisesti hakkaa päätään seinään, toistaen yhtä ja samaa toimintamallia, vaikkei tuloksia synny: "How's that working for you?"

Onko ujous lapsile itselleen ongelma, vai pärjäilevätkö omasta mielestään? Kärsivätkö? Ehkä äiti on tehnyt itselleen lasten temperamentista valtaisan ongelman ja häpeän aihee, jota se lapsille itselleen ei ole??

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:15"]

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:05"]

Sinuna tekisin kaikkeni, jotta lasten itsetunto ja sitä kautta myös rohkeus kasvaisi. Näen työssäni jatkuvasti erittäin ujoja yläkouluikäisiä, jotka todella kärsivät ujoudestaan ja ovat täysin jumissa sen kanssa. Ongelmia tulee, kun kaverisuhteiden ylläpito, opettajien kanssa kommunikointi ja ryhmätöiden teko eivät suju ollenkaan. Monesti nämä ujot ovat erittäin yksinäisiä ja kärsivät siksi masennuksesta.

Ujous ei häviä, mutta käyttäytymistä voi harjoitella.

[/quote]

En ole ollenkaan samaa mieltä. Ei synnynäistä temperamenttia pidä muuttaa. Päinvastoin, koulun tulisi tarjota myös vaihtoehtoisia työskentelytapoja, eli ei aina niitä esitelmiä ja ryhmätöitä. Itse olin ujo lapsi ja nuori, ja nyt olen introvertti opettaja. Näen myös työssäni ujoja lapsia ja nuoria, ja monesti heillä on suurta herkkyyttä ja poikkeuksellista lahjakkuutta. Ei tasapäistämiselle! Kyllä niitä reippaita ja suulaita tyyppejä on aivan riittävästi. 

[/quote]

Kyllähän se koulu suurimmaksi osaksi on vieläkin sitä hiljaista työntekoa. Esitelmät ja ryhmätyöt ovat pieni poikkeus. Esim. kaikki kokeet lapsillani ovat hiljaista yksilötyöskentelyä.

Lapsen tulevaisuutta pitäisi miettiä hieman kouluakin pidemmälle. Miten käy jatko-opinnoissa ja työelämässä? Vai pitäisikö sielläkin kehittää työmuotoja niin, että osan ei tarvitse osallistua? Kaikista ei voi tulla tutkijoita koppeihin, ja niiden tutkijoidenkin pitää pystyä esitelmöimään konferensseissa ja hankkimaan rahoitukset projekteilleen (voi vaatia sosiaalisia toimia!).

Minä olin lapsena en nyt kovin ujo, mutta hyvin introvertti. Älykäs äitini sanoi päiväkodissa, ettei minun tarvitse osallistua niihin leikkeihin jos en halua. Koin, että aina tarhassa ja koulussa patistettiin sosiaalisuuteen ja sellaiseen "jos sull lysti on, niin kädet yhteen lyö!" -meininkiin, jota yhä inhoan (en ikinä osallistu työpaikan ei-pakollisiin rientoihin, juhliin yms). Koin kuitenkin, että minut hyväksyttiin kotona sellaisena kuin olen. 

Meidän suvussa on aina ollut erikoisia ihmisiä, lääkäreitä, opettajia, pappeja. Osa hyvinkin epäsosiaalisia. Olen oppinut nauttimaan introversiostani. Joskus harvoin tapaan ihmisen, josta todella pidän, ja heitä arvostan. Muuten maailma saa mennä menojaan. 

Yksi asia: moni näyttelijä kertoo kärsineensä ujoudesta. Minuakin kehotettiin hakemaan teatterikorkeaan, mutta en hakenut. Muistapa sitä ujoa poikaa Kuolleiden runoilijoiden seurassa. Harvassa on sellaisia opettajia kuin Mr Keating, mutta ehkä lapsellasi on vielä onnea. Sinun tehtäväsi on tukea lasta (toisin kuin muutamat niistä vanhemmista tässä elokuvassa). Kenties joku koulun näytelmäkerho voisi auttaa. 

Moikkaaminen ei ole niin tärkeää. Voi katsoa kohti ja hymyillä.

Mutta nyt seis se arvostelu ja varsinkin häpeä lapsistasi. Lapsi vaistoaa sen. 

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 10:08"]

Olin lapsena aivan älyttömän ujo. Eräs sukulainen toitotti aikuiseksi asti aina muiden edessä miten ujo olen, yritti vänisin laittaa laulamaan joulupukille ja nolasi minut sukujuhlissa päivittelemällä miten kamalaa se on, kun olen niin ujo. Siitä täytyisi päästä eroon vaikka väkisin. Kuvitteli siis kannustavansa minua.

[/quote]

Ihan sama! Toi oli niin kamalaa. Ja muistan kun yksi sukulaistäti oikein vahtasi mun tekemisiä: miksi tuo tyttö nyhjöttää tuossa lukemassa, miksi se ei lähde ulos hakemaan naapurin lapsia leikkimään? Aina se vaan nököttää piirtämässä, juoksisi mieluumin kilpaa tuolla poikien kanssa. Aina oli väärin olla yksin ja tehdä jotain hiljaista, ne oli aina parempia jotka juoksi ja kiljui sakissa. Ja sama koulussa, ei kannustettu omaan itsenäiseen työhön ja harrastamiseen ollenkaan, aina vaan tuputettiin sitä porukkaa ja joukkuetta ja tiimityötä.

Ihmiset pärjää aikuisina ihan hyvin ilman että tarvitsee olla porukan äänikello. Maailma tarvitsee myös hiljaisia yksintekijöitä, ei kaikki voi olla niitä joukkueurheilijoita. Miksei hiljaisten ja arkojen anneta olla rauhassa sellaisia kuin ovat?

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 10:14"]

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:15"]

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:05"]

Sinuna tekisin kaikkeni, jotta lasten itsetunto ja sitä kautta myös rohkeus kasvaisi. Näen työssäni jatkuvasti erittäin ujoja yläkouluikäisiä, jotka todella kärsivät ujoudestaan ja ovat täysin jumissa sen kanssa. Ongelmia tulee, kun kaverisuhteiden ylläpito, opettajien kanssa kommunikointi ja ryhmätöiden teko eivät suju ollenkaan. Monesti nämä ujot ovat erittäin yksinäisiä ja kärsivät siksi masennuksesta.

Ujous ei häviä, mutta käyttäytymistä voi harjoitella.

[/quote]

En ole ollenkaan samaa mieltä. Ei synnynäistä temperamenttia pidä muuttaa. Päinvastoin, koulun tulisi tarjota myös vaihtoehtoisia työskentelytapoja, eli ei aina niitä esitelmiä ja ryhmätöitä. Itse olin ujo lapsi ja nuori, ja nyt olen introvertti opettaja. Näen myös työssäni ujoja lapsia ja nuoria, ja monesti heillä on suurta herkkyyttä ja poikkeuksellista lahjakkuutta. Ei tasapäistämiselle! Kyllä niitä reippaita ja suulaita tyyppejä on aivan riittävästi. 

[/quote]

Kyllähän se koulu suurimmaksi osaksi on vieläkin sitä hiljaista työntekoa. Esitelmät ja ryhmätyöt ovat pieni poikkeus. Esim. kaikki kokeet lapsillani ovat hiljaista yksilötyöskentelyä.

Lapsen tulevaisuutta pitäisi miettiä hieman kouluakin pidemmälle. Miten käy jatko-opinnoissa ja työelämässä? Vai pitäisikö sielläkin kehittää työmuotoja niin, että osan ei tarvitse osallistua? Kaikista ei voi tulla tutkijoita koppeihin, ja niiden tutkijoidenkin pitää pystyä esitelmöimään konferensseissa ja hankkimaan rahoitukset projekteilleen (voi vaatia sosiaalisia toimia!).

[/quote]

Koulussa on (aineesta riippuen) ihan todella paljon ryhmätöitä, ja varsinkin ala-asteella lähes aina pulpetit on järjestetty niihin ryppäisiin, joissa on neljä samassa. Kyllä sitä sosiaalisuutta painotetaan aivan liikaa, samoin kuin työelämässäkin (avokonttori - ARGH). Esktroverttien ehdoilla mennään, ja he eivät edes tiedosta sitä. 

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:23"]

"Kohota lapsen itsetuntoa." Ihan hyvä neuvo, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Konkreettisia neuvoja?

Ap

[/quote]

Harrastuksia, taitoa, osaamista, luottamusta tilanteisiin ja ihmisiin. Mokaaminen on ok.

Aiemmin ehdotin tuolla teatteriharrastusta. Alapeukkuja tuli jostain syystä. Teatteriharrastuksessa esim. improvisaatio on hyvä auttamaan ujoudessa. Siinä mennään aluksi todella pahasti epämukavuusalueelle, jos on hiljainen, ujo ja pelkää mokaamista. Mutta taitavan ohjaajan ja hyvän ryhmän kanssa onnistuu. Ei tarvitse näytellä missään näytelmässä tai olla esillä, mutta taitoja voi harjoittaa. Monissa teattereissa pääsee myös tekemään muuta: puvustamaan, lavastamaan, soittamaan, miksaamaan, valoihin. Niitä kautta saattaa löytyä itsetuntoa ja luottamusta. Suosittelen omasta kokemuksestani!

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 10:11"]Onko ujous lapsile itselleen ongelma, vai pärjäilevätkö omasta mielestään? Kärsivätkö? Ehkä äiti on tehnyt itselleen lasten temperamentista valtaisan ongelman ja häpeän aihee, jota se lapsille itselleen ei ole??

[/quote]

Sanoisin, että kärsivät. Kun se ainoa hyvä kaveri oli lomalla pari viikkoa, oli yksinäistä eikä ketään muuta uskaltanut pyytää leikkimään. Myös partioleirille meno itketti, kun siellä ei ole kavereita. Pakotin silti menemään, koska tiesin että sieltä tulee takaisin iloinen ja innostunut tyttö. Niin kuin tulikin. Se on äidille vaikea katsoa kun kovasti tekisi mieli mennä ja tehdä, mutta kun ei uskalla. Ja sitten illalla itketään kun ei uskaltanut.

Iahn turha sitä nyt hävetä on. Ujous on ihan symppistä. Kyllä itsekin huomaan ärsyyntyväni, kun kotona reippaat lapset ovatkin arkoja joukossa. Niin olen kyllä itsekin. Ujo, mutta reipas. Ailahtelen.

kerro, että olet ylpeä lapsistasi ja he ovat hienoja. He ovat hienoja ja arvokkaita. Ehkä voisi pitää leikkimielisen käytöskoulun erilaisissa tilanteissa toimimisesta ihan kotona harjoitella.

joskus tuntuu, että korona ollaan niin tiukkana, että siksi lapset ujoilee muualla.

Aitä olen ajatellut. Tai sitten se on luonnekysymys. 

Kun ei kaikki heti ole kuin kalat vedessä sosialisisa tilnateissa. Anna itsellesi tilaa ja lapsillesi. Voihan noita opetella. Jutella vaika jäälkikäteen jamiettiä mikä on kivaa. Ja kärsiikö lapsesi ujoudesta?

äh. Jotenkin ruvetan nyt aikuiset suorittamaan vielä lasten lapsuuttakin. Suoda ujous ihan luonnollisena ja tukea. Siinä ne a ja o. Sen sinun häpeäsi lapset aistii. Ole mieluummin heistä ylpeä. Senkin he aistivat.

Ymmärrän ap:ta. Olen itse todella ekstrovertti ja luulen, että asia olisi minullekin vaikea käsitellä. Lapsesi taitaa olla todella ujo, jos ei edes luokkakaveria saa moikattua. En osaa neuvoa, voihan se helpottua itsestään ajan kanssa. 

[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 10:23"][quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 10:11"]Onko ujous lapsile itselleen ongelma, vai pärjäilevätkö omasta mielestään? Kärsivätkö? Ehkä äiti on tehnyt itselleen lasten temperamentista valtaisan ongelman ja häpeän aihee, jota se lapsille itselleen ei ole??

[/quote]

Sanoisin, että kärsivät. Kun se ainoa hyvä kaveri oli lomalla pari viikkoa, oli yksinäistä eikä ketään muuta uskaltanut pyytää leikkimään. Myös partioleirille meno itketti, kun siellä ei ole kavereita. Pakotin silti menemään, koska tiesin että sieltä tulee takaisin iloinen ja innostunut tyttö. Niin kuin tulikin. Se on äidille vaikea katsoa kun kovasti tekisi mieli mennä ja tehdä, mutta kun ei uskalla. Ja sitten illalla itketään kun ei uskaltanut.

[/quote]

Ja siis edellinen oli ap.