Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapseni ovat hiirulaisia ja minä en kestä sitä
07.08.2014 |
Minulla on kolme ujoa lasta. Tiedän olevani huono äiti, mutta ujous on alkanut ärsyttää aina vain enemmän. Eilen olimme lastentapahtumassa, jossa lasten piti jonottaa kilpailukuponkeja. Samaan tapaan kuin toiset äidit huutelivat 3-vuotiailleen "pysy jonossa", minä huutelin 6-, 9- ja 10-vuotiailleni. He eivät osaa ollenkaan pitää puoliaan, vaan väistävät heti kun joku vilkaiseekin heihin päin. Jos joku puhuu heille, vastaavat nyökkäämällä, paitsi jos minä olen läsnä, jolloin odottavat minun vastaavan heidän puolestaan. Kukaan ei oma-aloitteisesti moikkaa kaveria, vaan moikkaavat vain takaisin. Vanhin lapsistani ei uskaltanut yksin käydä uimarannan kioskista ostamassa jäätelöä.
Olen yrittänyt vuosien saatossa tukea heitä ja sopivissa tilanteissa tuuppia eteenpäin. Mutta tämä tuntuu olevan loppumaton suo, jossa olen kaulaani myöten. Tunnen jopa häpeää kun lapseni eivät uskalla mitään! Sanoa 10-vuotiaalleni "sano moi" kun lähdemme hammaslääkäristä, esimerkiksi. Mistä saan uskoa siihen, että lapseni joskus vielä pärjäävät elämässä?
Kommentit (190)
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 08:59"]
Pojalle sanoin että ei saa olla takarivin Taavi. Sanoin että hypi sinäkin pöydillä siis luokassa. Hyvä sanoa kun tietää että ei hypi. Tunnilla oli aktiivinen ja sen näki todistuksestakin.
[/quote]
Ja miksei saa? Todella ärsyttävä asenne! Inhottaa tuollainen että ne "reippaat" mesoajat on niitä parempia tyyppejä. Mä tykkään paljon enemmän takarivin tyypeistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinuna tekisin kaikkeni, jotta lasten itsetunto ja sitä kautta myös rohkeus kasvaisi. Näen työssäni jatkuvasti erittäin ujoja yläkouluikäisiä, jotka todella kärsivät ujoudestaan ja ovat täysin jumissa sen kanssa. Ongelmia tulee, kun kaverisuhteiden ylläpito, opettajien kanssa kommunikointi ja ryhmätöiden teko eivät suju ollenkaan. Monesti nämä ujot ovat erittäin yksinäisiä ja kärsivät siksi masennuksesta.
Ujous ei häviä, mutta käyttäytymistä voi harjoitella.
Ujo ja introvertti saa olla, mutta se ei saa olla tekosyy käytöstavattomuuteen.
Omani oli pienenä piinallisen ujo ja edelleen (10v.) antaa toisille tilaa eli ei tuo itseään esille koko ajan, vaikka sosiaalinen onkin. Itse olen samanlainen kuin nuorempi lapsi eli tulen huoneeseen, kailotan ja vien toisilta helposti hapen. Vanhempi lapsi onkin sitten toinen ääripää. Jos mun ja juniorin pitää keskittyä vetäytymään, pitää vanhemman lapsen taas ottaa sitä tilaa. Koskaan ei hyvä.:)
Meillä liiallinen ujous (rajoittava, eristävä) on mennyt pois, kun olen näyttänyt sosiaalista ja positiivista esimerkkiä suhteessa toisiin ihmisiin. Ikäkin tehnyt tehtävänsä. Nytkin soitti minuutti sitten kaverinsa tänne eli osaa hoitaa kyllä kaverisuhteita. Tämä samainen lapsi seisoi vielä 5-vuotiaana leikkipuistossa halvaantuneena mun vieressä, kun sinne tuli muita lapsia ja alkoi "ujostamaan".
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:05"]
Sinuna tekisin kaikkeni, jotta lasten itsetunto ja sitä kautta myös rohkeus kasvaisi. Näen työssäni jatkuvasti erittäin ujoja yläkouluikäisiä, jotka todella kärsivät ujoudestaan ja ovat täysin jumissa sen kanssa. Ongelmia tulee, kun kaverisuhteiden ylläpito, opettajien kanssa kommunikointi ja ryhmätöiden teko eivät suju ollenkaan. Monesti nämä ujot ovat erittäin yksinäisiä ja kärsivät siksi masennuksesta.
Ujous ei häviä, mutta käyttäytymistä voi harjoitella.
[/quote]
En ole ollenkaan samaa mieltä. Ei synnynäistä temperamenttia pidä muuttaa. Päinvastoin, koulun tulisi tarjota myös vaihtoehtoisia työskentelytapoja, eli ei aina niitä esitelmiä ja ryhmätöitä. Itse olin ujo lapsi ja nuori, ja nyt olen introvertti opettaja. Näen myös työssäni ujoja lapsia ja nuoria, ja monesti heillä on suurta herkkyyttä ja poikkeuksellista lahjakkuutta. Ei tasapäistämiselle! Kyllä niitä reippaita ja suulaita tyyppejä on aivan riittävästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen perusluonteeltani ujo ja ymmärrän lasteni ensireaktion vetäytyä. Noin äärimmäistä ujouteni ei ole koskaan ollut. Samoin käyttäytyvät myös silloin kun en ole läsnä, mieluiten ovat sanomatta sanaakaan ja niin, ettei kukaan kiinnittäisi heihin huomiota. Keltikangas-Järviset on luettu moneen kertaan ja niistä on ollut apua, mutta kyllä tämä silti epätoivoiselta tuntuu.
Partiota kaksi isompaa harrastaa. Keskimmäisellä ei ollut ryhmässä entuudestaan kavereita eikä ole niitä vieläkään saanut sieltä, vaikka mukana on tosi mukavia tyttöjä, jotka yrittävät ottaa kontaktia.
En valitettavasti ole niin pitkäpinnainen että jaksaisin aina olla kannustava. Eilen räjähdin sen jonoepisodin jälkeen ja huusin, että se oma paikka on jumalauta pystyttävä pitämään :(
Olen yrittänyt näyttää mallia ja kysynyt lapsilta, mita kamalaa voi tapahtua jos kaupassa moikkaat luokkakaveria ihan oma-aloitteisesti. Eivät osaa vastata. Olen yrittänyt selittää, että toinen pitää sinua ihan ylpeänä kun et moikkaa, ei kohta halua olla kaveri ollenkaan. Välillä niin tekisi mieli ravistaa ja huutaa että avaa nyt se suusi!
Sitä häpeän tunnetta minä en vain jaksa, nuo vaikuttavat ulkopuolisen silmään vain huonosti kasvatetuilta. Vaikka samoja asioita on harjoiteltu siitä asti kun esikoinen oli parivuotias. Ja lasten pärjääminen tulevaisuudessa huolettaa ihan tosissaan. Miten nuo voivat ikinä kesätöitä hakea? Lähteä opiskelemaan?
Ap
Itse olen ollut nuorempana kamalan ujo. Olen tukeutunut liikaa siskooni joka on rohkeampi ja olen antanut hänen hoitaa asioitani liikaa. Hitaasti iän myötä olen oppinut toimimaan muiden ihmisten parissa paremmin mutta aikaa se vie. Ujo olen kyllä vieläkin mutta en niin vaikeasti kuin lapsena.
Geeneissähän se on, äitini oli nuorena ihan samanlainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:03"]Ootko liian pitkään jatkanut tuota "moikkaapa nyt"-juttua, että nykyään lapsesi olettavat että kyllä se äiti kertoo mitä tehdä. Tai vaihtoehtoisesti torut jos mennyt väärin. Etteivät siis enää uskalla/osaa reagoida itse, kun joko äiti sen hoitaa tai sitten tulee huonoa palautetta jos meneekin väärin.
[/quote]
No mikä sitten on vaihtoehto? Annan 10-vuotiaan lähteä sanomatta moi? Sen hän aivan varmasti tekee, on hiljaa kun on mahdollisuus.
Älä yritä korjata sitä ujoutta, se on synnynnäinen ominaisuus jota ei tarvitsekkaan korjata.
Sen sijaan keskity kohotramaan lasten itsetuntoa etteivät teininä ja aikuisena ahdistu ja masennu. Tee selväksi ettei heidän tarvi yrittää olla ulospäinsuuntautuneita jos eivät halua. Ei heillä tarvi olla suurta kaveripiiriä jos eivät halua, paljon parempi että on yksi hyvä kaveri joka arvostaa sua sellaisena kun oot. Tee myös selväksi että voivat saada kaiken minkä haluavat jos harjoittelevat. JOS heitä itseään harmittaa etteivät uskalla käydä kaupassa tai uskalla puhua jollekkin niin sitten sitä pitää harjoitella. Kannattaa harjoitella myös itsensä nolaamista. Ja tehdä selväksi että vanhemmatkin välillä töppää ja pystyvät kuittaamaan sen nauramalla itselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:09"]
Ujo ja introvertti saa olla, mutta se ei saa olla tekosyy käytöstavattomuuteen.
[/quote]
...paitsi Suomessa, jossa sosiaalisten tilanteiden pelko on ihan hyväksyttävä asiantila. ;-)
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:16"]
Minäkin olen perusluonteeltani ujo ja ymmärrän lasteni ensireaktion vetäytyä. Noin äärimmäistä ujouteni ei ole koskaan ollut. Samoin käyttäytyvät myös silloin kun en ole läsnä, mieluiten ovat sanomatta sanaakaan ja niin, ettei kukaan kiinnittäisi heihin huomiota. Keltikangas-Järviset on luettu moneen kertaan ja niistä on ollut apua, mutta kyllä tämä silti epätoivoiselta tuntuu.
Partiota kaksi isompaa harrastaa. Keskimmäisellä ei ollut ryhmässä entuudestaan kavereita eikä ole niitä vieläkään saanut sieltä, vaikka mukana on tosi mukavia tyttöjä, jotka yrittävät ottaa kontaktia.
En valitettavasti ole niin pitkäpinnainen että jaksaisin aina olla kannustava. Eilen räjähdin sen jonoepisodin jälkeen ja huusin, että se oma paikka on jumalauta pystyttävä pitämään :(
Olen yrittänyt näyttää mallia ja kysynyt lapsilta, mita kamalaa voi tapahtua jos kaupassa moikkaat luokkakaveria ihan oma-aloitteisesti. Eivät osaa vastata. Olen yrittänyt selittää, että toinen pitää sinua ihan ylpeänä kun et moikkaa, ei kohta halua olla kaveri ollenkaan. Välillä niin tekisi mieli ravistaa ja huutaa että avaa nyt se suusi!
Sitä häpeän tunnetta minä en vain jaksa, nuo vaikuttavat ulkopuolisen silmään vain huonosti kasvatetuilta. Vaikka samoja asioita on harjoiteltu siitä asti kun esikoinen oli parivuotias. Ja lasten pärjääminen tulevaisuudessa huolettaa ihan tosissaan. Miten nuo voivat ikinä kesätöitä hakea? Lähteä opiskelemaan?
Ap
[/quote]
Huomaatko ap, että pahennat ns. ongelmaa? Luepa nuo kohdat. Se, että raivoat lapsille tai tunnet heidän ujoudestaan "häpeää" (!!!) vain vievät heidät pahemmin lukkoon. Sinun täytyy olla rauhallinen, rohkaiseva ja ennenkaikkea hyväksyvä. Mä vähän luulen, että sinä tässä olet terapian tarpeessa, ap. Sun pitää tehdä tuolle raivollesi jotain. Mitä sitten, jos lapsi ei pidä paikkaansa jonossa? MITÄ PAHAA VOI TAPAHTUA?
Niinpä niin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitääkö lapsen siis antaa eristäytyä, masentua ja tehdä itsemurha?
Ujoudesta lähtee helposti itseään ruokkiva kehä, joka vie ihmistä vaan syvemmälle ja syvemmälle. Tälläinen lapsi tarvitsee apua ajoissa, eikä vasta sitten kun viiltely tms on alkanut.
Lapsen mielenterveyttä tulee hoitaa.
etsi nyt niitä hyviä puolia, tuo arvostelu vetää kyllä lapset lukkoon
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kohota lapsen itsetuntoa." Ihan hyvä neuvo, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Konkreettisia neuvoja?
Ap
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:16"]
En valitettavasti ole niin pitkäpinnainen että jaksaisin aina olla kannustava. Eilen räjähdin sen jonoepisodin jälkeen ja huusin, että se oma paikka on jumalauta pystyttävä pitämään :(
Olen yrittänyt näyttää mallia ja kysynyt lapsilta, mita kamalaa voi tapahtua jos kaupassa moikkaat luokkakaveria ihan oma-aloitteisesti. Eivät osaa vastata. Olen yrittänyt selittää, että toinen pitää sinua ihan ylpeänä kun et moikkaa, ei kohta halua olla kaveri ollenkaan. Välillä niin tekisi mieli ravistaa ja huutaa että avaa nyt se suusi!
Sitä häpeän tunnetta minä en vain jaksa, nuo vaikuttavat ulkopuolisen silmään vain huonosti kasvatetuilta. Vaikka samoja asioita on harjoiteltu siitä asti kun esikoinen oli parivuotias. Ja lasten pärjääminen tulevaisuudessa huolettaa ihan tosissaan. Miten nuo voivat ikinä kesätöitä hakea? Lähteä opiskelemaan?
Ap
[/quote]
No en ihmettele yhtään että lapsesi ovat hiljaa. Ne pelkää sua. Ahdistaisi minuakin tuollainen mutsi joka on kimpussa koko ajan ja ärsyyntyy ja vittuuntuu ja räjähtelee jostain, joka on muutenkin vaikeaa. Tuolla menolla saat lapsesi kääntymään itseäsi vastaan, ette varmaan ole muutenkaan enää kovin läheisiä. Sä tiedät jo että ne on ujoja, mitä varten sun pitää tivata syitä? Sitä ujostuttaa, siinä se syy! Sä näytät tosi selvästi lapsillesi, että et hyväksy niitä, ja että niiden pitäisi olla toisenlaisia että sä rakastaisit niitä. Sääliksi käy.
Minäkin painottaisin lapsen itsetunnon tukemista eli hänen hyväksymistään sellaisena kuin on. Rauhallisesti ja syyllistämättä antaa tapakasvatusta esim.tervehtimisestä. Oma esimerkki sitä vahvistamassa. Painostaminen ja syyllistäminen - en sano, että sinä teet niin - syventää lapsen arkuutta.
Jos lapsesi on menestynyt koulussa, eivät hänen sosiaaliset taitonsa 0-luokkaa ole.
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:19"]
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:03"]Ootko liian pitkään jatkanut tuota "moikkaapa nyt"-juttua, että nykyään lapsesi olettavat että kyllä se äiti kertoo mitä tehdä. Tai vaihtoehtoisesti torut jos mennyt väärin. Etteivät siis enää uskalla/osaa reagoida itse, kun joko äiti sen hoitaa tai sitten tulee huonoa palautetta jos meneekin väärin.
[/quote]
No mikä sitten on vaihtoehto? Annan 10-vuotiaan lähteä sanomatta moi? Sen hän aivan varmasti tekee, on hiljaa kun on mahdollisuus.
[/quote]
Eli jos kaveri tai se hammaslääkäri sanoo ensin moi, vastaako lapsesi?
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:19"][quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:03"]Ootko liian pitkään jatkanut tuota "moikkaapa nyt"-juttua, että nykyään lapsesi olettavat että kyllä se äiti kertoo mitä tehdä. Tai vaihtoehtoisesti torut jos mennyt väärin. Etteivät siis enää uskalla/osaa reagoida itse, kun joko äiti sen hoitaa tai sitten tulee huonoa palautetta jos meneekin väärin.
[/quote]
No mikä sitten on vaihtoehto? Annan 10-vuotiaan lähteä sanomatta moi? Sen hän aivan varmasti tekee, on hiljaa kun on mahdollisuus.
[/quote]
Kuulostaa nyt vähän siltä että sulle on ihan liian tärkeää nuo moikkaamiset ja muut. Aika monetkin teinit lähtee mitään sanomatta tuommoisita tilanteista. Ja ihan totta sun pitää antaa sen kymmenvuotiaan miettiä itse miten pitää käyttäytyä eikä sun tarvi nälviä ja kälättää koko ajan. Siinä se itsetunto just hajoaa.
[quote author="Vierailija" time="07.08.2014 klo 09:23"]
"Kohota lapsen itsetuntoa." Ihan hyvä neuvo, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Konkreettisia neuvoja?
Ap
No älä rähjää ja komentele ja kyttää koko ajan, tai kerro, että pitäisi olla erilainen. Arvosta lasta sellaisena kuin hän on.
[/quote]
Alue: Aihe vapaa
Ootko liian pitkään jatkanut tuota "moikkaapa nyt"-juttua, että nykyään lapsesi olettavat että kyllä se äiti kertoo mitä tehdä. Tai vaihtoehtoisesti torut jos mennyt väärin. Etteivät siis enää uskalla/osaa reagoida itse, kun joko äiti sen hoitaa tai sitten tulee huonoa palautetta jos meneekin väärin.