Elämäntapasinkkuutta en ikinä tule ymmärtämään
Minusta on jotenkin tosi outoa, että joku HALUAA olla AINA yksin. Niin kuin ystävät olisivat verrannollisia kumppaniin.
Kommentit (17)
Oli minun itsekin vaikea tuota ensin ymmärtää tässä mediapaineessa, jossa lapsesta saakka on normaalimallina opetettu, että pitää olla kumppani jne. Mutta kun miehet vaan ahdistaa. Monta kertaa olen yrittänyt tutustua ja tapailla mutta joka kerta kadun ja oikein vihastun, kun tuntuu että kulloinenkin mies yrittää ryöstää multa kaiken ihanan ajan jonka voisin käyttää johonkin paljon mielenkiintoisempaan! Kuten keskustelupalstoilla roikkumiseen, viinin lipittämiseen, lenkkeilyyn, pyöräilyyn, tutkimuksen tekoon tai käsitöihin. Siis pelkkä harmi ja vastus olisi mies minulle, koska olen tällainen kuin olen.
Kaikkien äly ei riitä kaikkeen. Voit silti elää 10%:sti ihmisarvoista elämää.
[quote author="Vierailija" time="27.07.2014 klo 08:52"]
Niin kuin ystävät olisivat verrannollisia kumppaniin.
[/quote]
Ei kaikilla ole ystäviäkään.
En ole koskaan löytänyt kumppania, joten ei tässä oikein jää vaihtoehtoja. :D En oikein jaksa panostaa ja etsimällä etsiäkään, uskon siihen että se tulee vastaan jos on tullakseen mutta ei se kaikille tule. Monet elävät ihan ok liitoissa vain tottumuksesta ja käytännön syistä. Minä en halua sellaista. Kyllä minusta olisi kiva kokea rakkautta, mutta kun ei sitä voi kaupasta pullossa ostaa niin tilanne on tämä.
Jos kumppanisi kuolisi eikä kukaan muu enää huolisi sinua vaan edessäsi olisi 50 vuotta yksinoloa, mitä tekisit?
Ei sinun tarvitsekaan. Yksin eläminen on hyvä taito jota jokaisen kannattaisi opetella edes hetken ajan.
Ei sinun tarvitsekaan ymmärtää. Jokainen eläköön miten parhaaksi näkee.
Minä olen jo kauan sitten päättänyt, että olen paljon mieluummin yksin kuin huonon kumppanin kanssa. Tähän mennessä olen vain tavannut niitä huonompia kumppaniehdokkaita, joten en ole kehenkään täydellisesti vielä sitoutunut (= mennyt naimisiin ja/tai hankkinut lapsia). Ja näin aion toimia vastaisuudessakin, jos ei ketään itselleni hyvin sopivaa tule vastaan.
On aika hieno tunne, että pärjää tarvittaessa elämässä ilman muiden apua.
Ei sinun ymmärrystäsi ole tässä kukaan kysynytkään. Samalla tavalla ne elämäntapasinkut ihmettelevät, miksi pitää varta vasten pysytellä sellaisessa suhteessa, josta joka kerran on ystäville jotain valitettavaa, mutta hei, kukin elää tyylillään!
Minä en ymmärrä, miten on YKSIN jos on ystäviä?
Minusta vuorostaan se, että osaa ja pärjää olla yksin, on hyvä lähtökohta onnelliselle parisuhteelle.
Minä taas en ole ikinä ymmärtänyt, miksi joillakin on se kumppanin tarve niin kova. Ahdistaa ajatus, että pitäisi elää parisuhteessa 24/7, tehdä kompromisseja elämässään ja olemisessaan. Enkä ole mikään nuori vaan kohta jo koko lapsentekoiän ohittanut nainen.
Mutta jokainen tyylillään.
Luultavasti useimpien ns. ikisinkkujen kohdalla on kyse juuri siitä, mistä nelonen puhui. Eli se ei ole niinkään tietoinen valinta, vaan kysymys on siitä, että ihminen viihtyy itsensä kanssa sen verran hyvin, ettei halua ketä tahansa rinnalleen. Mielummin onnellisesti yksin kuin onnettomasti kaksin. Mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että sopivan kumppanin osuessa kohdalle on valmis myös sitoutumaan. Mutta se tapahtuu sitten huolellisen harkinnan tuloksena eikä hetkellisen hullaantumisen seurauksena. T. Nelikymppinen vanhapiika
Juu, onhan se paljon pahempi olla sinkku kuin liitossa, jossa jompi kumpi tai kumpikaan ei rakasta vaan ollaan yhdessä, koska ei osata olla yksin. Se on sitten tosi kiva tapella lattialle jätetyistä likaisista sukista ja surkeasta seksistä henkilön kanssa, jonka haluaisi vaihtaa parempaan milloin tahansa. Lisäksi stressata ehkäisystä, omien menojen sovittamisesta, toisen tolloilusta. Pettämistä puolin toisin, ei arvostusta. Mutta onhan se Pentti ihan ok. Hyi.
Yksinelävien säälittelyä en ymmärrä. On monta tapaa elää hyvä elämä.
Niin milloin sitten on ikisinkku? Tuleeko minusta vielä sellainen joskus, jos tästä nelikymppisestä eteenpäin pysyttelen yksin?
En minäkään halua sinällään olla yksin, mutta erittäin huonojen seurustelukokemusten ja toinen toistaan surullisemmin päättyneiden viritysten jälkeen en näe enää muuta mahdollisuutta. En vain usko että saisin parempaakaan, ja jos joku saa olon huonommaksi kuin se on ollessani yksin, en näe syytä oikein roikkua sellaisessa seurassa.
Minulla ei ole edes yhtään ystävää, ei mitään työyhteisöä edes, ei tuttavia tai edes sukua jonka kanssa olisin tekemisissä.
Minusta tuli ikisinkku vaikka en olisi halunnut. Yrityksiä on ollut monia mutta kenenkään kanssa ei ole pitempiaikaista suhdetta syntynyt. Yhtä syytä tähän tuskin on.
Tämä on elämäni vaikein asia enkä pysty sitä hyväksymään vaikka viiskymppiä on jo mittarissa.