Mikä oikeuttaa lähivanhemman muuttamaan eron jälkeen toiseen kaupunkiin?
Jopa satojen kilometrien päähän lapsen/lasten isästä? ...Omat vanhempani erosivat ollessani n.4v. ja äitini muutti synnyinseuduilleen. Joudun hyvin pienenä matkustamaan yksin bussissa pari tuntia, päästäkseni isälle joka toinen viilökonloppu. Minusta tuntui, että perheeni oli hajallaan enkä vieläkään tiedä mistä olen kotoisin. Aikuisena ymmärsin miten äitini teko oli itsekäs ja piittaamaton.
Kommentit (57)
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 12:02"]
Toki ymmärrän, ettei erot suju aina niinkuin strömsössä, mutta se, että karataan lasten kanssa kaupungista vain koska ei itse viihdytä siellä, on itsekästä.
[/quote]Siis olisitko toivonut että äitisi olisi jättänyt sinut isällesi kaupunkiin? Jonne jotkut ovat muuttaneet sen miehen itsekkyyden vuoksi, kun tämä on pakottanut?
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 12:06"][quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 12:02"]
Toki ymmärrän, ettei erot suju aina niinkuin strömsössä, mutta se, että karataan lasten kanssa kaupungista vain koska ei itse viihdytä siellä, on itsekästä.
[/quote]Siis olisitko toivonut että äitisi olisi jättänyt sinut isällesi kaupunkiin? Jonne jotkut ovat muuttaneet sen miehen itsekkyyden vuoksi, kun tämä on pakottanut?
[/quote]
Jos parilla on lapsia, ei ero koske ainoastaan pariskuntaa vaan heidän lapsiaan myös. Äitini olisi voinut muuttaa synnyinseudulleen, kun olisin ollut vanhempi. En ymmärtänyt äitini hinkua pois. Hänellä kun oli paljon ystäviä isäni paikkakunnalla ja kaikki ihan hyvin. Muutto tuntui näin jälkeenpäin katsottuna kiusanteolta. Tuntuu pahalta isäni puolelta, jolla ei 80-luvulla (ehkei nykypäivänäkään olisi) ollut mitään saumaa saada meitä lapsia itselleen.
Ap
Äh, tottakai saa muuttaa. Voihan se toinenkin muuttaa perässä jos niin todella haluaa, sama matka se on molemmille. En nyt jaksa tätä syyttelyä itsekkyydestä ja ties mistä, ja onneksi en tuollaisessa tilanteessa ole koskaan, mutta elämä jatkuu eron jälkeenkin. Perhe on mennyt rikki joka tapauksessa, oli etä sitten kävelymatkan päässä tai parin tunnin matkan päässä, nykyaikana matka ei ole iso este olla läsnä lasten elämässä. En todellakaan jäisi kitumaan vaikka jonnekin Rovaniemelle tai Jyväskylään jos olisin vaikka pääkaupunkiseudulta kotoisin ja tulisi ero sen Rovaniemeläismiehen kanssa. En edes olettaisi jonkun uhraavan puolta elämäänsä. Tilanteita on kuitenkin moneen lähtöön ja jokainen tekee päätöksensä itse niinkuin parhaaksi katsoo, se asia ei ole muiden räkytettävissä.
Mä muuttaisin kotiseudulle Satakuntaan täältä Helsingistä jos ero tulisi. Miehen mukana aikoinaan Porista tänne lähdin. Mulla on työ ja muutama ystävä täällä. Haluan hoitaa vanhempani kun ikääntyvät ja olla muutenkin lähempänä perhettä ja vanhoja ystäviä.
Jossain vaiheessa "kotiin" vielä muutan, kun lapsen koulut on ohi. Tuli mies mukaan tai ei.
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 12:14"]
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 12:06"][quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 12:02"]
Toki ymmärrän, ettei erot suju aina niinkuin strömsössä, mutta se, että karataan lasten kanssa kaupungista vain koska ei itse viihdytä siellä, on itsekästä.
[/quote]Siis olisitko toivonut että äitisi olisi jättänyt sinut isällesi kaupunkiin? Jonne jotkut ovat muuttaneet sen miehen itsekkyyden vuoksi, kun tämä on pakottanut?
[/quote]
Jos parilla on lapsia, ei ero koske ainoastaan pariskuntaa vaan heidän lapsiaan myös. Äitini olisi voinut muuttaa synnyinseudulleen, kun olisin ollut vanhempi. En ymmärtänyt äitini hinkua pois. Hänellä kun oli paljon ystäviä isäni paikkakunnalla ja kaikki ihan hyvin. Muutto tuntui näin jälkeenpäin katsottuna kiusanteolta. Tuntuu pahalta isäni puolelta, jolla ei 80-luvulla (ehkei nykypäivänäkään olisi) ollut mitään saumaa saada meitä lapsia itselleen.
Ap
[/quote] Okei, asia selvä, sinulla on äitisi kanssa selvittämättömiä asioita ja riitoja yhä vieläkin ja jankutat niistä nyt täällä. Olisikohan parempi, että menisit selvittelemään ongelmia jollekin ammattiauttajalle? Et välttämättä pääse niistä eroon yksinäsi.
On surullista ap, ettet tunnu ymmärtävän äitisi vaikuttimia muuttoon kotiseudulle syvällisemmin etkä voi enää hänen kanssaan niistä keskustella. Kuvitteletko sinä, että päätös on ollut äidillesi helppo? Käsitätkö sanonnan Veri on vettä sakeampaa ja että tämä hyvinkin on ollut varmasti voimakas motiivi äidillesi toimia niin kuin toimi. Lisäksi sinulla oli kuitenkin vain parin tunnin matka isäsi luo. Entäpä, jos olisitte muuttaneet toiseen maahan maapallon toiselle puolelle vieraaseen kulttuuriin? Silloin ymmärtäisin valituksesi, mutta nyt en valitettavasti sitä tee. Mutta jos asia vaivaa sinua noin kovasti, niin suosittelen asiantuntijan pakeille pyrkimistä. Hän ehkä pystyy avaamaan silmäsi näkemään, kuka tässä kuviossa oli tai on todellisuudessa itsekäs.
No halusin vain kertoa lapsen näkökulman asioihin. Toivon, että jos joku nyt eroa pohtii, niin hoitaa sen siististi ja lapset huomioiden. Kaikkien radikaalien ratkaisujen alla kannattaisi pysähtyä miettimään miksi sen on tekemässä. Omalla äidilläni olisi ollut mahdollisuus tukea lastensa isäsuhdetta, mutta jätti sen käyttämättä itsensä takia. Hän oli ihan hyvä äiti, mutta siinä kohtaa toimi väärin ja itsekkäästi. Olen pian saamassa oman lapsen ja ehkä siksi oman lapsuuden asiat nousee pintaan.
Ap
Huh, kun on taas itsekästä vanhempaa linjoilla! En ole itsekään täydellinen, mutta kun lapset päätin hankkia, niin pari asiaa siinä tehtiin miehen kanssa selväksi toisillemme.
1) Lapset ovat molempien, ei minun tai hänen. Kaikissa tilanteissa lasten paras on ykkönen ja heti perässä sitten meidän vanhempien paras. Lasten asuinpaikka valittiin sitä silmällä pitäen, että tietyn koulupiirin alueella tulevat elämään täysi-ikäisyyteen asti. Molemmilla vanhemmilla on oikeus lapsiin ja lapsilla oikeus vanhempiin.
2) Kumpikaan ei ole tehnyt sellaisia uhrauksia, että niitä pitäisi katua tai korjata jossain vaiheessa elämää. Kumpikaan ei asu enää lapsuudenpaikkakunnalla eikä vanhempien naapurissa.
3) Jos ero tulisi, molemmat miettisivät lasten parasta. Aina ei löydy asuntoa samasta koulupiiristä, mutta siihen pyrittäisiin ja muusta keskusteltaisiin.
Ei tulisi mieleenkään vähätellä mieheni vanhemmuutta ja kuvitella, että minun tarpeeni ovat samalla lapsille parasta tai ainakin välttämätöntä. Jos yllättäen tekisi mieleni muuttaa synnyinkaupunkiini, jossa osa sukulaisistani asuu, niin takuulla tekisin sen ilman lapsia, joilla olisi ehdoton oikeus jäädä omalle synnyinseudulleen kavereiden lähelle. Sellaista miestä en itselleni huolisi, jonka takia lasteni elämä pitäisi mullistaa. En ole sentään niin itsekäs, vaikka monenlaisesta muusta voi syyttääkin.
Lasten riistäminen pois tutusta ympäristöstä eron myötä on lähes pahoinpitelyä. Lasten elämässä muuttoa on rinnastettu eroon, koska molemmissa lapsen lähiympäristö muuttuu. Kun kysellään lapsen taustoista esim. tutkimustarkoitukseen, kysytään aina, onko lapsen elämässä ollut kriisia esim. muutto, ero tai vanhemman kuolema. Kaikki kolme ovat lapselle traumaattisia kokemuksia. Järkevä vanhempi tajuaa sentään, että se tuttu ympäristö pitää pyrkiä säilyttämään ja läheiset välit molempiin vanhempiin. Tuntuu ihan älyttömältä lukea tätä ketjua, jossa ap:tä lukuunottamatta kaikki muut ovat valmiita tekemään lapsilleen saman kuin ap:n äiti teki, vaikka aikuinen ap on siitä selvästi katkera. Ettekö lainkaan ajattele lastenne tunteita? Nauratteko vain, kun lapsi aikuisena vaatii teitä tilille niin kuin ap nyt?
Muutto omien tarpeiden vuoksi on aina itsekästä. Oma lapsuudenperheeni muutti muutaman kerran, ja vaikka sain pitää koko perheen ja vaikka muutosta keskusteltiin ja sitä valmisteltiin aina vuoden verran, jotta siihen ehti sopeutua, kaikki kolme muuttoa lapsuuteni aikana ovat olleet ns. traumaattisia kokemuksia. Muistan edelleen kristalllinkirkkaana, miltä tuntui olla se uusi lapsi luokalla ja miltä tuntui pelätä järjettömästi ensimmäistä päivää uudessa koulussa. Väitän jopa, että turvallisuudentunteeni on tästä vaurioitunut ja olen tänä päivänäkin hyvin muutosvastainen ja herkkä reagoimaan muutoksiin.
Yhtään ylimääräistä muuttoa ei lapselle pitäisi järjestää. Joskus on työn takia muutettava, tajuan sen, ja näin tehtiin siis lapsuudenperheessäkin, mutta jokaisen sentään pitää tajuta, että se on iso ja traumaattinen kokemus lapselle ja että jos taustalla on vielä ero, on se takuulla aivan liikaa lapselle kestää.
Tiedän perheen, jossa tuli ero ja äiti muutti 500 km päähän lasten kanssa, ja molemmat lapset käyvät edelleen aikuisenakin terapiassa näiden kahden traumaattisen kokemuksen takia. Eikä äitiä ole kiitetty tästä ratkaisusta, vaikka isä siihen eroon oli syypää. Molemmilla on hyvät välit isään ja viileät välit äitiin.
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 12:28"]
On surullista ap, ettet tunnu ymmärtävän äitisi vaikuttimia muuttoon kotiseudulle syvällisemmin etkä voi enää hänen kanssaan niistä keskustella. Kuvitteletko sinä, että päätös on ollut äidillesi helppo? Käsitätkö sanonnan Veri on vettä sakeampaa ja että tämä hyvinkin on ollut varmasti voimakas motiivi äidillesi toimia niin kuin toimi. Lisäksi sinulla oli kuitenkin vain parin tunnin matka isäsi luo. Entäpä, jos olisitte muuttaneet toiseen maahan maapallon toiselle puolelle vieraaseen kulttuuriin? Silloin ymmärtäisin valituksesi, mutta nyt en valitettavasti sitä tee. Mutta jos asia vaivaa sinua noin kovasti, niin suosittelen asiantuntijan pakeille pyrkimistä. Hän ehkä pystyy avaamaan silmäsi näkemään, kuka tässä kuviossa oli tai on todellisuudessa itsekäs.
[/quote]Niin, parin tunnin matka bussilla on mitä, joku ehkä sata kilsaa? No, joidenkin mielestä se on toisessa maassa suorastaan.
Ohis, mutta AP:lla o jännä ristiriita ajattelussaan: Hän olisi toivonut että isä olisi ollut lähempänä ja syyttää äitiään siitä että tämä muutti takaisin kotikonnuilleen --> jossa luultavasti asui äitisi vanhemmat ja muita läheisiä?
Yleensä ihmiset hakevat "elämän kriiseissään" apua lähisuvultaan (HUOM: jos he ovat ns. normaaleja ihmisiä, eivät mitään huoppoja/hulluja tmv.) esim. jos minun kieheni jäisi pettämisestä tmv. kiinni nyt, niin kaikella todenäköisyydellä muuttaisin heti pois äitini tai siskoni luokse hetkeksi "miettimään tilannetta".
Lisäksi lapsille ei aina kerrota kaikkea, saattaa olla että kuviossa on paljon muutakin mikä on "pakottanut" muuttamaan pois.
Itse olen tehnyt ratkaisun, joka raastaa sisintäni aina vain enemmän ja enemmän. Muutin miehen kotikaupunkiin ihan vapaasta tahdosta. Olen parhaani mukaan rakentanut elämäni tänne. Eromme jälkeen olen taistellut muuttohaluani vastaan. Olen luvannut lapsilleni, että he saavat käydä koulunsa täällä, tutuissa oloissa ja maisemissa. Olen kertonut senkin, että en itse todennäköisesti jää tänne sen jälkeen kun he lähtevät maailmalle.
Suren jo valmiiksi sitä, miten vanhempani vanhenevat entisessä kotikaupungissa enkä minä ole heitä siellä hoitamassa. Mutta olen itse joutunut lapsena muuttamaan Suomen toisesta päästä melkein toiseen päähän. Se ei ollut helppo muutto, vaikka kuinka oli mummilat ja enot ja sedät ja tädit toisessa päässä ottamassa vastaan. Lisäksi vaihdoin koulua turhan usein. En halua samaa lapsilleni. Joten minä kestän tämän tässä. Katson sitten tilanteen uudestaan, kun lapset lentävät maailmalle. Voi olla, että jään tälle seudulle siltikin. Voi olla, että seuraan lasten perässä minne he ikinä päätyvätkään, voi olla että lähden kotiseudulle. Elämä on avoin.
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 12:02"]Toki ymmärrän, ettei erot suju aina niinkuin strömsössä, mutta se, että karataan lasten kanssa kaupungista vain koska ei itse viihdytä siellä, on itsekästä. Se repii lapset juuriltaan. Meillä isäni aina toi minut takaisin äitini luo, mutta menomatka hoitui aina bussilla. Se, jos isäni olisi joutunut äitini päätöstä paikkaamaan ainaisilla eestaas-kuskauksilla olisi ollut kohtuutonta. Sitä paitsi eron jälkeinen isän ikävä oli todella kova minulla. Vanhempieni ero hoidettiin tosi paskamaisesti. Isäni sitä paitsi olisi halunnut yhteishuoltajuutta, mutta äitini vaati yksinhuoltajuutta. ...Äitini on sittemmin kuollut, joten tätä asiaa en pääse hänen kanssaan puimaan.
[/quote]
yksinhuoltajuus eron jälleen on jopa viisasta, jos muuttaa vielä useiden satojen kilometrien päähän. Ri tarbitse hakea joka ikiseen lippulappuseen toisen allekirjoitusta tai suostumusta kun päättää lapsen asioista.
Minusta eronneiden vanhempien pitäisi pyrkiä asumaan mahdollisimman lähekkäin. Ennen ei tajuttu tämän merkitystä lasten näkökulmasta, ja lapsia kai pidettiin muutenkin lähivanhemman omaisuutena. Etällä on käsittääkseni nykyään mahdollisuus saada lähivanhemmuus, jos lähi muuttaa niin, että lasten olosuhteet muuttuisivat täysin, mutta en tiedä, kuinka usein tämä käytännössä toteutuu.
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 12:38"]Huh, kun on taas itsekästä vanhempaa linjoilla! En ole itsekään täydellinen, mutta kun lapset päätin hankkia, niin pari asiaa siinä tehtiin miehen kanssa selväksi toisillemme.
1) Lapset ovat molempien, ei minun tai hänen. Kaikissa tilanteissa lasten paras on ykkönen ja heti perässä sitten meidän vanhempien paras. Lasten asuinpaikka valittiin sitä silmällä pitäen, että tietyn koulupiirin alueella tulevat elämään täysi-ikäisyyteen asti. Molemmilla vanhemmilla on oikeus lapsiin ja lapsilla oikeus vanhempiin.
2) Kumpikaan ei ole tehnyt sellaisia uhrauksia, että niitä pitäisi katua tai korjata jossain vaiheessa elämää. Kumpikaan ei asu enää lapsuudenpaikkakunnalla eikä vanhempien naapurissa.
3) Jos ero tulisi, molemmat miettisivät lasten parasta. Aina ei löydy asuntoa samasta koulupiiristä, mutta siihen pyrittäisiin ja muusta keskusteltaisiin.
Ei tulisi mieleenkään vähätellä mieheni vanhemmuutta ja kuvitella, että minun tarpeeni ovat samalla lapsille parasta tai ainakin välttämätöntä. Jos yllättäen tekisi mieleni muuttaa synnyinkaupunkiini, jossa osa sukulaisistani asuu, niin takuulla tekisin sen ilman lapsia, joilla olisi ehdoton oikeus jäädä omalle synnyinseudulleen kavereiden lähelle. Sellaista miestä en itselleni huolisi, jonka takia lasteni elämä pitäisi mullistaa. En ole sentään niin itsekäs, vaikka monenlaisesta muusta voi syyttääkin.
Lasten riistäminen pois tutusta ympäristöstä eron myötä on lähes pahoinpitelyä. Lasten elämässä muuttoa on rinnastettu eroon, koska molemmissa lapsen lähiympäristö muuttuu. Kun kysellään lapsen taustoista esim. tutkimustarkoitukseen, kysytään aina, onko lapsen elämässä ollut kriisia esim. muutto, ero tai vanhemman kuolema. Kaikki kolme ovat lapselle traumaattisia kokemuksia. Järkevä vanhempi tajuaa sentään, että se tuttu ympäristö pitää pyrkiä säilyttämään ja läheiset välit molempiin vanhempiin. Tuntuu ihan älyttömältä lukea tätä ketjua, jossa ap:tä lukuunottamatta kaikki muut ovat valmiita tekemään lapsilleen saman kuin ap:n äiti teki, vaikka aikuinen ap on siitä selvästi katkera. Ettekö lainkaan ajattele lastenne tunteita? Nauratteko vain, kun lapsi aikuisena vaatii teitä tilille niin kuin ap nyt?
Muutto omien tarpeiden vuoksi on aina itsekästä. Oma lapsuudenperheeni muutti muutaman kerran, ja vaikka sain pitää koko perheen ja vaikka muutosta keskusteltiin ja sitä valmisteltiin aina vuoden verran, jotta siihen ehti sopeutua, kaikki kolme muuttoa lapsuuteni aikana ovat olleet ns. traumaattisia kokemuksia. Muistan edelleen kristalllinkirkkaana, miltä tuntui olla se uusi lapsi luokalla ja miltä tuntui pelätä järjettömästi ensimmäistä päivää uudessa koulussa. Väitän jopa, että turvallisuudentunteeni on tästä vaurioitunut ja olen tänä päivänäkin hyvin muutosvastainen ja herkkä reagoimaan muutoksiin.
Yhtään ylimääräistä muuttoa ei lapselle pitäisi järjestää. Joskus on työn takia muutettava, tajuan sen, ja näin tehtiin siis lapsuudenperheessäkin, mutta jokaisen sentään pitää tajuta, että se on iso ja traumaattinen kokemus lapselle ja että jos taustalla on vielä ero, on se takuulla aivan liikaa lapselle kestää.
Tiedän perheen, jossa tuli ero ja äiti muutti 500 km päähän lasten kanssa, ja molemmat lapset käyvät edelleen aikuisenakin terapiassa näiden kahden traumaattisen kokemuksen takia. Eikä äitiä ole kiitetty tästä ratkaisusta, vaikka isä siihen eroon oli syypää. Molemmilla on hyvät välit isään ja viileät välit äitiin.
[/quote]
Kiitos tästä viestistä! Puit hyvin sanoiksi kaiken mitä itsekin ajattelen!
Ap
[/quote]Niin, parin tunnin matka bussilla on mitä, joku ehkä sata kilsaa? No, joidenkin mielestä se on toisessa maassa suorastaan.
[/quote]
Lapselle 2h on ikuisuus ja toinen kaupunki tuntuu toiselta maalta. Miksi lapsen näkökulma unohtuu.
Ap
Miettiikö yksikään muuttoa suunnitteleva äiti, mikä on lasten parasta? Meneekö äidin paras aina ohi lasten parhaan? Miltä itsestä tuntuisi joutua eroon lapsista satojen kilometrien päähän? Siltä tuntuu etävanhemmasta ja siltä tuntuu lapsista.
Jos muuttovimmaa pukkaa, niin eikö sitten ole parasta, että se äiti muuttaa yksin eikä revi lapsia irti juuriltaan?
Huomaa tässäkin ketjussa, miten monet naiset ovat todella täynnä itseään ja omia tarpeitaan eivätkä välitä yhtään puolison tai lastensa tunteista.
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 12:38"]
Huh, kun on taas itsekästä vanhempaa linjoilla! En ole itsekään täydellinen, mutta kun lapset päätin hankkia, niin pari asiaa siinä tehtiin miehen kanssa selväksi toisillemme.
1) Lapset ovat molempien, ei minun tai hänen. Kaikissa tilanteissa lasten paras on ykkönen ja heti perässä sitten meidän vanhempien paras. Lasten asuinpaikka valittiin sitä silmällä pitäen, että tietyn koulupiirin alueella tulevat elämään täysi-ikäisyyteen asti. Molemmilla vanhemmilla on oikeus lapsiin ja lapsilla oikeus vanhempiin.
[/quote]Minäkin muuten kävin tämän keskustelun miehen kanssa ennen kuin lapset tehtiin. Silti vaan kävi niin että pakkomuutettiin kaupunkiin sieltä synnyinseudultani, lasten isä halusikin omille juurilleen ja läheistensä lähelle. Ja kun mies lähti päätin palata takaisin kotiini.
Toki ymmärrän, ettei erot suju aina niinkuin strömsössä, mutta se, että karataan lasten kanssa kaupungista vain koska ei itse viihdytä siellä, on itsekästä. Se repii lapset juuriltaan. Meillä isäni aina toi minut takaisin äitini luo, mutta menomatka hoitui aina bussilla. Se, jos isäni olisi joutunut äitini päätöstä paikkaamaan ainaisilla eestaas-kuskauksilla olisi ollut kohtuutonta. Sitä paitsi eron jälkeinen isän ikävä oli todella kova minulla. Vanhempieni ero hoidettiin tosi paskamaisesti. Isäni sitä paitsi olisi halunnut yhteishuoltajuutta, mutta äitini vaati yksinhuoltajuutta. ...Äitini on sittemmin kuollut, joten tätä asiaa en pääse hänen kanssaan puimaan.