Abortti ja syyllisyys
Oma tarinani abortin tehneenä on tämä: Tulin raskaaksi 15-vuotiaana. Tilanne silloisessa lapsuudenkodissani ei ollut milläänlailla helppo, alkoholismia, mielenterveysongelmia ja lähes viikottaista perheväkivaltaa, enimmäkseen henkistä sellaista. En voinut nähdä vaihtoehtoja kun huomasin olevani raskaana, abortti oli tehtävä. Huomasin asian itsekin vasta myöhään ja raskaus oli jo melko pitkällä. Salasin asian silloin kaikilta, eikä siitä tiedä vielä tänäkaan päivänä ketään, teidän lukijoiden lisäksi. Vaikka aikaa tapahtuneesta on kulunut nyt jo lähes 14 vuotta!
Abortti tehtiin lääkkeellisesti, kun raskausviikkoja oli muistaakseni 17. Pystyin jo tuntemaan kasvaneen kohdun alavatsallani. Ne alkoivat olla niitä viimeisiä hetkiä, kun raskaudenkeskeytys oli enää mahdollista suorittaa ja lupaakin tähän piti anoa erikseen, kahdesti. Muistan vieläkin ne kivut ja oksentelun naistentautien osastolla. Olin huoneessa yksin ja hoitaja toi välillä kipulääkettä.
Pari viikkoa keskeytyksestä kohtuni tulehtui ja jouduin taas sairaalaan. Senkin yritin salata kaikilta, etenkin vanhemmiltani. Kuitenkin he arvasivat mistä tuolloin oli kyse, vaikka en sitä ikinä myöntänytkään eikä siitä tähän päivään mennessä ole puhuttu.
Abortin jälkeen tunsin vain häpeää. En syyllisyyttä, pelkästään häpeää. Kasvatin kovan muurin ympärilleni. En osannut surra, en kokea syyllisyyttä, vaikka abortin tekeminen on kaikkia periaatteitani vastaan. Uskonhan sentään Jumalaan. Myöhemmin olen tuntenut syyllisyyttä ainoastaan siitä, etten tuolloin kokenut syyllisyyttä. Asia unohtui moneksi vuodeksi.
Kymmenisen vuotta tapahtuneesta olen vähitellen alkanut kokea syyllisyyttä yhä lisääntyvissä määrin. Murhasin oman lapseni! Muistan vielä konkreettisesti sen, kuinka sikiö vedettiin sisältäni naistentautien osastolla. En päässyt näkemään sitä, mutta se tuntui jo niin isolta ja olisi varmasti jo näyttänyt oikealta vauvalta. Jo neljä-viisiviikkoisena sikiön sydän alkaa lyödä ja minä murhasin 17-viikkoisen sikiön! Toisinaan katselen siskoni poikaa, joka täyttää 12-vuotta ja ajattelen, että lapseni olisi nyt samanikäinen. Jos olisin antanut sen elää.
Tapahtuneesta en voi syyttää kuin itseäni, oma valintahan se oli. Näin jälkeenpäin ajatellen valinta oli väärä, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Joskus mietin, voinko ylipäätään saada enää lasta. Onko se mahdollista, olisinko ansainnut sen, olisinkö edes hyvä äiti tai tulisiko syyllisyys entistä voimakkaampana esille tuosta lähes 14-vuotta sitten tapahtuneesta.
Abortti on jokaisen oma valinta, enkä voi sanoa kenellekään sitä harkitsevalle hänen tekevän vääriä valintoja. Sen sijaan pyydän kaikkia teitä, jotka asiaa harkitsette miettimään asioita vaikka kymmenen vuotta eteenpäin. Jos tämän hetkinen elämäntilanne ei salli uutta tulokasta taloon niin miettikää asioita pidemmällä aikavälillä. Miten se vaikuttaisi elämäänne, pystyttekö elämään sen päätöksen kanssa, tuntisitteko jossakin elämänne vaiheessa niin suurta syyllisyyttä että siitä on lähes mahdoton päästä yli. Oli päätös mikä hyvänsä, se taakka on vain ja ainoastaan Sinun omasi, kukaan muu ei voi sitä kantaa.