Mitä tekisit, jos tilanne olisi tämä?

mun lapsuuden ystävä kärsi juuri tuollaisesta tilanteesta ja syylllisti itseään..Aina puhui mun vanhemmat on yhdessä vain minun.. Se on raskas risti kantaa

Kaikissa avioliitoissa on takuulla aikoja, jolloin toista rakastaa vähemmän. Avioerotilastot ovat synkeitä nykyisin varmasti osin juuri siksi, että ihmiset antavat periksi heti, kun lakkaa olemasta hirveän kiihkeää. Itseäni askarruttaa tuo, että jos liitossanne kuitenkin loppujen lopuksi kaikki on hyvin, niin mihin se rakkaus muka on hävinnyt? Eikö kiintymyksellä ja yhdessä rakennetulla elämällä ole mitään merkitystä? Jos nyt tällä hetkellä on vähän rauhallisempaa esim. seksin suhteen, ei se tarkoita sitä, etteikö se kiihko vielä jonain päivänä löytyisi uudelleen. Uusi mies ei ole tae ikuisesta onnesta, vaan kyllä sillekin suhteelle koittaa arki jossain vaiheessa.

En heti lähtenyt tämän sielunkumppanin mukaan, vaan vasta kun oma mieheni jätti minut ja lapset. Löydettyään oman sielunkumppaninsa. Joten oli aivan turhaa odottaa ja uhrautua lasten takia, päin vastoin pienet lapset sopeutuvat isoja lapsia helpommin uusperhekuvioihin.



Kohdallani harmittaa vain se, ettemme aiemmin uskaltaneet erota. Toisalta eihän minun onneni ole sinun onnesi tae, joten kyllä kannattaa miettiä tarkasti mitä tekee. Ja meidänkin liitossa, siinä joka oli lopulta kulissiliitto ( olimme naimisissa 13 vuotta) oli alussa paljon rakkautta ja hyvää tahtoa, mutta myös paljon kylmiä, yksinäisiä kausia, ja lopulta jonkinlaista toveruutta.



Tuleehan se arki myös tässä uudessa liitossa, jota on nyt kuusi vuotta kestänyt, mutta olemme edelleen hyvin rakastuneita ja onnellisia pienen pojan vanhempia, unohtamatta nyt suurta määrää isosisaruksiakaan ; )

Mies vaan ei enää rakasta. Omien sanojensa mukaan tuntee kyllä jotain, mutta ei rakasta. Kykenee halimaan ja suutelemaan ja seksi on molemminpuolin antoisaa (silloin kun sitä on, ehkä 1krt/kk). Kaikki tapahtuu kuitenkin minun aloitteestani.



Uskon että me pystyisimme pitämään kulissin niin hyvin, ettei lapsi sitä huomaisi. Hassuttelemme ja halimme koko perheelläkin lapsen seurassa. Lapsen aikana ei koskaan riidellä, eikä muutenkaan riidellä usein. Emme koskaan riitele ainakaan äänekkäästi. Riitamme on lähinnä sellaisia, että minä itken ja valitan ja mies kuuntelee hiljaa vieressä sulkeutuneena. Jos pakotan hänet sanomaan jotain, hän toteaa vain, että johan sinä samasta asiasta valitit viimeksikin (ihanko totta, miksiköhän valitan samasta asiasta eli siitä ettei tämä rakasta minua enää).



Olen yrittänyt nyt elää vuoden ajan kulississa ja hyvinhän tämä sujuu muuten, paitsi silloin kun tulee jotain ongelmia. Ongelmat voivat olla jotain ihan muuta, vaikka työstressiäkin. Kun minulla menee huonosti, niin silloin tulee sellainen valtava pahoinvointi. Kaipaan miehen tukea, mutta hän ei sitä pysty antamaan ja silloin tunnen itseni taas niin yksinäiseksi ja surkeaksi, kun elän miehen kanssa joka ei minusta piittaa. En voi edes puhua tästä ystävilleni, koska olen pitänyt kulissia yllä heillekin. Olen niin yksin tämän ongelmani kanssa.



Mitä tulee itse eroon. Lapsi kärsisi siitä kaikista eniten ja se tuntuu niin pahalta. En millään haluaisi särkeä lapsen sydäntä. En tiedä miten edes järjestäisimme lapsen asumisen eron jälkeen. Mies on viettänyt lapsen kanssa tasan yhtä paljon aikaa kuin minäkin. Olemme molemmat olleet yhdessä ja erikseen lapsen kanssa kotona. Kumman luokse hän muuttaisi erossa?



Jotenkin tuntuu että lapsi on vielä liian pienikin. Hän on 3v eikä ymmärtäisi miksi isä ja äiti eivät enää olekaan molemmat hänen lähellään aamulla hänen herätessään. :(

Anna miehellesi aikaa rakastua sinuun uudelleen. Tilanne voi muuttua. Jos pystysit oleen puhumatta miehellesi siitä ettei hän rakasta. Mielestäni rakkaus on tahdon asia paljolti, ei ainaista tunnetta ja kiihkoa. Sitä että tahtoo rakastaa ja kunnioittaa toista on jo paljon. Miehesi on kuitenkin sitoutunut liittoon, lapsen hoitoon, perheeseen. Se on paljon se.



Et voi tietää mitä tämä " sielun kumppani" pohjimmiltaan on. Vuosien päästä voi olla sama tilanne edessä.



Sinuna satsaisin " kulissiliittoon" nyt. Olisiko sinulla mahdollisuutta alottaa uutta harrastusta? Jotain sellaista mistä todella nautit?

Vierailija:

Olisiko sinulla mahdollisuutta alottaa uutta harrastusta? Jotain sellaista mistä todella nautit?

Onneksi on lapsi, hänen vuokseen ja hänen avullaan jaksan nykyistä elämääni.

Tunnen sielunkumppanini huonot puolet jo nyt, sillä hän on tuttu vuosien takaa ja tunnen hänen kohta ex-vaimonsa erittäin hyvin (ovat eroamassa).

Kasvakaa nyt hyvät ihmiset ulos regina-maailmasta. Olisiko aika istua alas miehen kanssa ja puhua asioista? Tuntuu, että ongelmia pitää tehdä, kun ei niitä oikeita sellaisia ole, huoh!

miehesi on pitämään kulissia yllä? Entä, jos hän löytää jonkun, jota rakastaa? Viekö lapsen hyvinvointi silloinkin voiton?



Itsellä oli joskus vastaavanlainen tilanne, mutta ex:n kanssa tultiin siihen tulokseen, että kulissi ei olisi kenellekään reilua. Ei minulle, ei hänelle, eikä varsinkaan lapsille.

En voisi olla loppuelämääni liitossa, jossa ei olisi rakkautta. Kuitenkin, on ihmeellistä, jos ei pitkässä liitossa tule koskaan kausia, joissa epäilee omia tai toisen tunteita, ei tule ihastumisia ulkopuolisiin tai muita kriisejä. Kannattaa todella selvittää itselleen mitä haluaa ja puhua kumppanin kanssa asiat selväksi, jos vähääkään tuntuu, että liitto olisi pelastamisen arvoinen, niin ulkopuolista apua hakemaan.

Kulisseja ei kannata pitää yllä lapsen vuoksi, mutta ei myöskään ajatella, että uusi ihastuminen muuttaisi tilanteen, sillä arki tulee vastaan siinäkin suhteessa, ennemmin tai myöhemmin. t. ei ap, mutta pitkässä liitossa

Lapsi yllättävän usein aistii, että vanhemmilla ei ole kaikki nyt ok. Esim kummilapsi 6v elää vanhempien kulissliitossa ja kyllä hän ainakin siitä kärsii, vaikka vanhemmat juuri hänen takiansa elävät kulissiliitossa.

Miksi kärsiä itse kulissia vuosia ilman henkistä tukea jos on mahdollisuus parempaan? En voi ymmärtää, kyllä se on lapsellekin parempi että äiti voi olla onnellinen ja isi ei juokse vieraissa salaa.

Ajattele lastasi ennen kaikkea. Avioliitossa tulee erilaisia vaiheita, eikä kertomasi ole mitenkään epänormaalia. Asioista pitää puhua ja suhdetta hoitaa, eikä rynnätä toiseen suhteeseen, kun arki tulee. Ottakaa yhteyttä vaikkapa parisuhdeterapeuttiin. Avioeroja en ymmärrä, kun syy on tuollainen " välit ovat viilenneet" .

Tilanne jää vain jumiin jos kissaa ei nosteta pöydälle. Kotona keskustelemisesta ei tule mitään jos mies ei kerran osaa osallistua keskusteluun riitatilanteissa vaan sulkeutuu.

suunsa vasta kun on ihan pakko. AP

Vierailija:

Kasvakaa nyt hyvät ihmiset ulos regina-maailmasta. Olisiko aika istua alas miehen kanssa ja puhua asioista? Tuntuu, että ongelmia pitää tehdä, kun ei niitä oikeita sellaisia ole, huoh!

Hän vannoo, että ei ole eikä tule ketään muuta. Hän ei ikinä pettäisi minua, tiedän senkin. Joskus tuntuu siltä, että hän on vaan jotenkin masentunut, mutta miten voisin häntä auttaa, kun hän ei suostu puhumaan minulle tunteistaan?

Ei tämä minusta reilua ole. Kyllä me pystymme näin elämään, mutta minä en syvällä sisimmässäni ole onnellinen. Pystyn nauttimaan hyvistä hetkistä, mutta sisällä velloo epävarmuus.

AP

Vierailija:

miehesi on pitämään kulissia yllä? Entä, jos hän löytää jonkun, jota rakastaa? Viekö lapsen hyvinvointi silloinkin voiton?

Itsellä oli joskus vastaavanlainen tilanne, mutta ex:n kanssa tultiin siihen tulokseen, että kulissi ei olisi kenellekään reilua. Ei minulle, ei hänelle, eikä varsinkaan lapsille.

Olemme käyneet pariterapiassa muutamaan otteeseen. Minä kävin alkuun yksin ja mieskin suostui sitten tulemaan lopulta mukaani. Emme kyllä saaneet oikein mitään irti. Terapeutti ei oikein ollut samalla aaltopituudella kanssamme, eikä tuntunut hahmottavan missä meillä vika piilee, kun päällisin puolin tulemme toimeen.

Minä olen aina ajatellut pitäväni kynsin hampain kiinni lapseni isästä ja ettei meidän perheestä koskaan tule mitään eroperhettä. Kun mies sitten taannoin vihdoin kertoi tunteistaan ja siitä ettei enää rakasta, se oli isku suoraan sydämeen. Minä murenin silloin ihan täysin. Jotenkin siitä selvittiin ja on otettu enemmän yhteistä aikaa toisillemme, mikä onkin hiukan tilannetta parantanut. Mutta se mikä ei ole muuttunut on epävarmuus tulevasta. Minä haluan uskoa että mies vielä oikeasti rakastaakin minua tai ainakin myöhemmin rakastuu minuun uudelleen, mutta juuri nyt taas itken sitä miten tyhjin silmin hän minua katsoo jos sanon tykkääväni hänestä. (terapeutti kehoitti välttämään rakkaus-sanaa)

AP

Vierailija:

En voisi olla loppuelämääni liitossa, jossa ei olisi rakkautta. Kuitenkin, on ihmeellistä, jos ei pitkässä liitossa tule koskaan kausia, joissa epäilee omia tai toisen tunteita, ei tule ihastumisia ulkopuolisiin tai muita kriisejä. Kannattaa todella selvittää itselleen mitä haluaa ja puhua kumppanin kanssa asiat selväksi, jos vähääkään tuntuu, että liitto olisi pelastamisen arvoinen, niin ulkopuolista apua hakemaan.

Kulisseja ei kannata pitää yllä lapsen vuoksi, mutta ei myöskään ajatella, että uusi ihastuminen muuttaisi tilanteen, sillä arki tulee vastaan siinäkin suhteessa, ennemmin tai myöhemmin. t. ei ap, mutta pitkässä liitossa

Hän kärsisi silloin ehkä jopa enemmän kuin nyt. Silloin hän joutuisi fyysisesti olemaan erossa toisesta vanhemmastaan. Minusta sitä paitsi on eri asia erota kun lapsi on 7v tai 3v.

AP

stella80:

Lapsi yllättävän usein aistii, että vanhemmilla ei ole kaikki nyt ok. Esim kummilapsi 6v elää vanhempien kulissliitossa ja kyllä hän ainakin siitä kärsii, vaikka vanhemmat juuri hänen takiansa elävät kulissiliitossa.

Vai sielunkumppani. Väitän, ettet ap tunne miestä juuri lainkaan. Mietipä, kun tapasit oman miehesi. Oliko hän sinusta vuoden yhdessäasumisen jälkeen sama ihminen kuin silloin, kun olitte tunteneet viikon tai kuukauden? Olitko oppinut hänestä jotain uutta? Jotain epämiellyttävääkin ehkä? Samoin kävisi uudelleen myös tuon " täydellisen partnerin" kanssa.



Mikään ei takaa, että liitto sielunkumppanin kanssa onnistuisi ja että rakkaus kestäisi. Mitäs sitten parin vuoden kuluttua, kun elämä hänen kanssaan alkaisi tuntua tylsältä, harmaalta, arkiselta - tai jopa kurjalta, ikävältä, hankalalta, pahalta ja tietäisit, että olet tämän saavuttaaksesi repinyt lapsesi irti toisesta vanhemmastaan ja aiheuttanut paljon kärsimystä monille ihmisille (sitähän ero usein tuottaa). Voisitko olla tyytyväinen itseesi?



Jos suhde miehesi kanssa on ok, joskin tällä hetkellä varsin platoninen ja tasainen, jos teillä on taloudelliset asiat kunnossa, jos arki ja vanhemmuus sujuvat, kannattaa miettiä tosi tarkkaan, kuinka arvokkaita asioita voit " vahingossa" heittää menemään.

Minä todella tahtoisin olla onnellinen ja haluaisin toisenlaisen elämän, mutta jokin vaan pitää minut tässä suhteessani. Sydäntä oikein raastaa taas. En millään haluaisi luopua miehestäni. Olisin enemmän kuin onnellinen hänen kanssaan, jos hän vain rakastaisi minua. Jos hän vain palaisi takaisin ennalleen. Jos tietäisin että näin tulee käymään, jäisin odottamaan sitä hetkeä hänen rinnalleen.

AP

Vierailija:

Miksi kärsiä itse kulissia vuosia ilman henkistä tukea jos on mahdollisuus parempaan? En voi ymmärtää, kyllä se on lapsellekin parempi että äiti voi olla onnellinen ja isi ei juokse vieraissa salaa.

Toisin sanoen yleensä niin että minä olen puhunut. Terapiassa mies vastasi kyllä kaikkeen mitä häneltä kysyttiin, mutta mahdollisimman lyhyesti. Mies on sitä mieltä, että meillähän on kaikki ihan hyvin ja kyllä me pärjäämme. Hän ei myönnä ongelmaa, vaikka on myöntänyt ettei enää rakastakaan minua.

AP

Vierailija:

Tilanne jää vain jumiin jos kissaa ei nosteta pöydälle. Kotona keskustelemisesta ei tule mitään jos mies ei kerran osaa osallistua keskusteluun riitatilanteissa vaan sulkeutuu.