Miehen sairauden tähden oma elämä pilalla
Mies sairasti pitkään, valehteli kaikesta ja veti minut mukaan mt-sairauteensa. Kun vihdoin sain vuosien ja vuosien jälkeen hänet hoitoon, niin hänen elämänsä on ollut pelkkä nousukiitoa. Nyt kuntoutuksen sun muun jälkeen on ensi kertaa mieleisessään työpaikassa, jaksaa olla jatkuvasti meidän taaperon kanssa, on hyvässä fyysisessä kunnossa, kaikki kognitio on loistavaa ja unissa ei koskaan ole ollut vaikeuksia.
Minä puolestaan olen hänen sairautensa tähden aivan riekaleina edelleen. Uniongelmia, mt-ongelmia, en jaksa mitään, sairastan kaikki taudit mitä liikkeellä, en jaksa olla lapsen kanssa. Päivät vietän kotona yksin itkien, kun en taaskaan jaksa tehdä mitään ja lapsi päiväkodissa. Minulla ei ole mitään työtä, en sitä jaksaisi tehdäkään. Tarkoitus olisi päivisin opiskella, mutten jaksa. Kaiken lisäksi joudun edelleen vuosien jälkeen paikkailemaan jatkuvasti mieheni iänikuisia valheita ja olemaan jatkuvasti varpaisillani hänen mt-ongelmiensa kanssa -- vaikka niistä nykyään on ongelmaa lähinnä vain kerran pari viikossa. En vain jaksa. Toivottavasti kukaan ei tunnista minua täällä av:lla. En jaksa enää kaikkien näiden vuosien jälkeen vaivata läheisiänikään näillä ongelmilla. Näennäisestihän meillä on asiat jo paljon paremmin kuin jokin aika sitten. Mutta en tiedä mistä saan sen jaksamisen. Olen hakenut sekä miehelleni että itselleni kaiken avun, mitä olen pystynyt. Mutta kaiken tämän p...n jälkeen mitä olen saanut kestää ja mitä joudun _joka_ päivä edelleen kestämään en vain jaksa leikkiä kuin että kaikki olisi niin ihanaa ja hyvin. Miehelläni kaikki on kyllä ollut hyvin jo pitkään, eikä hänen mt-ongelmansa rajoita enää hänen arkeaan, työtään tai elämäänsä. Jos häneltä menee hermot tai vastaavaa, niin minähän senkin otan vastaan, ei se häntä haittaa. Haluaisin vuodattaa niin paljon enemmänkin tänne, mutta en halua että kukaan tunnistaa, ja sitten _taas_ tulee lisää ongelmia, joita minä yksin saan pienessä mielessäni pähkäillä. En ole tämän miehen jäljiltä oma itseni enää psyykkisesti tai fyysisesti. En tunnista itseäni enkä voi olla vapautuneesti koskaan. Ero ei ole vaihtoehto, koska en halua lapsestani luopua. Ideoita? Miten te,jotka olette vuosia olleet kriisin keskellä ja vajonneet syvälle, niin miten te jaksatte päivästä toiseen? Mistä te revitte sitä pitkäjänteistä positiivisuutta ja itsetuntoa?
Kommentit (21)
Nyt on vahvistuneen miehesi vuoro tukea sinua että sinäkin pääset kuopasta. Tietäähän hän sen?
Jollain tasolla varmaan tietää. Mutta. Hän tosiaan tekee kaikkia käytännön asioita, hoitaa lasta ja siivoaa, ja tällä hetkellä siis tuo myös rahaa kotiin. Mitä hän ei tunnu ymmärtävän on se, että minä hirmu mielelläni tekisin myös kaikkea tuota. Hän syyllistää minua, tai vähintään ei millään tasolla ymmärrä mikä ongelmani muka on. Minulla on tällä hetkellä suureksi osaksi samoja mt-ongelmia kuin hänelläkin oli/on, mutta hän ei kykene ymmärtämään miksi minulle on kaikki raskasta, vaikeaa, hidasta. Eli mieheni varmaan periaatteessa ymmärtää, että on hänen vuoronsa tukea, mutta hän ei joko halua tai osaa sitä tehdä. Itsestäni minun siis pitäisi jotenkin se voima löytää, mutta kun seinät ovat kaatuneet päälle jo vuosia ja vuosia, niin en osaa olla pitkäjänteinen luottamuksessa elämään...
Jollain tasolla varmaan tietää. Mutta. Hän tosiaan tekee kaikkia käytännön asioita, hoitaa lasta ja siivoaa, ja tällä hetkellä siis tuo myös rahaa kotiin. Mitä hän ei tunnu ymmärtävän on se, että minä hirmu mielelläni tekisin myös kaikkea tuota. Hän syyllistää minua, tai vähintään ei millään tasolla ymmärrä mikä ongelmani muka on. Minulla on tällä hetkellä suureksi osaksi samoja mt-ongelmia kuin hänelläkin oli/on, mutta hän ei kykene ymmärtämään miksi minulle on kaikki raskasta, vaikeaa, hidasta. Eli mieheni varmaan periaatteessa ymmärtää, että on hänen vuoronsa tukea, mutta hän ei joko halua tai osaa sitä tehdä. Itsestäni minun siis pitäisi jotenkin se voima löytää, mutta kun seinät ovat kaatuneet päälle jo vuosia ja vuosia, niin en osaa olla pitkäjänteinen luottamuksessa elämään...
Toi on tyypillistä, että läheinen, joka joutuu ensin olemaan kaiken keskellä ja olemaan vahva, alkaa oireilemaan vasta sitten kun tilanne on ohi ja normalisoitunut. Se tuntuu ehkä hassulta, mutta kokemuksesi on ihan normaali. Sinuna hakisin apua joltain ulkopuoliselta, esim. kriisikeskukselta saa lyhyttä apua. Kerrot että on sun tilanne on kriisiytynyt vasta nyt.
Olen hakenut jo apua, ja käyn itsekin terapiassa. Ilman terapiaa olisin varmasti hajonnut jo aivan palasiksi tähän mennessä. Olen siis edelleen hengissä, mutta ei tätä vielä elämäksi voi kutsua. Olen sen verran vahva, että kestän kaikenlaista jonkin aikaa. Voin "sulkea" itseni vaikka vuodeksi, jos tarvis. Mutta tää tilanne on ollut jo niin monta vuotta, etten jaksa enää tsempata itseäni hokemalla,että kaikki muuttuu jossain vaiheessa paremmaksi.
Olen hakenut jo apua, ja käyn itsekin terapiassa. Ilman terapiaa olisin varmasti hajonnut jo aivan palasiksi tähän mennessä. Olen siis edelleen hengissä, mutta ei tätä vielä elämäksi voi kutsua. Olen sen verran vahva, että kestän kaikenlaista jonkin aikaa. Voin "sulkea" itseni vaikka vuodeksi, jos tarvis. Mutta tää tilanne on ollut jo niin monta vuotta, etten jaksa enää tsempata itseäni hokemalla,että kaikki muuttuu jossain vaiheessa paremmaksi.
Toisin sanoen mitä te tekisitte tilanteessani? Tai onko joku ollut joskus vastaavassa tilanteessa, ja miten aloit elämään jälleen normaalia iloista elämää?
Toisin sanoen mitä te tekisitte tilanteessani? Tai onko joku ollut joskus vastaavassa tilanteessa, ja miten aloit elämään jälleen normaalia iloista elämää?
Voi ärsyty, että jokainen viesti tulee kahteen kertaan...
Terapiaa ja masennuslääkkeitä, eipä tuossa muuta voi.
Olen ollut aikalailla vastaavassa tilanteessa. Olet joutunut käymään niin rankan myllyn läpi että toipuminen siitä ottaa aikaa. Sitä ei voi hirveästi nopeuttaa. Minä olen nyt kunnossa ja hämmästelen sitä joka päivä. Toipuminen oli hidasta, en osaa hirveästi vinkkejä antaa. Itse otin henkisen pesäeron miehestäni ja keskityin itseeni, omaan hyvinvointiini jne. Aloin itsekkääksi, tai siltä se tuntui. Ja aika ratkaisevaa oli se, kun tajusin olla odottamatta mieheltäni mitään. En tukea, en ymmärtämistä, en mitään. Koska se jatkuva pettyminen on kuluttavaa. Ja kaikki mitä mieheltäni sain, oli tavallaan bonusta, positiivinen "yllätys".
Älä vaadi itseltäsi liikoja, jos et jaksa niin et jaksa, sille ei voi mitään. Jonain päivänä jaksat taas, lupaan sen.
[quote author="Vierailija" time="06.06.2014 klo 19:04"]
Olen ollut aikalailla vastaavassa tilanteessa. Olet joutunut käymään niin rankan myllyn läpi että toipuminen siitä ottaa aikaa. Sitä ei voi hirveästi nopeuttaa. Minä olen nyt kunnossa ja hämmästelen sitä joka päivä. Toipuminen oli hidasta, en osaa hirveästi vinkkejä antaa. Itse otin henkisen pesäeron miehestäni ja keskityin itseeni, omaan hyvinvointiini jne. Aloin itsekkääksi, tai siltä se tuntui. Ja aika ratkaisevaa oli se, kun tajusin olla odottamatta mieheltäni mitään. En tukea, en ymmärtämistä, en mitään. Koska se jatkuva pettyminen on kuluttavaa. Ja kaikki mitä mieheltäni sain, oli tavallaan bonusta, positiivinen "yllätys".
Älä vaadi itseltäsi liikoja, jos et jaksa niin et jaksa, sille ei voi mitään. Jonain päivänä jaksat taas, lupaan sen.
[/quote]
Kiitos vastauksesta! Olen itsekin nyt useamman vuoden harjoitellut tuota pesäeron ottamista ja ollut ihan tietoisesti itsekäs. Tuo voisi olla itselleni helpottavaa, jos oppisin lisäksi olemaan odottamatta mieheltäni mitään -- kuten kirjoitit. En vain enää ymmärrä mikä parisuhteen tarkoitus enää tässä siis on? Vai onko teillä ajan myötä parisuhdekin palautunut, kaikki luottamus, välittäminen ja ilojen ja surujen jakaminen? Ainakin itselläni tämä on edelleen miehestä "selviämistä", vaikka hänellä tosiaan on suurimmaksi osaksi asiat jo hyvin. En todellakaan osaa tätä...
[quote author="Vierailija" time="06.06.2014 klo 19:04"]
Olen ollut aikalailla vastaavassa tilanteessa. Olet joutunut käymään niin rankan myllyn läpi että toipuminen siitä ottaa aikaa. Sitä ei voi hirveästi nopeuttaa. Minä olen nyt kunnossa ja hämmästelen sitä joka päivä. Toipuminen oli hidasta, en osaa hirveästi vinkkejä antaa. Itse otin henkisen pesäeron miehestäni ja keskityin itseeni, omaan hyvinvointiini jne. Aloin itsekkääksi, tai siltä se tuntui. Ja aika ratkaisevaa oli se, kun tajusin olla odottamatta mieheltäni mitään. En tukea, en ymmärtämistä, en mitään. Koska se jatkuva pettyminen on kuluttavaa. Ja kaikki mitä mieheltäni sain, oli tavallaan bonusta, positiivinen "yllätys".
Älä vaadi itseltäsi liikoja, jos et jaksa niin et jaksa, sille ei voi mitään. Jonain päivänä jaksat taas, lupaan sen.
[/quote]
Kiitos vastauksesta! Olen itsekin nyt useamman vuoden harjoitellut tuota pesäeron ottamista ja ollut ihan tietoisesti itsekäs. Tuo voisi olla itselleni helpottavaa, jos oppisin lisäksi olemaan odottamatta mieheltäni mitään -- kuten kirjoitit. En vain enää ymmärrä mikä parisuhteen tarkoitus enää tässä siis on? Vai onko teillä ajan myötä parisuhdekin palautunut, kaikki luottamus, välittäminen ja ilojen ja surujen jakaminen? Ainakin itselläni tämä on edelleen miehestä "selviämistä", vaikka hänellä tosiaan on suurimmaksi osaksi asiat jo hyvin. En todellakaan osaa tätä...
[quote author="Vierailija" time="06.06.2014 klo 19:04"]Olen ollut aikalailla vastaavassa tilanteessa. Olet joutunut käymään niin rankan myllyn läpi että toipuminen siitä ottaa aikaa. Sitä ei voi hirveästi nopeuttaa. Minä olen nyt kunnossa ja hämmästelen sitä joka päivä. Toipuminen oli hidasta, en osaa hirveästi vinkkejä antaa. Itse otin henkisen pesäeron miehestäni ja keskityin itseeni, omaan hyvinvointiini jne. Aloin itsekkääksi, tai siltä se tuntui. Ja aika ratkaisevaa oli se, kun tajusin olla odottamatta mieheltäni mitään. En tukea, en ymmärtämistä, en mitään. Koska se jatkuva pettyminen on kuluttavaa. Ja kaikki mitä mieheltäni sain, oli tavallaan bonusta, positiivinen "yllätys".
Älä vaadi itseltäsi liikoja, jos et jaksa niin et jaksa, sille ei voi mitään. Jonain päivänä jaksat taas, lupaan sen.
[/quote]
Älä myöskään vaadi mieheltäsi liikoja. Monien miesten on todella mahdoton ymmärtää saati keskustella tällaisista asioista. Näin on vaikka itse olisikin josku auttanut miestään.
Onkohan olemassa jotain vertaistuki juttuja tällaiseen?
Niinhän se on usein, sairaan ihmisen rinnalla ajan myötä sairastuu itsekin, valitettavasti.
Kaikkea hyvää kuitenkin jatkossa.
Koita saada itsellesi tukea läheisiltä ja tehdä myönteisiä ja kivoja asioita, joista pidät tai olet ennen pitänyt. Ala huolehtia itsestäsi, liiku, syö hyvin, tee jotain, mikä rentouttaa. Oma vointisi on nyt tärkein juttu, opiskelujen aika on sitten myöhemmin. Oletko katkera miehellesi?
[quote author="Vierailija" time="07.06.2014 klo 14:26"]Koita saada itsellesi tukea läheisiltä ja tehdä myönteisiä ja kivoja asioita, joista pidät tai olet ennen pitänyt. Ala huolehtia itsestäsi, liiku, syö hyvin, tee jotain, mikä rentouttaa. Oma vointisi on nyt tärkein juttu, opiskelujen aika on sitten myöhemmin. Oletko katkera miehellesi?
[/quote]
Juuri näin. Katkeruus ei kuitenkaan edistä asiaa millään tavalla ja sitä on oikeastaan turha edes miettiä.
Olen katkera, ja olen jo useamman vuoden tehnyt töitä sen hyväksi, etten olisi. en ole kuotenkaan vielä pnnistunut, mikä on sekin ongelma. Ehkä nyt olisi minun aika hankkia sitä vertaostukea, kiitos vinkistä. Olen ajatellut sitä jo aiemminkin, mutten silloin vielä jaksanut.
Neuvoja, vinkkejä?