Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Mä saisin varmasti olla 1-2v kuolleena jos mulla ei olisi perhettä.

Vierailija
14.04.2014 |

Niin,yhtään ystävää ei ole ja facebookissakaan ei kukaan tykkää kirjoituksistani enää ennen sentään 4-5 tykkäsi. Jos mulla ei olisi lasta tai miestä ja saisin kohtauksen ja kuolisin niin kukaan ei huomaisi.

 

Ja kyllä olen yrittänyt ystävystyä vaikka kenen kanssa, en vaan tiedä miksi ihmiset karttaa mua.

Kommentit (10)

Vierailija
1/10 |
14.04.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mä en oo edes Facebookissa :/ koska mulla ei olis varmaan yhtään ystävää sielläKään. Monta kuukautta menis yhteydenottoon jos en itse olis aktiivinen osapuoli.. Sittenkin jutustelu jää lyhyeksi.. Kerroin ystävälleni että menetin duunini, olisin halunnut avautua enemmänkin, mutta luurista kuului vaan "..oliks sulla vielä jotain?". 

 

Äiti sentään soittelee monta kertaa viikossa, on sekin jotain, vaikka ne puhelut on kovin energiaa syöviä.. 

Vierailija
2/10 |
14.04.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

testi

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/10 |
14.04.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Niinhän meistä kaikki sais olla, jos ei ois läheisiä ihmisiä. Käsi sydämellä; moniko teistä muka käy säännöllisesti rimpauttamassa naapureitten ovikelloja ihan vaan sillä meiningillä, että moikka, tulin katsomaan että ootko vielä hengissä? Sehän ois törkeää kotirauhan häirintää.

 

Ja itse olen sellainen, että jos kaveri ei vastaa puheluihin, niin oletan että hänellä on kiireitä tai hän ei just silloin halua vastata. En tosiaan ajattele että jokin on varsinaisesti hätänä jos joku ei ole tavoitettavissa. Poikkeuksena omat vanhemmat, jos he eivät vastaisi niin olisin huolissani, mut he ovatkin iäkkäitä ja sairaita.

 

Ps; kun olin lapsen kanssa kaksin lapsen ekan vuoden, miehen ollessa reissutöissä, mietin usein että jos kuolisin tähän niin kestäis kauan ennen kuin kukaan huolestuisi, ja vauva olisi sen ajan ilman hoitoa. Tein silloin tsekkaussysteemin miehen kanssa, että normipuheluiden lisäksi pistin joka ilta viestin että kaikki on ok, ja jos viestiä ei tulisi niin saisi jo huolestua.

Vierailija
4/10 |
14.04.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 09:05"]

Mä en oo edes Facebookissa :/ koska mulla ei olis varmaan yhtään ystävää sielläKään. Monta kuukautta menis yhteydenottoon jos en itse olis aktiivinen osapuoli.. Sittenkin jutustelu jää lyhyeksi.. Kerroin ystävälleni että menetin duunini, olisin halunnut avautua enemmänkin, mutta luurista kuului vaan "..oliks sulla vielä jotain?". 

 

Äiti sentään soittelee monta kertaa viikossa, on sekin jotain, vaikka ne puhelut on kovin energiaa syöviä.. 

[/quote]

Mun äitini on dementikko ei siis pidä mitään yhteyttä ja isä ei soita koskaan että suvustakaan ei ketään löydy,surullista tämä on.

Vierailija
5/10 |
14.04.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mä soitin joku aika sitten pitkästä aikaa vanhalle ystävälle tai siis "ystävälle". Pyysin jutustelun päätteeksi häntä kylään kun ei ole aikoihin nähty. Kaveri asuu toisella, pienemmällä paikkakunnalla ja minä isommassa. Tämän pienen paikkakunnan asukeilla on monella tapana tehdä esim. vaateostokset täällä missä mä asun. Kyläilykutsuun kaveri tokaisi ettei kuulemma enää tee ostoksia täällä vaan tilaa kaiken netistä. Moikka.

Niin? Kysyinkö mä missä teet ostokset nykyään vai pyysinkö tulemaan mun luo kylään? Matkaa on noin reilun puolen tunnin ajon verran. Tuli aika selväksi kuinka tärkeä mä olen.

Vierailija
6/10 |
14.04.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Facebookissa huomionkalasteluko kaiken ratkaisee?

Sulla olis parempi mieli jos joku tykkäisi sun päivityksistä? *huutonaurua*

Voi kuule, facebookin tykkäykset on ihan merkityksettömiä. Ei niitä kukaan vatvo ja mieti, itsekkin tulee niitä tosi satunnaisesti jaettua kun tylsänä hetkenä selaa facea puhelimesta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/10 |
14.04.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 09:14"]

Niinhän meistä kaikki sais olla, jos ei ois läheisiä ihmisiä. Käsi sydämellä; moniko teistä muka käy säännöllisesti rimpauttamassa naapureitten ovikelloja ihan vaan sillä meiningillä, että moikka, tulin katsomaan että ootko vielä hengissä? Sehän ois törkeää kotirauhan häirintää.

 

Ja itse olen sellainen, että jos kaveri ei vastaa puheluihin, niin oletan että hänellä on kiireitä tai hän ei just silloin halua vastata. En tosiaan ajattele että jokin on varsinaisesti hätänä jos joku ei ole tavoitettavissa. Poikkeuksena omat vanhemmat, jos he eivät vastaisi niin olisin huolissani, mut he ovatkin iäkkäitä ja sairaita.

 

Ps; kun olin lapsen kanssa kaksin lapsen ekan vuoden, miehen ollessa reissutöissä, mietin usein että jos kuolisin tähän niin kestäis kauan ennen kuin kukaan huolestuisi, ja vauva olisi sen ajan ilman hoitoa. Tein silloin tsekkaussysteemin miehen kanssa, että normipuheluiden lisäksi pistin joka ilta viestin että kaikki on ok, ja jos viestiä ei tulisi niin saisi jo huolestua.

[/quote]

Joo mun mies opiskellut toisella paikkakunnalla useita vuosia sillä lailla että on 2-3 viikkoa vuodesta pois kotoa. Ne viikot on kyllä olleet todella hiljaisia kun lapsen kanssa vaan kaksin ollaan oltu.

Vierailija
8/10 |
14.04.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tämä ei ole nyt tarkoitettu arvosteluksi, mutta miten voi olla niin monta kaveritonta maailmassa? Oletteko liian kranttuja? Menkää te kaverittomat kimppaan.

Miten olette yrittänyt etsiä kavereita? Mitä on se kaikkensa antaminen? Kaveruus valitettavasti vaatii vähän panostamista ja vaivannäköä. Jos pelätään kokoajan olevan "tiellä" ja elellään tuntosarvet ojossa: haluuko se kaverata vai ei, sortuu siihen pahimpaan eli jättää yhteydenpidon suoraan toisen kontolle. En mä jaksa kovinmontaa kertaa olla se ehdottelija kun tulee luettua sitä viestiä niin ettei toista kiinnosta. Vastavuoroisuutta siis!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/10 |
14.04.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itse olen aina ollut kohtuullisen sosiaalinen ja ollut paljon kavereita. Huoman kuitenkin että kavereita oli helpompi hankkia vähän nuorempana, opiskeluaikana jne. Nyt nelikymppisillä on kaikilla omat menot, harrastukset, perheet, työt, ruuhkavuodet. Jos jostain syystä putoaa vauhdista, esim. muuttaa uudelle paikkakunnalle tai on pitkään lapsen kanssa kotona ilman että on tuttuja samassa elämäntilanteessa niin voi olla vaikeampi virittää sosiaalista elämää. 

 

Itse olen muuttanut paljon ja pyrkinyt aina aktiivisesti ottamaan itse kontaktia. Leikkipuistossa mennyt juttelemaan aikuisten kanssa, kutsunut naapureita kahville, mennyt mukaan vauvaperhetoimintaan, jutellut lasten harrastuksissa ja vanhempainilloissa muidenkin vanhempien kanssa. Kaikesta ei synny heti syvää ystävyyttä mutta on kiva ylipäänsä olla tekemisissä muiden kanssa ja ajan mittaan joistakin niistä tuttavista voi tulla ystäviäkin. 

Vierailija
10/10 |
14.04.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="14.04.2014 klo 09:33"]

Tämä ei ole nyt tarkoitettu arvosteluksi, mutta miten voi olla niin monta kaveritonta maailmassa? Oletteko liian kranttuja? Menkää te kaverittomat kimppaan.

 

Miten olette yrittänyt etsiä kavereita? Mitä on se kaikkensa antaminen? Kaveruus valitettavasti vaatii vähän panostamista ja vaivannäköä. Jos pelätään kokoajan olevan "tiellä" ja elellään tuntosarvet ojossa: haluuko se kaverata vai ei, sortuu siihen pahimpaan eli jättää yhteydenpidon suoraan toisen kontolle. En mä jaksa kovinmontaa kertaa olla se ehdottelija kun tulee luettua sitä viestiä niin ettei toista kiinnosta. Vastavuoroisuutta siis!

[/quote]

 

Itse olen ollut aina sosiaalinen, mutta muuttojen myötä sitä huomaa, että moni kaveri vaan jää. Ja se uusien kavereiden saaminen vaatii aikaa ja vaivannäköä, mikä on melko hankalaa kun kaikki ovat siinä elämäntilanteessa, että iltaisin on hirveä hoppu lasten harrastuksien ja muiden asioiden kanssa. Ei siinä lähdetä satunnaisen tuttavuuden kanssa iltalenkille, jos ei tosiaan ole kaverin tarvista. Ja tällaisella pienellä paikkakunnalla, jossa asun, kaikki muut tuntuvat olevan suurinpiirtein serkkuja keskenään, se sosiaalinen elämä on melko pitkälle valmis.

 

Joten ei se aina ole ihan siitä itsestä kiinni. Totta kai soittelen kavereille, juttelen facessa ja käynkin sielläpäin aina kun rahavarat riittää, mutta esimerkiksi menneen 10 kuukauden aikana, mitä täällä ollaan asuttu, yksikään entisistä kavereistani ei ole käynyt meillä. Kyllä siitä pikkuhiljaa menee maku, jos minä näen paljon vaivaa nähdäkseni heitä, mutta he eivät sitten ole valmiita näkemään yhtään vaivaa nähdäkseen minua. Vaikka siis ymmärrän, etteivät he osaa ajatella asiaa näin.

 

Se menee vähän näin, että kun on kavereita, saa helposti lisää tuttuja ja kavereita heidän kauttaan. Ja jos asuu pitkään samalla paikkakunnalla, niin totta kai sitä ajan mittaan tutustuu ihmisiin Kun aloittaa ihan nollasta, niin kaikki on oikeasti paljon vaikeampaa. 

 

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: seitsemän kolme kahdeksan