Mikä tätä perhettä vaivaa? olen hyvin väsynyt.
Olen nyt 18-vuotias, täytän pian 19-vuotta.
Perhe-elämäni on ollut aina tälläistä, mitä nyt muistan:
Kun synnyin, nii mä en tietysti 3-vuotiaaks asti muista elämästäni mitään. Ne muistikuvat lähtee sitten jostain 3-vuodesta.
Asuttiin sillon kerrostalossa siihen asti kun täytin 7v ja elämämme oli sellaista että isä ja äiti riiteli usein ja riitelee edelleen usein. Yleensä nalkutusta aina niistä samoista asioista. Yleensä nalkuttamisen aloittaa yleensä äiti. Isä on taas sillä tavalla outo että se käyttäytyy äitiä kohtaan vähän huonosti, tekee sellasia asioita tai puhuu ihmeellisesti, kahtoo ja vilkuilee vittumaisesti ja ilkeesti eli ylipäätään käyttäytyy tolla tavalla.
Mä en pienenä nähny tätä asiaa tällä tavalla. Olin isän tyttö ja pidin ehdottomasti isän puolia ja yhdessä aina haukuttiin äitiä ja sitten välillä ukkia ja mummoa ja naurettiin niille. Kyseessä olivat siis ukki ja mummo äitin puolelta.
Äiti taas oli semmonen et se huusi ja riehu hirveellä tavalla. Sen takia meinattiin varmasti saada monesti häätö sieltä kerrostalosta, sellasta mulle on kerrottu.
Sit sen elämä pyöri aina vessanpöntön ja ripulipaskan ympärillä. Se oli mun mielestä pienenä ja on edelleen, hirmu oksettavaa ja ärsyttävää ja häiritsevää, mutta sillä on ärtyneen suolen oireyhtymä.
Äiti syyttää isää siitä tai syytti ainakin joskus aktiivisesti että isä stressas sitä niin paljon omilla tekemisillään ja inhottavilla tempuillaan häntä kohtaan, että hän joutu jännittämään aina isää mahalla ja se maha meni sitten siinä.
Mä oon joutunu monta vuotta, useempia kertoja viikossa kestämään niitä niiden yhteenottoja ja nalkuttamisia, jotka yleensä alkaa ääneen äidin puolelta.
Muistan kun olin vielä joskus kouluikänen. Siis ala tai ylä-asteella. Niin äiti saatto alkaa vaan huutamaan ja riehumaan aamuyöllä, vaikka mulla oli aamulla kouluun lähtö ja isällä töihin meno. Sit isä tuli aina aamulla kysymään, että jaksanko mä lähteä kouluun? aina ei ois jaksanu, menin silti ja lähin teeskentelee ja hymyilee kavereiden edessä että mulla on kaikki hyvin.. vaikka mua vaivas ja on vaivannu aina se millasta meidän kotielämä on ja oon koittanu monesti miettiä että MIKSI ...
Sitten jos joskus vastasin että en jaksa lähteä kouluun. Äiti alkaa hirveästi hermoilemaan ja stressaamaan ja maha menee taas kuralle jos en mee kouluun ja se pelkää että kun tulee poissaoloja, ihan yksittäisiäkin, niin tuleeko siitä ongelmia. Eli koen, et mun ois silti pitäny jaksaa mielyttää äitiä ja mennä kouluun ja teeskennellä että kaikki on hyvin vaikka se teki tuommosta paskaa.
Sit kun minulta puuttu aika lailla normaalit rajat ja kasvatus. Niin tuntu et sen takia ajauduin ongelmiin ja ehkä kiusatuksikin. Ylä-asteella yritin sitten painiskella sen kanssa, et kun kotielämä on mitä on ja koulussakin olosuhteet ja omassa elämässä omissa ihmissuhteissa niinku ikäisteni kanssa on pahasti asiat päin helvettiä... yritin vain kestää.
Sit se munkin keho sano yhteistyön poikki ja mulle puhkes ärtynyt suoli. Isällä on myös ärtynyt suoli. Kun oon henkisesti voinut pitkään myös niin huonosti niin on mulle sen takia puhjennut paljon muitakin sairauksia, huomaan ihan selvästi että henkinen hyvinvointi vaikuttaa myös fyysiseen terveyteen.
No peruskoulun jälkeen elämä pääsi vähän paranemaan, en viitti syitä eritellä tarkemmin nyt tässä että miksi, mutta ajattelin että vanhempani ottavat nyt myös opikseen kun muutin pois kotoa ja huusin et osaks lähden niiden takia! mut eipä ne sitten kummosemmin muuttuneetkaan.
Nyt ne on oikeestaan menny vaan pahemmaksi. Se outo käytös mitä isä teki ennen vaan äitiä kohtaan, on alkanut nyt myös minua kohtaan. Mun kummatkin vanhemmat juonii mua vastaan, kuiskailee keskenään, laittavat oven kiinni, mä en siis selkeesti saa kuulla niitä asioita. Oon joutunu uudestaan palaamaan kotiin ja ne yrittää kaikin mahdollisin keinoin vaikeuttaa sitä että pääsisin elämässä kunnolla eteenpäin. Pääsisin esim. opiskelemaan hyvän ammatin. Tällä hetkellä mun tulot on 0e. Ja oon miettiny et joudunko huoraamaan esimerkiks rahaa... kun tuntuu et tää menee niin tiukaks, et ne alistaa mut siihenkin pisteeseen ja ei mitään! sen vaan tuntee kun ne yrittää rajottaa kaikin puolin mun lähtöä. Sit haukkuvat minua kaikesta, esim. et mä tahallaan keskeytin koulun. Et nuo kotiolot ei oo voinu mitenkään muhun vaikuttaa tai se kiusaaminen. Mitään kunnollista tukee en oo täältä porukoilta saanu, mulle ei esim. koskaan hommattu ala-ikäsenä psykiatrista apua tai en oo saanu hellyyttä ja läheisyyttä. Koiraa ne hellii senkin edestä ja rakastaa kun pientä lasta. Niiden mielestä mä oon esim. keksiny nuo huonot kotiolot, et mitään väärää ei oo meidän kotioloissa ollu tai ne ei oo voinu vaikuttaa minuun mitenkään! et ne ei oo ainakaan niin pahat voinu olla.
En tiedä mitä ne minusta enää haluaa...
Vähän aikaa sit oli hyvä et oisin halunnu lähtee opiskelemaan, nyt tuntuu enää että ei ole. Tuntuu et mun pitäis olla aina muiden ihmisten armoilla, ilman ammattia, eli niiden armoilla.
Valehtelijaks ja hyväkskäyttäjäks ne väittää mua siks kun muutin niiden avustuksella pois kotoo viel ala-ikäsenä ja ne makso sen mun elämisen ja sillä ehdolla et oisin menny kouluun. Mut emmä sit mennykkää kun en halunnu kun tiesin et sinne ois tullu ihan varmasti niitä samoja tyyppejä, ees joitakin, jotka on mua kiusannu ja muutenkin en halunnu sit lähteekkään opiskelemaan sitä paskaa alaa... nyt oon halunnu rankata mun tason korkeammalle. Haluan että musta tulee jotain suurempaa ja parempaa, mitä esim. äitini ja isäni on. Äiti on ollu joku siivooja, nykyään työtön ja isä tehdashommissa. Ja sit mä halusin myös kotoo pois kun mulla oli siellä huono olla ja kaupunkiin asumaan, niin siks kusetin mun vanhempia. Ja nyt tää kaikki tulee taas mun syyks.
Ja mä oon ollu tosi ilkee mun vanhempia kohtaan, haukkunu niitä paljon jne. Kun meidän elämä on ollu tämmöstä.
Sit nään myös selvästi et mun oma äiti ei enää rakasta mua. Se sanoo kaikki asiat mulle isän kautta. Ja sit selkeesti ahdistuu mun läsnäolosta... muutenkin mä inhoon sen vittumaista naamaa, vittuilua mulle tai isälle, aina saa "pelätä" millä tuulella se on, sit mua vituttaa sen stressaantuneena huokailu... ja koitan vaan hymyillä ja teeskennellä etten välitä ja et meil on kotona kivaa. :))
Ja mulla ei menny siel omassa asunnossa kaikki kovin hyvin. Mun vanhemmat ei ees ostanu mulle huonekaluja sinne, tai antanu rahaa niihin, vaikka tyhmäki tajuaa et oisin tarvinnu... koitin mä niitä pyytääkin, mut ei tullu. Sit niiden piti tietää miten ruvella mun mielenterveys on sen kiusaamisen takia, niin se asunto meni sit siihen kuntoon et mulla oli 6kk roskat siellä sisällä ja jäin kiinni siitä sitten ulkopuoliselle ihmiselle. Sillonkaan mun vanhempien hälytyskellot ei soinu, et ne ois hankkinu mulle apua. Olin vielä ala-ikänen. Ne syyttää mua edelleen siitä et sotkin muka TAHALLAAN sen siihen kuntoon ja se on tosi satuttavaa! ja aina kun tulee joku negatiivinen tilanne vastaan niin ne muistuttaa mua tuosta ja mun tekis mieli lyödä sillon niitä turpaan!
Ja joskus jouduin olemaan myös tekemisissä sosiaalitoimen kans, mut en päässy kotoo pois. Mun asiat onnistuttiin puhumaan sillä tavalla et en päässy. Vai oisko mulla ollu syytä ees päästä? nepä pääsee sit jotka saa kotona suoraan kyllä turpaansa ja mustan silmän... ja sillonkin mulle raivottiin vaan siitä kun olin menny puhuu koulussa asioista mitä meillä tapahtuu kotona.
Ja joskus kun oon ite sanonu et tarviisin terapiaa, niin ekalla kerralla sain sellasen kieltävän suhtautumisen vaan siihen et sä et saa mennä sinne! äiti oli tuolleen... ja ihan vaan sen takia et se pelkäs et sille itelleen tulee siellä jotain ongelmia jos kerron näistä meidän kodin asioista ja oman elämän asioista niin kun oon kokenu niiden menneen.
Mielipiteitä?
Kommentit (26)
Muuta pois. Etsi asunto, muuta sinne, rahaa saat sosiaalitoimistosta.
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 19:53"]
Tulosta tekstisi ja soita terveyskeskukseen aika, ja pyydä päästä lääkärille. Lääkäri voi auttaa tekemällä sulle lähetteen hoitoon. Pääsisit kotoa pois ja purkamaan pahaa oloa. Samalla lääkäri voi tehdä lastensuojelu ilmoituksen, johon on reagoitava. Ykai vaihtoehto on hakeutua turvakotiin ja selostaa tilanne siellä. Auttavat eteenpäin.
Apua saa, kun pyytää.
Onnea elämääsi.
[/quote]
18v ei kuulu lastensuojelun piiriin vaan on aikuinen.
Taidatte olla koko perhe nyt tuen tarpeessa. Et voi kuitenkaan käyttää omaa elämääsi vanhempiesi auttamiseen. Suosittelen, että keskityt oman elämäsi pelastamiseen!
Mene heti huomenna sosiaalitoimistoon ja kerro kaikki mitä täälläkin kerroit. Kysy mistä voit hakea apua. Tarvitsisit varmasti jonkinlaista tuettua asumista ja myös mielenterveyspalveluja.
Älä käytä liikaa voimia vanhempiesi syyttelyyn vaan koita pinnistää pinnalle. Tsemppiä!
2 kuvitteli sun olevan vielä alaikäinen. Turvakoti olisi sulle paras paikka aloittaa elämä ohjatusti.
Nii no tuntuu et ei auta enää muu kun laittaa välit kokonaan poikki...
Kaikki asiat on menny niin solmuun ja tuntuu et mua syytetään kaikesta.
Mut tää on niin väärin, mulla ei oo mitään tukiverkostoja, ei ees omaa perhettä!
Kun ei oo noita ystäviäkään pahemmin... niin pitäis olla ees perhe kunnossa.
Olet ap saanut tältä palstalta jo paljon vinkkejä mitä sinun pitäisi tehdä. Oletko toteuttanut niistä mitään? Oletko ollut yhteydessä terveyskeskukseen? Suolihommat olisi hyvä tarkistaa ja olet myös mielenterveystyön tarpeessa. Haitko kouluun? Yhteishaku loppui jo. Oletko hakenut töitä?
Tässä siis ap:n edelliset ketjut
http://www.vauva.fi/keskustelu/3946302/ketju/opiskelija_millanen_on_toimeentulo
Tämähän on kolmas aloituksesi jo tästä aiheesta. Ehkä niitä on ollut enemmänkin, mutta kaksi on sattunut minun kohdalleni.
Olet saanut niissä ketjuissa neuvoja aika paljonkin, oletko tehnyt tähän mennessä vielä mitään mitä sinun on neuvottu tekemään? Mitä? Ja mitä vaikutusta sillä/niillä teoillasi on ollut?
Turva/suojakotia suosittelen minäkin, sieltä saat apua kaikkiin asioihin. Soita vaikka huomenna alueesi sossuun/ kunnan terveydenhoitajalle ja selitä asia. Välit poikki vanhempiin heti, ennen kuin sulta menee kaikki toimintakyky. On ihan mahdollista nousta ilman sen parempia tukijoukkoja. Ystäviä kyllä saa myöhemmin. Nyt vaan kamat kasaan ja pois noista kuvioista.
No emmä nyt noita asioita oo niinkään miettiny.
Vaan sitä että MIKS tää perhe on tämmönen.
Ja miks nuo jotkut ketjut nyt tänne linkiteltiin?
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 20:13"]
Turva/suojakotia suosittelen minäkin, sieltä saat apua kaikkiin asioihin. Soita vaikka huomenna alueesi sossuun/ kunnan terveydenhoitajalle ja selitä asia. Välit poikki vanhempiin heti, ennen kuin sulta menee kaikki toimintakyky. On ihan mahdollista nousta ilman sen parempia tukijoukkoja. Ystäviä kyllä saa myöhemmin. Nyt vaan kamat kasaan ja pois noista kuvioista.
[/quote]
Vanhempien kun ei kuuluis viedä toiminta kykyy vaan rakastaa...
En koe että mua pahemmin rakastetaan, ainakaan enää, jos koskaan kunnolla. :(
Tee asioita tilanteesi hyväksi. Lopeta valitus ja selittely. Ketään ei kiinnosta äitisi ruikkuaminen ja sinun lapsuutesi. Sinun elämäsi on nyt, opiskele, käy lääkärissä, hanki asunto, valmistu, hae töitä, hanki mies jne.
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 20:17"]
Tee asioita tilanteesi hyväksi. Lopeta valitus ja selittely. Ketään ei kiinnosta äitisi ruikkuaminen ja sinun lapsuutesi. Sinun elämäsi on nyt, opiskele, käy lääkärissä, hanki asunto, valmistu, hae töitä, hanki mies jne.
[/quote]
Mm. Tiiän.
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 20:14"]
No emmä nyt noita asioita oo niinkään miettiny.
Vaan sitä että MIKS tää perhe on tämmönen.
Ja miks nuo jotkut ketjut nyt tänne linkiteltiin?
[/quote]
"Miksi perheeni on tällainen?" Mitä hyödyt tuon miettimisestä? Kannattaisi todellakin miettiä "miksi MINÄ olen tällainen ja mitä MINÄ voisin tehdä tässä tilanteessa? Koska menneisyyttä ja muita ihmisiä sinä et voi muuttaa. Ainoa keneen voit vaikuttaa olet sinä itse. Toimi äläkä vain mieti.
[quote author="Vierailija" time="20.03.2014 klo 20:17"]
Tee asioita tilanteesi hyväksi. Lopeta valitus ja selittely. Ketään ei kiinnosta äitisi ruikkuaminen ja sinun lapsuutesi. Sinun elämäsi on nyt, opiskele, käy lääkärissä, hanki asunto, valmistu, hae töitä, hanki mies jne.
[/quote]
Aamen.
Vanhempasi eivät muutu, etkä voi muuttaa lapsuuttasi. Lopeta menneisyydessä vellominen ja ala tehdä asioita tulevaisuuttasi varten. Askel kerrallaan. Ensimmäinen askelt on, että soitat heti huomenna terveyskeskukseen ja varaat ajan mielenterveyspuolelle ja lääkärille. Sitten käyt sossussa selvittämässä mahdollisuutesi.
Tsemppiä ap.
Kaikki vanhemmat eivät rakasta lapsiaan, tai vaikka rakastaisivat niin eivät omien ongelmiensa takia pysty huolehtimaan heistä tarpeeksi.
Tällöin itselle paras vaihtoehto on etsiä itse keinoja, joilla tehdä elämänsä sellaiseksi kuin haluaa. Sulle suosittelisin terapiaa, mieleisiin opiskeluihin hakeutumista, työntekoa ja vanhempien/perheen pohtimisen lopettamista.
1. Lakkaa syyttelemästä muita!
2. Soita jo huomenna terveyskeskukseen (tai jos teillä on nuorisolle joku oma avoin nuorisopoli) ja varaa lääkäriaika psyykkisen avun saamista varten. Vaadi sitä terapiaa, se voi ensialkuun olla sairaanhoitajan tms.antamaa, mutta niistä kohtaamisista asiat alkavat selvitä.
En hyödy tuosta pohtimisesta varmaan mitään ja mä en ymmärrä et miten mulle on voinu käydä tämmönen tuuri et mun vanhemmat ei just muutu, eikä rakasta minua enää...
Vai kuulostaako tuo siltä et ne ei rakasta mua?
Musta tuntuu et äiti etenkin haluais päästä nopeasti eroon musta. Se ei esim. kestä olla mun kanssa saman katon alla ja valittaa siitä aina isälle.
Meillä ei oo enää mitään puheen aiheita yhteisesti. Isänkin kanssa puheen aiheet pyörii aina koirassa. " molli sitä, molli tätä, ähhähähä " . Rupee tuntee jo ittensä kehariks kun muusta ei puhuta tai kohta jotenki jälkeenjääneeks kun tää elämä menny tälläseksi ettei ole mitään ja ei oo hyvä olla...
Ymmärrän kyllä vanhempiesi turhautumisen, kun sinä aikuisena ihmisenä olet edelleen kotona ilman minkäänlaista tulevaisuuden suunnitelmaa. Et ole opiskellut peruskoulun jälkeen ja itsenäistymisyrityksesi meni ihan perseelleen. Vanhempasi ainakin jollain tasolla välittävät sinusta, kun eivät ole vielä heittäneet sinua pihalle.
Ja niin, esimerkkinä... Minut ajettiin kotoa 18v abiturienttina, mutta ei se ole minua edes lannistanut, pikemminkin antanut lisää sisua. Sen jälkeen elelin opintotuella ja -lainalla sekä toimeentulotuella, kunnes sain työpaikan. Vanhempani eivät ole auttaneet minua taloudellisesti sen jälkeen kun lähdin kotoa. Niin ja ensimmäinen työpaikkani oli baari, jota siivosin öisin. Ei se ollut mitään glamouria, mutta saihan siitä omaa rahaa. Pikkuhiljaa etenemällä olen päätynyt ravintola-alan esimieheksi... Pari vuotta sitten kävin muutaman kerran terapiassa juttelemassa rankasta lapsuudestani, koska menneisyys jotenkin painoi taustalla ja häiritsi minun omaa perhe-elämääni. Minun lapsuudenkodissani ja vanhemmillani oli näet mielenterveysongelmia, perheväkivaltaa, ero, alkoholismia, lääkeriippuvuutta, huostaanotto jne.
Tiedän toisenkin tapauksen; Eräs tyttö, joka on vasta 16v, joka on joutunut heti peruskoulun jälkeen omilleen, koska vanhemmillaan on vastaavia ongelmia kuin omilla vanhemmillani.. Hän opiskelee ja tekee iltaisin satunnaisesti palkkatöitä. Lisäksi hän hoitaa iltaisin pientä palkkaa vastaan esim. minun lapsiani. Hän on nuoresta iästään huolimatta jo itsenäinen eläjä, joka positiivisesti pyrkii eteenpäin.
Ap, kasva jo aikuiseksi ja ota itse vastuu omasta elämästäsi. Sekä toimeentulosta, että terveydestä. Jos ihmisellä on mielenterveysongelmia niin ei se ole häpeä, vaan silloin pitää hankkiutua lääkärille. Ei se ole sen kummempaa kuin muunkaan sairauden kanssa. Ei tuo vinkuminen ja syyttely todellakaan auta sinua, etkä tuolla käytöksellä ainakaan saa vanhempiasi rakastamaan sinua yhtään enempää, päinvastoin.
Tulosta tekstisi ja soita terveyskeskukseen aika, ja pyydä päästä lääkärille. Lääkäri voi auttaa tekemällä sulle lähetteen hoitoon. Pääsisit kotoa pois ja purkamaan pahaa oloa. Samalla lääkäri voi tehdä lastensuojelu ilmoituksen, johon on reagoitava. Ykai vaihtoehto on hakeutua turvakotiin ja selostaa tilanne siellä. Auttavat eteenpäin.
Apua saa, kun pyytää.
Onnea elämääsi.