Olen ovimatto, kodinkone, luuseri, neljän lapsen yh.
Tilanne nyt se että tuntuu kuin kaikki kaatuisi niskaan.
Kulissit romahtaa varmaan pian.
Syksyllä loppuu hoitovapaa pienimmän kanssa kun hän täyttää kolme. Pitäisi varmaan hakea päivähoitopaikkaa hänelle.
Mitä teen minä? Neljän lapsen yksinhuoltaja äitee joka menetti työpaikkansa nuorimmaisen odotuksen aikan. Helvetin yt;t! Liitosta ei ollut paljoa apua, mutta koetin vielä sitä kautta sinnitellä ja pitää kiinni työstäni.
Koulujakin takana parit eri aloilta, mutta eipä niillä papereilla varmasti mitään tee kun niistä on jo yli kymmenen vuotta kun ne kävin ja nekään eivät olleet mitään kolmen vuoden koulurupeamia vaan joitan lyhempikestoisia ja lähinnä käytännön kautta opittuja työssä oppimisia.
Töissä ennen muksuja tuli oltua ja myös kolmen ensimmäisen syntymien jälkeenkin/syntymien välissä. Kahdessa eri työpaikassa.
Mitä teen, mihin meen?
On niin luuseri olo. Lasten takia tsemppaan ja hymyilen, oikeasti tekisi mieli mennä metsään huutamaan ja potkimaan puita.
Niin ja se mies. Se noiden muksujen isä? Niin no sehän se otti ja "vaihtoi tonttia". Löytyikin neljäntoistatoista yhteisen vuoden jälkeen se oikea rakkaus.
Mä olin vain jokin välivaihe jonka kanssa tehdä muksuja.
No minähän ne lapset ja kodin aina hoidinkin että eipä tässä paljoa muuta muutosta tullut kuin se että miehen tavarat ja vaatteet lähtivät hänen matkaansa.
Oikeuden kautta jouduin hakemaan elatusmaksut lapsista, sain kuulla olevani pohjaton kaivo ja rahanahne ämmä. Pyysin vain sen minimin, en yhtään enempää mutta sekin oli liikaa hänen mielestään.
Lapset kyselee isin perään, alkaa kohta tekosyyt loppumaan että milloin isi on kipeä tai matkalla eikä voi lapsia nähdä. Isommat muksut tietysti tämän jo osaavat vaistoa valheeksi.
Sain tietää että mies ei ole edes sukulaisilleen kertonut vaihtaneensa emäntää, suku on siellä luulossa että ollaan onnellisesti naimissa.
Anoppi (tai siis ex-anoppi) luuli olevansa lohdullinen ja parantavansa oloani sanomalla että anna sen mennä ja kokeilla, kyllä se palaa sun luo vielä. Luuleeko anoppi tosiaan että mä sen enää takaisin huolisin? Lasten elämään sen mukaan tahtoisin, omaani meinasin jatkaa ihan ilman häntä.
Olenko mä ex-anopin silmissä niin epätoivoinen että hän tosissaan edes sanoo mitään tuollaista ääneen?
Voi hyvä luoja, milloin musta tuli tämmöinen tyhjänpäiväinen turhake, ovimatto johon pyyhkiä jalat.
Alkoi jo itkettämään ja suoraan sanottuna vituttamaan niin paljon kun luin tämän tekstini läpi.
Ilman lapsia mua ei varmaan enää olisikaan.
Kommentit (8)
Mielestäni yksinhuoltajissa on kaskinverroin ihmistä. Se metsän puiden potkiminen voisi tehdä hyvää. Sinulla ei varmaan ole aikaa omia tuntoja purkaa tai akkuja ladata. Tuo omien akkujen lataaminen on aika tärkeää. Usko itseesi, olet varmasti pärjännyt hyvin tähän asti. Varmasti pärjäät jatkossakin.
Itse en viitsisi nykypvänä enää 4jää lasta edes pykätä..niin epämääräisiä on nää nykyajan parisuhteet... heti ollaan valmiita lähtemään uusien rakkauksien perään....:/ En pärjäisi noin monen kanssa...Nostan sulle ap hattua ja koita jaksaa, hae apua niin paljon kuin vaan saat joka paikasta! Ja kunnon elarit siltä exältäs....sen se on ansainnut.
en kyllä ymmärrä millaiset "laatunaiset" tällaisia miehiä ottaa jotka ovat lapsensakin hylänneet?
En nähnyt tekstissä yhtäkään kohtaa, joka tekisi sinusta luuserin.
[quote author="Vierailija" time="19.03.2014 klo 19:40"]
En nähnyt tekstissä yhtäkään kohtaa, joka tekisi sinusta luuserin.
[/quote]
En mäkään, eli ap, häntä pystyyn, haet hoitopaikat lapsille ajoissa, alat etsimään uutta työtä, käy siellä metsässä huutamassa, jos vain pääset itseksesi...
Tsemppiä oikeasti kovasti! Sä pärjäät, ja tulet pärjäämään vieläkin paremmin vielä!
Hei ap, kaipaatko kohtalotoveria? Minä sinnittelen kolmen lapsen kanssa ja tulin hylätyksi kun odotin nuorimmaista. Syvä on se kaivo, jossa nuo kaikki vastaavat tunteet sisälläni velloo. Olen kuitenkin pienten onnistumisten kautta päässyt takaisin kiinni elämään vaikka aikaa ei itselleni ole koskaan kuin öisin. Silloin siivoan ja opiskelen, se on sitä "omaa aikaa".
Jos kaipaat vaikka kirjekaveria, niin voin laittaa tänne anonyymin sähköpostiosoitteen.
p.s. Sinulla on neljä lasta, olet saanut elämässäsi heidät vaikka muu olisi vielä edessäpäin. Itse yritän ajatella positiivisesti, vaikka minullakaan ei ole yhtään mitään. On vain lapset. Olen köyhä kuin kirkonrotta, elatusmaksuja saan tasan minimin MUTTA meillä on ihan kiva koti (olen säästänyt, ostanut kirppikseltä ja hiljalleen rakentanut sellaista kotia mikä on ihan nätti) ja on aina ruokaa ja kaikilla siistit vaatteet. Ei ole varaa matkustella vaikka lapset haluaisivat, mutta tehdään pieniä juttuja. Opiskelen ja odotan kuin kuuta nousevaa hetkeä jolloin pääsen töihin. Silloin on toivoa edes siitä että saa vähän säästettyä sukan varteen ja luotua yhteisiä muistoja lasten kanssa - vaikka sitten matkustelemalla. Ikinä tuskin tulen rikastumaan, mutta ajattelen että se oma missioni elämälle on antaa lapsille paras mahdollinen sysäys itsenäiseen elämään ja tukea heitä sitten kun opiskelevat ammatteihinsa.
Itselleni tuskin jää käteen mitään, mutta voinpahan iloita siitä jos lapsistani jonain päivänä tulee kunnon kansalaisia.
Ei ole ollut helppo nousta tuosta samasta tunteesta mitä sinä elät läpi. Että olen täysi luuseri, mutta mahdollista se on.
Tsemppiä. Meitä on muitakin.
Voi ei ap, olet tyypillinen nainen. Kun tulee vastoinkäymisiä käperryt itseesi ja syytät itseäsi. Ei sen noin pidä mennä. Suutu. Vittuunnu. Ala miettiä että miksi sulla muka ei olisi oikeutta puolustaa itseäsi ja lapsiasi esimerkiksi tässä elarijutussa.
Eihän sussa ole mitään vikaa. Tänä päivänä oikein mikään koulutus ei takaa töitä. Pahimmillaan sulla ois takana vuosikausia korkeakouluopintoja ja silti oisit työtön. Sulla nyt vaan on ollut paska mäihä ja kaikki kura tullut kerralla niskaan. Niistä selvitään ajan kanssa. Voimia sulle kovasti, tulee sellainenkin hetki että kyyneleet on pyyhitty ja elämässä alkaa taas olla joku järki ja usko ja toivo. Sitä kohti!
Tsemppiä. Toivottavasti asiat järjestyy.