Kun olet +30 ja menojalkaa edelleen vipattaa joka viikonloppu...

Pitääkö siis väkisillä taannuttaa itsensä, etsiä mukiinmenevä mies ja alkaa elää monotoonista perhearkea vai tuleeko se tosiaan itsestään jossain välin? Muistan, kun 20-vuotiaana kuvitteli että 25-vuotiaana on jo todella aikuinen ja elää tasaista perhearkea ja ura nousukiidossa.

Olen nyt 33 ja edelleen elän samoin kun reilu parikymppisenä, työ on vain nykyään vakituinen ja palkka parempi. Joka viikonloppu on yleensä jotain rientoja, matkustelen paljon, teen kaikkea extemporea ja spontaania, satsaan paljon ulkonäkööni, teen pienimuotoisia mallinhommia.. Viimeisin seurustelusuhde päättyi vuosi sitten siihen, että mies alkoi vonkaamaan lapsia ja ajatuskin ällötti.

Ystäväpiirini katsoo minua jotenkin "säälien", että voivoi kun sulla ei ole lasta eikä miestä ja viiletät menemään, että sun elämäsi täytyy olla tosi tyhjää ja kolkkoa. No harmi vain, sillä nautin elämästäni täysin rinnoin. He itse pukkaavaat kalpeana ja rähjäisen näköisenä lastenrattaita ja valittavat kun mies ei tee mitään ja ei ole aikaa itselle jne.. mutta kun heidän mielestään niin kuuluu elää tässä iässä! Ja kuinka ihania lapsia heillä onkaan, mutta kuitenkin valittavat samaan aikaan miten ovat aivan hermoraunioita lasten takia. No, tarkoitus ei ollut nyt mennä ystävieni arvosteluun... ärsyttää vain kuinka vähätellen minuun nykyään suhtaudutaan.

Mutta onko odotettavissa että jokin biologinen kello minut rauhoittaa vai olenko tällainen vielä viisikymppisenä?? Keskustelua aiheesta ja kokemuksia olisi mukava kuulla.