Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Rumia ajatuksia erityislapsen äidillä - tunnistaako ja tunnustaako kukaan samaa?

Vierailija
28.02.2014 |

Ihan ensiksi, meillä on ollut vaikea vuosi. Esikoisen erityisyys on nyt fakta ja sen kanssa olen saanut tehdä paljon töitä oman pääni sisällä ja työ ei todellakaan ole tehty. Meillä on ollut aina vaikeaa lapsen kanssa, sisaruksensa on ihan eri maata - helpottavaa kun näyttää siltä, että hänen kanssaan asiat menevät helpommin eikä vika olekaan meissä huonoissa vanhemmissa. Mutta vaikeaa tämä on ja myönnän että olen katkera että miksi juuri minun lapseni... suren ja murehdin tulevaa niin paljon ja arki on usein niin vaikeaa että raivostuttaa tavallisten lasten vanhempien narina. Kunpa tietäisivät...

 

Olimme yksillä synttäreillä tässä taannoin ja oikein marinoiduin katkeruudessani, kun oli niiiin ilmeistä, että siinä isossa porukassa tuttuja ja vieraita aikuisia ja lapsia minun lapseni oli ainoa, joka poikkesi käytökseltään normaalista. Se tuntuu edelleen järkyttävän pahalta, vaikka esitän muuta. MItä leveämmin hymyilen, sitä enemmän itken kotimatkalla. Huomaan kyllä jokaisen katseen. ja vilkaisun, kuulen lapsienne tokaisut. Hävettää, kun kotona ihana ja valoisa lapsi muuttuu kuin taikaiskusta kyläpaikan ovella. Kuinka kauan näitä sosiaalisia tilanteita pystyy harjoittelemaan ilman että oma psyyke hajoaa?

 

Siinä istuessani tekohymy naamalla lapsen isän vuorostaan paimentaessa lastamme seurasin muita lapsia ja he kaikki olivat valovuosia edellä omaani, nuoremmatkin. Ero kasvaa koko ajan. Yksi pariskunta oli suoraan ja rumasti sanoen aika yksinkertaisen oloinen, tiedän että kouluttamaton ja jututkin tietämättömiä monesta puheena olleesta aiheesta. Ja heidän lapsensa? Ihana suloinen tyttö, vuoden nuorempi omaa lastani ja tuhat kertaa etevämpi (puheessa, leikeissä, kädentaidoissa kuten syömisessä, kontaktin ottamisessa jne.) Tunsin hävettävää ja musertavaa kateutta, että miksi noin idiootin oloisella pariskunnalla voi olla noin täydellinen lapsi?? Miten on mahdollista että heidän geeneillään se onnistuu.. ja meillä ei? Kehtaako tällaista kirjoittaa edes? Paskaa sataa niskaan se on varma. TUnnistaako kukaan näitä tunteita?

Kommentit (25)

Vierailija
1/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tuttuja tunteita, vaikka meillä ei olekkaan tuollaisia ongelmia vaan geenivirheestä, todennäköisesti minulta peritystä, johtuva syndrooma joka tuli aivan puskista. Ok, syndrooma ei ole tosiaankaan sieltä pahimmasta päästä, mutta se voisi olla jos lapsemme sattuisi olemaan poika. Onneksi on tyttö, ja kaikkein ihanin ja fiksuin ja herttaisin lapsi mitä maa päällään kantaa. Miksi juuri hänellä pitää olla se geenivirhe eikä jonkun röökiä ja sidukkaa raskaana vetäneen lapsella? En tietenkään toivo kenenkään lapselle mitään sairauksia mutta kaikenlaisia 'epäreilua' ajatuksia tulee välillä mieleen, lähinnä johtuu varmaan omasta huolesta..

 

 

Vierailija
2/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tosiaan, tervetuloa klubiin...

 

Suomessa ajatellaan vieläkin, että vanhemmat, etenkin äiti, ovat syyllisiä erityislapsen huonoon käytökseen. Muualla tiedetään, ettei näin ole.

 

Olen hävennyt omaa erityislastani vuosi toisensa perään, jättänyt tapahtumia välistä tai lähtenyt niistä kesken pois toistuvasti. Minut on nolattu, häpäisty hänen toimestaan niin monta kertaa etten edes muista. Kiitokseksi olen saanut väkivaltaa ja räyhäämistä, loputonta vihaa. "Asiantuntijat" ovat olleet lähinnä mistään mitään tajuamattomia, empatiakyvyttömiä idiootteja (joukossa myös pari helmeä, joiden vuoksi saimme oikeat diagnoosit lapselle aikoinaan), joista osa on tehnyt elämästämme helvettiä.

 

Paloin loppuun ja lapsi siirrettiin asumaan muualle. Olen erään porukan mielestä ikuisesti paskaäiti, joka ei venynyt mahdottomuuksiin vaikka heistä näin olisi kuulunut tehdä. Lopetin päivätyöni ja kaiken järjellisen touhun, kun lapsi vei niin paljon aikaa sekä energiaa. Lopulta miehenikin jäi kotiin, koska en jaksanut enää yksin lapsen kanssa. Apua ei silti tullut, ei avustajaa, ei tukea, ei rahaa kuntoutukseen...nyt sitä rahaa suorastaan sataa, kun lapsi asuu muualla. Vanhemmille ei tarvitse maksaa euroakaan, sijoituspaikka saa samanverran korvauksia lapsesta kuin mitä mieheni kuukausipalkka oli.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Huoli siitä miten lapsi tulee elämässä pärjäämään on kyllä päällimmäinen tunne. Ja pelko siitä että tulee kiustatuksi tai väärinymmärretyksi.

-7-

Vierailija
4/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ha ha ha ha haa haa, mitäs hankitte lapsia :D Sieltähän voi tulla vaikka mitä vammaisia! Karma is a bitch.

Vierailija
5/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tunteet ovat luonnollisia, mutta kyllä niitä kannattaa pyrkiä työstämään, sillä ne vaikuttavat lapseen ja saattavat osaltaan estää lasta olemasta niin onnellinen kuin voisi olla. Kannattaa ihan kysyä josko voisi saada itselleenkin apua asian suhteen.

 

Nimim. neljästä lapsesta kaksi hyvin eri tavalla erilaisia, toisesta näkee heti, toisesta pidempään seuraamalla. 

Vierailija
6/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

tuo on tuttua alkumetreiltä kun diagnoosi tuli. Meillä on kaksi erityislasta ja toisen kanssa asia oli jo paljon helpompi, ensimmäisen kanssa olin enemmän hukassa. Kun asiaan sopeutuu ja lakkaa vertaamasta lapsiaan muihin, sujuu mukavammin. Uusia ystäviä saa vertaisperheistä ja ne joille lapsen erityisyys on liian suuri ongelma, karsiutuvat itsestään pois.

Tällä hetkellä uskon että elämämme on paljon helpompaa kuin  murkkuikäisten tavisnuorten vanhemmilla :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

oletteko olleet sopeutumisvalmennuskurssilla vielä? Se on usein sellainen suhteellisuuspläjäys vasten kasvoja, oma asema selviää ja kirkastuu. On perheitä, joissa on samoja murheita, lievempiä ja vakavampia ongelmia.

On myös perheitä, joiden lapsi ei koskaan opi kävelemään, puhumaan ja ehkä kuolee nuorena. Minä olen kiitollinen, että lapseni ovat fyysisesti terveitä, neurologisen kehitysen ongelmat ovat sen rinnalla pieni vaiva.

Vierailija
8/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mä en ole oikeastaan koskaan surrut lapseni erilaisuutta (adhd) vaan rakastanut hänen kekseliäisyyttään, älykkyyttään ja iloista luonnettaan. Ympäröivä yhteiskunta yrittää saada minua huolestumaan lapsesta ja pohtimaan, miten lapsi saataisiin käyttäytymään kuten muutkin. Lapseni ei ole vielä ymmärtänyt olevansa vähän hassu ja käyttäytyvänsä joskus oudosti muiden silmissä. Olen surullinen jo valmiiksi siitä hetkestä, kun hän tajuaa että toiset lapset nauravat hänelle tai ilkkuvat hänen hassuja juttujaan. Toivottavasti olen ehtinyt kasvattaa lapseni itsetunnon tarpeeksi vahvaksi ennen tuota hetkeä. Toivottavasti lapselleni riittää tuolla hetkellä tieto siitä että hänellä on rakastava koti ja että hän on täydellinen juuri omana itsenään.

Ap, pystyn silti täysin ymmärtämään tunteesi ja samaistumaankin niihin osittain. Kyllä sitä monesti miettii, miksi muiden lapset osaa käyttäytyä niin fiksusti ja niiden vanhemmat tuntuvat olevan niin seesteisiä. Oman lapsen kanssa julkisella paikalla joutuu aina vähän jännittämään ja pelkäämään nolaamista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

On rankkaa huomata, että jopa yli puolta nuoremmat puhuvat jo paremmin... tai oppivat kirjaimia. Pari - kolme vuotta nuoremmat oppivat lukemaan jne. Se on pojastani itsestään myös rankkaa ja syö hänen itsetuntoaan. Välillä ärsyttää ja olen kateellinen normaalisti kehittyvien lasten vanhemmille... Joskus hävettää niin paljon pojan "puutteet" tietyissä taidoissa/muistissa, että tekisi mieli jäädä kotiin kyläilyn sijaan :(

Vierailija
10/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Älä lähde mukaan häpeän tunteeseen. Kerro avoimesti muille lapsesi sairaudesta ja pidä lippu korkealla!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

eikä kannata väkisin esittää pirteää jos ei siltä tunnu. Eikä kannata hävetä koska ei ole mitään hävettävää.

Minun lapseni sanoi ensimmäiset sanat 6-vuotiaana ja se oli yhtä juhlaa :)

Vierailija
12/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen tuntenut noita samoja tunteita melkein 12 vuotta. Minulla 11.5v asperger- tyttö.

 

Sydän itkee, kun esimerkiksi ihan sukulaisvierailulla kukaan ei oikein noteeraa lapsta, puhu hänelle, eikä toiset lapset, serkut, hakeudu hänen lähelleen tai pyydä leikkimään.

 

Olimme tässä taannon sukulaismiehen synttäreillä ja lähdimme ekoina kotiin, koska lapsemme tunsi itsensä yksinäiseksi.

 

Olenkin ajatellut, että seuraavalla kerralla pyydämme isovanhempia hoitamaan lasta. Hänellä on varmaan kivempaa niin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen tuntenut noita samoja tunteita melkein 12 vuotta. Minulla 11.5v asperger- tyttö.

 

Sydän itkee, kun esimerkiksi ihan sukulaisvierailulla kukaan ei oikein noteeraa lapsta, puhu hänelle, eikä toiset lapset, serkut, hakeudu hänen lähelleen tai pyydä leikkimään.

 

Olimme tässä taannon sukulaismiehen synttäreillä ja lähdimme ekoina kotiin, koska lapsemme tunsi itsensä yksinäiseksi.

 

Olenkin ajatellut, että seuraavalla kerralla pyydämme isovanhempia hoitamaan lasta. Hänellä on varmaan kivempaa niin.

Vierailija
14/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 21:47"]

On rankkaa huomata, että jopa yli puolta nuoremmat puhuvat jo paremmin... tai oppivat kirjaimia. Pari - kolme vuotta nuoremmat oppivat lukemaan jne. Se on pojastani itsestään myös rankkaa ja syö hänen itsetuntoaan. Välillä ärsyttää ja olen kateellinen normaalisti kehittyvien lasten vanhemmille... Joskus hävettää niin paljon pojan "puutteet" tietyissä taidoissa/muistissa, että tekisi mieli jäädä kotiin kyläilyn sijaan :(

[/quote]Varhainen puhumaan oppiminen ei korreloi älykkyyden kanssa välttämättä. Jotkut vanhemmat tykkäävät kyllä tehdä numeron siitä, että heidän lapsensa oppi varhain puhumaan tai lukemaan ja joskus nämä piirteet ennakoivat menestystä jatkoelämässäkin. Mutta voi oppia myöhään puhumaan, olla silti laaja sanavarasto ja olla paljon älykkäämpi kuin se alle vuoden ikäisenä puhumaan oppinut papupata.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tuttua juttua. Meillä on lapsi, jota alettiin tutkia päiväkodin huolestuttua hänestä. Ennen sitä emme edes ymmärtäneet, että jotain pitäisi olla vialla. Kyseessä esikoinen (niin, eipä meillä vanhemmillakaan ollut ennestään kokemusta lapsista), joka oli ujo ja kömpelö, tasapainossakin vikaa. Ravasimme tutkimuksissa ja saimme muutaman toimintaterapiakerran.

Minusta tuntui, että pelkästään nuo tutkimukset ja keskustelu epäilyksistä lapsen läsnäollessa tekivät lapsen itsetuntoon jo kolauksen. Vasta sitten hän alkoi ajatella olevansa mahdollisesti jotenkin poikkeava. Ja se tuntui niin sydämessä, kun äitinä huomasi lapsen surun.

Ymmärrän tunteesi, ap, sen häpeän ja oman tarkkailunsa tilanteissa joissa on paljon ikätovereita koolla. Kun toiset ovat käytökseltään normaaleja ja aikaansaavia. Meillä hitaampi, kömpelömpi ja puhekin epäselvempää, jutut ikätasoansa nuorempien. Välillä omissa maailmoissaan, unohtelee, aina pitää patistella tekemään kun ei itse osaa ryhtyä. Kaipa tässä se ADD diagnosoidaan kouluaikana.

Se pelko, että muut kiusaavat tai vedättävät muuten. Ettei ole ystävää. Tai miten pärjäilee tulevaisuudessa. Näillä mennään. Tsemppiä kaikille, rakkaita ovat lapsemme kuitenkin. Ja kuten joku totesikin, kasvattaa meitä kaikkia.

 

Vierailija
16/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

ja tavallisten lasten vanhempien nurinat siinä miten Titta-Kristiina sai kokeesta vain 10- ON tosi ärsyttäviä.

 

Pitää vaan muistaa että meidän lapset painii eri sarjassa eikä niitä kiusata koskaan kielioppikokeilla :D

Vierailija
17/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

ja näissäkin asioissa kannataa zoomata katse niihin hyviin puoliin, ei puutteisiin.

Vierailija
18/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tunnistan. Meillä on porukka, joka sai esikoisensa yhtä aikaa. Kahdella sitten mätti. Tilanne on nyt sitten se, että he eivät edes yritä sopeutua asiaan, vaan teeskentelevät, että se heidän tasonsa on normi, jota muidenkin pitää noudattaa. Tyyliin että on ihan normaalia, ettei yhdeksänvuotias osaa ottaa käskyjä muuta kuin äidiltä tai että yhdeksänvuotias ei tietenkään ole vielä kypsä yökyläilyyn. Huippuunsa tää itselle valehtelu on kehitetty siinä, että he kommenroivat äärimmäisen rumasti muiden lapsia. Minunkin lapsesi haukkuivat oystyyn lapsen kuullen. 

Vierailija
19/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="28.02.2014 klo 21:56"]

Olen tuntenut noita samoja tunteita melkein 12 vuotta. Minulla 11.5v asperger- tyttö.

 

Sydän itkee, kun esimerkiksi ihan sukulaisvierailulla kukaan ei oikein noteeraa lapsta, puhu hänelle, eikä toiset lapset, serkut, hakeudu hänen lähelleen tai pyydä leikkimään.

 

Olimme tässä taannon sukulaismiehen synttäreillä ja lähdimme ekoina kotiin, koska lapsemme tunsi itsensä yksinäiseksi.

 

Olenkin ajatellut, että seuraavalla kerralla pyydämme isovanhempia hoitamaan lasta. Hänellä on varmaan kivempaa niin.

[/quote]

 

Voi paska. Hirveä tilanne. Kunpa oltais joskus samoissa juhlissa, taatusti juttelisin lapsesi kanssa ja omat lapseni myös

 

Meillä lapsilla on muutama adhd-kaveri ja yksi asperger ja paljon on puhuttu aiheesta ja ei ole heille ongelma. 

 Toivottavasti nuoresi löytäisi samanlaisia kavereita, niin huomaisi, että vika ei ole hänessä, vaan ihmisten ennakkoluuloissa.

 

 

 

Vierailija
20/25 |
28.02.2014 |
Näytä aiemmat lainaukset

Join the Club :(

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: yksi yksi kuusi