Oletko koskaan teeskennellyt ystävyyttä?
Kommentit (16)
En, koska kukaan ei kuitenkaan halua olla ystäväni. Why bother?
[quote author="Vierailija" time="19.01.2014 klo 22:06"]
En, koska kukaan ei kuitenkaan halua olla ystäväni. Why bother?
[/quote]
no eiköhän se syy löydy itsessä, jos ei tosiaan koskaan ole ollut tai tule olemaan ystäviä? Oma kasvunpaikka?
Mun on pakko olla veljeni tyttöystävän ystävä. Veljeni ja vanhempani odottavat sitä, en halua pilata välejä. Kyseinen tyttö myös on heti alusta asti pitänyt minua ystävänään... ei tämä nainen kamala ole, mutta aivan erilainen kuin minä ja melko lapsellinen.
Olen. Oikein traumaattinen kokemus. Ihminen, jolle teeskentelin ystävyyttä oli ensin ihminen, josta pidin ja tulin tavallaan riippuvaiseksi. Sitten hän yhtäkkiä ilman ennakkovaroitusta syyllisti minut eräästä asiasta, joka oli täysin naurettava, mutta jonka sai näyttämään minun vialtani ihan vain koska hän oli niin voimakas luonne.
No, en pitänyt siitä, minkä tempun hän teki, mutta ajattelin pääseväni asiasta yli. En päässytkään. Meni kolme pitkää vuotta, että teeskentelin ystävää, ennen kuin pääsin irti hämestä. Toivoin kyllä, että hän olisi ymmärtänyt loukanneensa minua ja että meistä tulisi vielä ystävät, mutta se oli turhaa; hänen käytöksensä muuttui koko ajan vain hirveämmäksi ja hirveämmäksi minua kohtaan. Hän varmaan huomasi, että olen sellainen nössö, joka en uskalla sanoa (enää) mihinkään vastaan ja se näytti ärsyttävän häntä.
Sen sijaan, että hän olisi kysellyt minulta, oliko sanonut jotain, mikä loukkasi minua hän kohteli kuin saastaa. Kuitenkin minun piti olla häntä varten sitten joka paikassa. Mustasukkaisuudesta minun omaa ajatteluani kohtaan, johon hän ei kuningattarena sisältynytkään se konfliktikin syntyi, jolloin hän loukkasi minua.
Mutta menneet ovat menneitä, en enää koskaan kuvittele parantavani asioita sillä, että teeskentelen esim. ystävää. Kerroin hänelle kerran mikä tilanne oli ollut, eikä hän yllättänyt; syy oli vain minussa, hänessä ei mitään. Annoin olla.
Työpaikoilla paljonkin.
- ainoa miinus tuossa on se, että jotkut eivät erottele työelämää ja vapaa-aikaansa ja sitten ne rasituspallot töistä luulevat minun haluavan viettää vapaa-aikaanikin heidän kanssaan.
En halua.
En teeskentele edes töissä ystävää. Olen vain asiallinen, mutta en henkilökohtainen, jos ei natsaa.
En. En pystyy tähään. Se on moraalitonta. Ihmiset ovat erilaisia ja varmasti jokaiselle tosiystävä löytyy jos teeskentela ystävyyttä niin mihiin sitten enää voi luotta?? Olen uskovainen ja olen siitä mieltä että jokaisessa ihmisessa jotain hyvä löytyy jos ei oo narssistinen tai psykopaatti kun heillä on joku kieroutunut kaksoismoraali-he eivät ymmärtävät itse itseäänkään ja mitä haluavat. Ei tarvinut teeskenella olen vaan mikä on-paljon helpompa ja mua kunnioitetaankiin sen takia-olen vaan huomannut sen :).
Olen. En ollut ihmeellisen kiinnostunut vastaeronneen, pienen lapsen äidin seurasta jonka elämäntehtävä tuntui olevan kotona makaaminen ja läheisten orjuuttaminen omien asioiden hoitamisten suhteen. Kyllästyin siinä vaiheessa, kun yhtäkään puhelua en saanut puhuttua loppuun ilman että se soitti koputuspalvelulla, tiedotti koko kylälle mahdollisimman päin helvettiä käsitetyt asiat (ei omiaan..), dissasi ja pyysi kylään (tiskaamaan ja imuroimaan). Oli aika raskas taakka, varsinkin kun itse opiskelin ja kävin töissä ja olin niin paljon vanhempi sitä ihmistä. Maailmankuvat olivat väkistenkin erilaiset. Olisin muuten sietänyt ihmistä kauemminkin, mutta se kauhea takertuminen ja suoranainen ilkeily ahdisti.
Olen toki. Kun työparin kanssa tehdään kaikki yhdessä, helpottaa kovasti jos ajattelemme olevamme myös ystäviä. Stressaavat tilanteet hoituvat paljon helpommin sillä, että kohtelee toista kuin ystäväänsä, ja hommat sujuvat.
Minä tiedän myös, että minulle on teeskennelty ystävällistä siinä mitassa, että se lähenee jo ystävyyttä. Olen siitä tosi kiitollinen koska varsinkin nuorena olin epävarma itsestäni aina uudessa seurassa, ja tällainen yliystävällisyys sai minut rentoutumaan ja helpotti elämää suuresti.
Olen. En kehdannut katkaista ystävyyttä masentuneeseen ennenkuin hän oli imenyt minusta viimeisetkin mehut.
En, ystävällisyyttä sitäkin enemmän.
Täh, tekeekö jotkut sellaistakin? En ole!
Olen tavallaan. Menin aikanaan opiskelemaan miesvaltaiselle alalle ja sain kaverikseni naisen, josta en erityisemmin pitänyt. Oli kuitenkin ainoa ystäväni siellä koulussa ja tavallaan vähän teeskentelinkin pitäväni hänestä enemmän kuin pidin. Mutta... koulusta on nyt 25 vuotta ja voin sanoa, että nykyään pidän hänestä joka suhteessa ja on ystäväni. Silloin nuorena oltiin vaan niin erilaisia. Minä olin bilehenkinen ja hän uskovainen.
No olen työelämässä. Pakko sietää sellaista mistä itse ei tykkää, itsekkyyttä, omaneduntavoittelijoita, pyrkyreitä jne. En ehkä kutsuisi sitä ystävyydeksi, mutta sanoisin sen niin, että kyseiset henkilöt eivät edes aavista, että en pidä heistä. Ylipäätään en pidä sellaisista henkilöistä, jotka itse ajattelevat aina olevansa kaikessa oikeassa, omaavat hyvin kapean ja jyrkän näkökannan asioihin, heiltä puuttuu empatia, ovat toisia alistavia ja hamuavat työpaikalla valtaa ja etuja.
Erään kerran myös eräs paikkakunnalla asuva nuori nainen liimautui aina seuraani. Tietyllä tavalla käytti minua hyväkseen (tuli aina meille kun vietimme mieheni kanssa perjantai/lauantai iltaa; olimme tehneet hyvää ruokaa, ja söimme hyvin ja nautimme punaviiniä ruuan kanssa), suuttui jos sanoimme, että haluamme viettää kahden keskistä aikaa (eikä päässyt syömään hyvää, ilmaista illallista juomien kera) jne. Lopulta yritti vietellä mieheni kun vihdoin ja viimein pääsi hänen kanssaan kahden kesken (olin itse silloin nukkumassa), mieheni heitti tuon naisen ulos asunnostamme, heräsin siihen sanailuun ja siihen onneksi loppui se "ystävyys".
Olen teeskennellyt, sillä on joillain työpaikoilla päässyt vähemmällä. Esim. kerran olin erittäin epäluotettavan ja moraalittoman miehen kanssa samassa tiimissä, ja työpäivät sujuivat huomattavasti leppoisammin, kun annoin hänen ymmärtää pitäväni hänestä. Annoin hänen avautua minulle omasta elämästään ja puhua minusta paskaa selkäni takana. Välillä jopa soiteltiin ja puhuttiin "lämmöllä ja luottamuksella". Meillä oli kivaa töissä, mutten olisi ikinä uskoutunut hänelle todellisesta elämästäni.
[quote author="Vierailija" time="19.01.2014 klo 21:59"]
Olen teeskennellyt, sillä on joillain työpaikoilla päässyt vähemmällä. Esim. kerran olin erittäin epäluotettavan ja moraalittoman miehen kanssa samassa tiimissä, ja työpäivät sujuivat huomattavasti leppoisammin, kun annoin hänen ymmärtää pitäväni hänestä. Annoin hänen avautua minulle omasta elämästään ja puhua minusta paskaa selkäni takana. Välillä jopa soiteltiin ja puhuttiin "lämmöllä ja luottamuksella". Meillä oli kivaa töissä, mutten olisi ikinä uskoutunut hänelle todellisesta elämästäni.
[/quote]
Tätä juuri tarkoitan. Työelämässä on viisainta sietää niitä tosi hankalia ja vittumaisia, epäreiluja ihmisiä, joilla on valtaa, valtaa ainakin saada toisen elämästä halutessaan helvetillistä. Pakko vain yrittää tulla toimeen, olla mukamas kiinnostunut ja" samoilla aaltopituudella", koska tällaiset helvetin epäreilut ja väärin valtaa käyttävät tyypit ovat usein hyvin jyrkkiä mielipiteissään, osaavat mestarillisesti toisten mustamaalaamisen, ja osaavat liverrellä ja verkostua sitten taas niiden isojen esimiesten kanssa...