Entä jos ei ole merkitystä elää, kun ei saa haluamaansa elämää?

Hyväksy se, että elämällä nyt ylipäänsä ei ole mitään tarkoitusta. Pääset siitä kyllä pois jos oikeasti haluat. Minäkin mietin vakavasti, haluanko elää, ja vastaus on että en, mutta en ole valmis niin äärimmäiseen ratkaisuunkaan kuin itsemurha. Joten ei ole vaihtoehtoja, on elettävä. Mutta elän ihan vain pientä vaatimatonta elämää, en yritäkään olla iloinen ja onnellinen. Katselen vain päivän kerrallaan mitä tapahtuu ja roikun mukana. En ole onneton, hengitän vaan ja annan ajan kulua.

Mulla vähän sama tilanne, tosin lapset on enemmän isällään kuin sinun tapauksessa. Enkä usko että odotan niin kauan että lapset muuttaa omilleen. Mutta että tiedän tunteen kuitenkin.

Oi, kiitos vastauksesta. Meitä on siis muitakin.

Olen hyväksynyt, että olen jo saanut aivan kylliksi elämässäni.
 Ehkä sitten kun lapset ovat aikuisia, voin itseni tappaa. Se on aivan selvää, että en vanhaksi aio elää. Täytyy vaan hoitaa homma sitten, kun siitä on lapsilleni mahdollisimman vähän harmia. Kun heillä on omia lapsia jne.

En ole uskovainen eikä minusta sellaista tule. Uskon maatuvani, ei sen kummempaa.

Pitää keksiä uusia merkityksiä elämälle. Harvapa meistä mihinkään sellaiseen pystyy, että joku meidät kuolemamme jälkeen muistaisi. 

Ja miksi et ottaisi miestä sitten kun lapsesi ovat muuttaneet pois (jos et kerran 'uusperhe-elämää kestä) sen sijaan, että listisit itsesi? 

En usko, että haluan miestä sittenkään, kun lapset ovat muuttaneet pois.

Mulla oli hälläväliävaihe nuorena 20-24 v. Muistan kuinka keikoilla katselin siltoja, et mistä päin Suomea löytyisi se kaunein paikka hypätä. Ulospäin oli kulissit kunnossa, mutta sisältä olin täysin kyyninen. En löytänyt syytä elää, olin vain. En päässyt sille alalle, jolle tahdoin, muu ei kiinnostanut. Perhe ja lapset eivät kiinnostaneet pätkääkään. Maallinen mammona täysin yhdentekevää. Mietin todella mikä tarkoitus mun on elää, mitä varten jne.

Löysin uuden kiinnostuksen kohteen, merkityksettömyyden tunne vaihtui eräänlaiseksi huvittuneisuudeksi. Nyt olen onnellinen, vaikken vieläkään tiedä, mitä vttua mä täällä teen.

Yksi sisaristani oli muuten ainoa, joka aikoinaan huomasi, etten ollut onnellinen ja millaisia ajatuksia ajattelin. Kaikille muille "läheiselleni" tuo vaihe on ollut järkytys, kun he myöhemmin siitä saivat tietää. Niin erilainen on minun ulkoinen olemus verrattuna siihen mitä ajattelin.

Et halua vierasta ihmistä?

Aika outo. Kai se sun ainoa oikea äijäskin aluksi vieras oli? Vai otitko suvusta periaatteella mitä serkumpi sen herkumpi?

Tuossa viestissä näkyy ainakin uhriutumista, marttyyriksi heittäytymistä, mustavalkoajattelua, katastrofointia ja opittua avuttomuutta. Toivottavasti olet terapiassa ratkomassa näitä ajattelun vinoutumia. Tuollaiset mallit eivät ole hyödyllisiä eiväkä lisää onnellisuuttasi mitenkään. Hyötyisit varmasti ammattiavusta.

Kuin itsekirjoittamani sinun aloituksesi. Olen jo kaksi kertaa yrittänytkin itsemurhaa, mutten onnistunut. Tässä lasten takia kitkutan. Käyn töissä ja istun korona. Miestä en osaa itselleni ottaa, enkä sellaista näillä kiloilla ja ulkonäöllä saisikaan. Olen jotenkin iloton ja jäykkä ihminen. En usko, että elämällä on tarjottavana minulle mitään. Olen realisti, elämä on opettanut, tätä tää elämä on, työtä ja yksinäisyyttä. Kai Se on hyvä ajankohta lopettaa päivänsä, kun lapset ovat isoja ja pari suhteissa, eivät jää sitten yksin.

No siis tarkoitin, että on ihan eri asia alkaa seurustella nuorena kuin jo elämää elettynä. En siis enää täksi loppuelämäksi halua enää tutustua uuteen ihmisiin, sen kavereihin, sukuun. En halua tutustuttaa lapsiani keneenkään jne. Missään nimessä en siis aio seurustella nyt. SItten joskus myöhemminkin se on hyvin epätodennäköistä.

Minua ei haittaa, mitä mieltä olen "uhrautumisestani", "marttyyriydestäni" jne. Sellainen olen, mutta se ei näy minussa muuten kuin siten, etten aio pariutua. Ja kyllä, näen sen lasteni eduksi. Uusperhe-elämä ei ole sitä. Minulle tuo onnellisuutta se, että pysyn kaukana seurustelusta ja uusperhe-elämästä. Siinähän tämä ristiriita onkin.

Ymmärrän kyllä sinuakin nro 8. Teitä on maailman sivu täynnä. Uusi mies/nainen otetaan heti kun entisestä perävalot näkyy. Ainahan voi perustella, ettei ihmistä ole tarkoitettu olemaan yksin. Olen eri mieltä. Joskus on parempi olal yksin.

[quote author="Vierailija" time="10.12.2013 klo 16:46"]No siis tarkoitin, että on ihan eri asia alkaa seurustella nuorena kuin jo elämää elettynä. En siis enää täksi loppuelämäksi halua enää tutustua uuteen ihmisiin, sen kavereihin, sukuun. En halua tutustuttaa lapsiani keneenkään jne. Missään nimessä en siis aio seurustella nyt. SItten joskus myöhemminkin se on hyvin epätodennäköistä.

Minua ei haittaa, mitä mieltä olen "uhrautumisestani", "marttyyriydestäni" jne. Sellainen olen, mutta se ei näy minussa muuten kuin siten, etten aio pariutua. Ja kyllä, näen sen lasteni eduksi. Uusperhe-elämä ei ole sitä. Minulle tuo onnellisuutta se, että pysyn kaukana seurustelusta ja uusperhe-elämästä. Siinähän tämä ristiriita onkin.

Ymmärrän kyllä sinuakin nro 8. Teitä on maailman sivu täynnä. Uusi mies/nainen otetaan heti kun entisestä perävalot näkyy. Ainahan voi perustella, ettei ihmistä ole tarkoitettu olemaan yksin. Olen eri mieltä. Joskus on parempi olal yksin.

[/quote]

Taas kuin omasta suustani. Luulin olevani ainut. ap

Ap, et voi tappaa itseäsi, jos lapsesi ovat elossa. Tai ainakaan niin, ettei siitä olisi heille haittaa tai olisi jotenkin vähäisesti haittaa. Mietipä sitä. Sitten voitkin alkaa miettiä elämääsi uutta sisältöä. Ehkä mielenterveyden osalta masennuksen hoitaminen kuntoon, joku kiva harrastus, mielekäs työ, ystäväsuhteita. Ehkä sitten jossain vaiheessa se 'oikeakin' tulee vastaan.

t. Elämässää ihan liian yksin jäänyt, mutta silti selviytyjä

Ethän sinä perheihminen ole, vaan sulla on pakkomielle siitä yhdestä ukosta. Hemmetin lapsellista puhetta. Aikuinen ihminen polkee jalkaa kun ei saa juuri sellaista elämää kun haluaa!

Voi olla, että jos nyt sairastuisit kuolemanvakavasti, elämä alkaisikin tuntua arvokkaalta. Tai sitten jatkaisit valittamista, huoh...

Ethän sinä perheihminen ole, vaan sulla on pakkomielle siitä yhdestä ukosta. Hemmetin lapsellista puhetta. Aikuinen ihminen polkee jalkaa kun ei saa juuri sellaista elämää kun haluaa!

Voi olla, että jos nyt sairastuisit kuolemanvakavasti, elämä alkaisikin tuntua arvokkaalta. Tai sitten jatkaisit valittamista, huoh...

Ei niitä ystäviä noin vaan hankita. Itse olen yrittänyt olla töissä tosi ystävällinen kaikille ja jutella jossakin aerobic-tunnin jälkeen ihmisille, mutta tässä iässä kaikilla on jo omat kaveripiirit ja ne miehensä, ketään ei kiinnosta. Terv 9

Minkä ihmeessä takia sinun pitäisi hakea väkisin jotain parisuhdetta tai tappaa itseäsi, jos sellaista ei tule? On kai elämässä (tai pitäisi olla) muutakin tärkeää ja arvokasta kuin vain parisuhde ja lapset? Mitä sinä itse olet, ilman perhe- tai parisuhdekehyksiä? Et varmasti ole pelkkä nolla tai tyhjiö. Etkö halua tehdä mitään tai edetä mihinkään suuntaan? Lapset eivät joka tapauksessa ole kuin lainassa, he lähtevät omaan elämäänsä pikemmin kuin uskotkaan. Sen jälkeen on itsensä kanssa elettävä, meidän jokaisen. Toki lapsesi tulevat tarvitsemaan sinua vielä kotoa lähdettyäänkin - ja olethan luultavasti rakas mummikin joskus lastenlapsillesi ja apusi ja läsnäolosi on tärkeämpää kuin arvaatkaan. Sekin on jo yksi hyvä syy pysyä elossa.

Ulkopuolisesta olet kyllä terapian ja ehkä lääkityksenkin tarpeessa, ehkä lievimmillään kuitenkin hyvän ystävän tai life coachin tarpeessa. Jos et ole allerginen, ota ihmeessä vaikkapa pieni suloinen koira elämääsi ja ala liikkua ja harrastaa sen kanssa. Tai niinä tyhjinä viikonloppuina ala tukiperheeksi jonkun väsyneen perheen/vanhemman lapsille. Tai ala tehdä muuta itsestäsi ja murheistasi poissuuntaavaa, joko jotain harrastusta tai vapaaehtoistyötä. Tuollainen oman navan ja oman merkittyksettömyyden ympärillä marttyyrimaisesti möllöttäminen on aika itsekästä ja lapsellista. Yritä kasvaa vähän ja katsoa ulospäin omasta navastasi. Suomen kaltaisessa maassa terveellä, työkykyisellä ihmisellä on varmasti muuta tekemistä kuin tuijottaa seinää ja miettiä itsemurhaa. Käy lukemassa vanhuksille vanhainkodissa, tai ulkoiluttamassa heitä, osallistu vapaaehtoisen pelastuspalvelun tai SPR:n ystäväpalvelun toimintaan, käy löytöeläinkodissa hoitamassa eläimiä tai lähde vaikka orankien tai simpanssien hoitokeskukseen kuukaudeksi-pariksi niitä hoitamaan. 

Kyllä masentunut voi olla, vaikka olisikin toimintakykyinen. Minä suoritin keskivaikeassa masennuksessa ylemmän korkeakoulututkinnon ilman minkäänlaista sairaslomaa. Kävin kyllä terapiassa, ja söin lääkkeitä.

Jos kerta elämä merkityksetöntä, eikä millään ole mitään väliä, niin eikö se ole aivan sama ennen itsaria yrittää kaikkensa sen oman elämänsä kohentamiseksi? Siitä ajatuksesta minä sain kimmokkeen itselleni, en mistään miehestä tai ulkomaanmatkasta. 

Ei se onni tule mistään ulkopuolelta, ja usko tai älä, ei se entinen ukko ja yhdessä pysyminen olisi sinua välttämättä varjellut noilta ajatuksilta ja masennukselta. Se hetki nimittäin tulee kaikille, kun kyseenalaistaa koko elämän tarkoituksen ja mielekkyyden. Toiset selviää siitä helposti hakemalla uusia innostuksen kohteita, toiset rypevät pitkään pohjamudissa kyynistellen. Sulla on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko jatkat marttyyrina oloa ja ryvet itsesäälissä, kunnes joskus päästät itsesi päiviltä. Tai sitten myönnät että nyt kaikki ei ole ok, ja haet apua ihan ensimmäisenä lääkäriltä. Se itsepetoksen määrä voi olla valtavakin, kun oikein haluaa olla ottamatta vastuuta omasta elämästään. Mutta oikeasti se helpottaa, kun jossain vaiheessa kunnolla ymmärtää, että minä itse vain olen vastuussa omasta elämästä ja onnesta.

Ehkä tuollainen sisäinen tyhjyys ja toisten varassa eläminen ja oleminen on myös yksi syy siihen, miksi parisuhde päättyy. Eihän kukaan muu voi kantaa toista ja antaa ainoan merkityksen elämälle, tuollainen tulee raskaaksi taakaksi ja sammuttaa ilon myös parisuhteesta. Kyllä ihmisen pitää olla itse ehdoitta omana itsenään olemassa  - ei voi elää vain toisten kautta tai toisten tähden. 

Millaista haluaisit sitten elämäsi olevan? Onko sinulla läheisiä ystäviä? Mietin, että näiden seurassa ehkä voisit saada muuta ajateltavaa.

LUE TÄMÄ: Hmmm. Elämä on ainutkertaista ja valuu nopeammin ohi kuin huomaatkaan. Pian olet kuollut kuitenkin ilman itsariakin, niin lyhyt ihmisen elämä on. Kun olet kuollut et palaa tänne enäää ikinä. Et sadan, et tuhannen, et miljoonan vuoden päästä. Et enää ikinä. Mitä voisit tehä että tämä ainoa pieni elämäsi muuttuisi mielekkääksi? Ala hakea töitä uudesta kaupungista? Muuta maisemaa? Aloita mäkikuisma kuuri (oikeasti auttaa, mutta ei sovi yhteen lääkityksen kanssa!). Ihmettele maailmaa. Riko rutiineja. Käy kampaajalla. Soita vanhalle tutulle. Luo syvempi ja parempi suhde lapsiisi. Ole ylpeä saavutuksistasi. Olet ihme, suuri ihme! Elämäsi on ihme, kaikki on ihmettä. Onko parempi olla olematta kuin olla? Jos et muuten jaksa elää, niin elä uteliaisuuttasi. Miten elämä voi vielä yllättääkään sinut? Tällaiset ajatukset auttavat mua.