Lue keskustelun säännöt.
Kotiäidit: Miten voitatte "mitättömyyden tunteen"?
26.11.2013 |
Tai tunnetteko edes sellaista? Olen itse tällä hetkellä lasteni kanssa kotona (nuorin 1 v.). Olen aikeissa palata työelämään 1-2 vuoden sisällä, mutta mitään työpaikkaa minulla ei ole valmiina odottamassa, vaan joudun sellaisen etsimään ja hakemaan. En kärsi kotiäiteilystä sinänsä, lasten ja kodinhoito ei itsessään ole kurjaa enkä varsinaisesti ikävöi palkkatöitä. En elä yhteiskunnan tuilla.
Minua kuitenkin vaivaa jatkuva sellainen mitättömyyden (vai millä sitä kuvailisi?) tunne, joka varjostaa päivittäistä eloa lasten kanssa. En tiedä, olenko vain niin nykyisen arvomaailman aivopesemä vai mistä se johtuu. Jotenkin häpeän sitä, että olen nyt "vain" kotona. Tunnen olevani turhake yhteiskunnan rattaissa. Vietin juuri pikkujouluja vanhojen opiskelukavereideni kanssa ja muuten hauskasta illasta huolimatta kurkkuani kuristi sellainen huonommuuden, alemmuuden, mitättömyyden tunne niiden työelämässä vahvasti kiinni olevien ystävieni joukossa. Tunsin itseni luuseriksi ja jotenkin akateemisista piireistä "syrjäytyneeksi". Stressaan ihan hirveästi sitä, että jos en saakaan töitä tai että jos saan, en osaa enää mitään. Ehkä tämä on huonoa itsetuntoa, mutta en pystyisi arvostamaan itseäni, jos en enää palaisi työelämään.
Onko teillä muilla vastaavia mietteitä ja miten olette päässeet niistä yli?
Kommentit (29)
Minä olin kotiäitinä 9 vuotta, ja en kokenut koskaan tuollaista tunnetta. Ehkä, koska itse pidän lasten kasvattamista erittäin arvokkaana puuhana, ja myös mies antoi jatkuvasti tukea käsitykselleni. Ihan sanallisesti siis muisti kiittää siitä että olen kotona ja hän saa keskittyä uraan tärkeimpinä uranrakennusvuosinaan.
Minua kyllä jotkut naapuruston akat kovasti arvostelivat, olen kuullutkin sivumennen. Leipäsudeksi sanottiin ja laiskaksi elätiksi. Itseäni sisäisesti vaan nauratti, että kateellisten panettelua, kun itsellään on niin pienituloiset miehet, etteivät edes pystyisi jäämään kotiäidiksi ;-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en ajattele muista kotiäideistä samalla tavalla kuin itsestäni (omituista?) ja minunkin mielestäni omat lapset ovat elämän tärkein asia. Silti tuo tunne. Ettekö tunne sellaista koskaan edes muunlaisessa seurueessa ollessanne? Kotona tehtävä työ on arvokasta, mutta minua vaivaa se, etten sen LISÄKSI tee muuta. Eiväthän kaikki vanhemmat ole vain kotona.
ap
[quote author="Vierailija" time="26.11.2013 klo 11:26"]
koen kotona tekemäni työn arvokkaaksi. Ei sen monimutkaisempaa.
[/quote]
Olen ollut kotona ensin 3 vuotta ja nyt 5 vuotta, ja viellä olisi tarkoitus olla 3 vuotta kotona. Rakastan tätä <3
Minullakin on kotiäitiydestä 10 vuoden kokemus. Muutaman vuoden ajasta olen käynyt töissä mutta muuten kotona ja arvostan tätä aikaa jonka saan viettää kotona. Nostan hoitotukea ja lapsilisät menee elämiseen.
Mies käy töissä ja sen turvin voidaan maksaa peruseläminen. Mitään ihmeellistä tässä ei ole eikä täällä juuri kukaan kiittele minua; eikun lapset halaa ja pussaa, kertoo rakastavansa ja meillä on mukavaa yhdessä! Mies on tyytyväinen kun koti on siisti ja voidaan iltaisin tehdä asioita yhdessä koska ei tarvitse silloin enää alkaa kotitöitä tekemään, se on iso juttu kun toinen ei ole tekemässä kotitöitä päivisin!
Meillä minä teen ruuat, ihan tuon ajan säästämisen takia.
Minusta tätä kannattaa puhua toiselle. On kurjaa jos et tunne oloasi hyväksi mutta kun se tunne voi olla täysin sinun omaa asennetta. Ketä kiitetään ja miten, kuka kiittää?
Minä saan pientä tukea ja minulla on työpaikka odottamassa. Minusta tämä aika on arvokasta ja olen onnekas että saan jakaa tämän lasteni kanssa.
Tiedän tunteen mutta pakko sanoa että minulla oli siihen kyllä ihan oikea syy, olen juuri niitä kotiäitejä joilla ei ole koulutusta edes, saati paikkaa mihin palata. Kyllä hävettää olla loinen ja mitä kaikkea sitä onkaan saanut lukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.11.2013 klo 11:32"]
Itse en ajattele muista kotiäideistä samalla tavalla kuin itsestäni (omituista?) ja minunkin mielestäni omat lapset ovat elämän tärkein asia. Silti tuo tunne. Ettekö tunne sellaista koskaan edes muunlaisessa seurueessa ollessanne? Kotona tehtävä työ on arvokasta, mutta minua vaivaa se, etten sen LISÄKSI tee muuta. Eiväthän kaikki vanhemmat ole vain kotona.
ap
[/quote]
Juu, ei kaikki vanhemmat ole kotona! Ei miehenikään ole.
Minusta on ihanaa että meillä on työpaikat (en pidä sitäkään itsestäänselvyytenä, mies on ollut joskus miltei vuoden lomautettuna) ja ajattelen että mieheni on hyvä työntekijä mutta myös isänä.
Minäkin olen hyvä työntekijä ja hyvä äiti. Mutta minusta asiat voi ottaa kaiken ajallaan, minä olen käynyt töissäkin kun osa lapsista oli pieniä ja se oli kyllä kurjaa.
Sitä työtä voi tehdä jos sitä kaipaa. Mene ja etsi työ! Tai ole kotona ja nauti ajastasi. Ei sinun kuulu olla kotona jos kaipaat työtä mutta tee oikeita valintoja ja ne on sinun valintoja. Ei tälläisiä voi kukaan meistä päättääm tuomitsijoita kyllä riittää: kyllä minun valintaani palata töihin kun lapset oli pieniä tuomittiin, ihan päin naamaakin sitä ihmeteltiin ja kehuttiin kun ei itse niin tehnyt. Menin töihin koska kaipaan omaa vastuutakin siinä perheen elättämisessä.
Kaikista kurjinta minusta on jos sinä tahdot tehdä töitä mutta surkuttelet vaan miten ei ole sitä jo valmiina -jokainen meistä varmaan on joutunut työnsä etsimään; sinäkin! Tee sen eteen asioita jos tahdot mutta älä puhu sitten lapsia siihen tekosyyksi. Kyllä pienien lapsienkin äitinä voi käydä töissä.
6
Minulla on 2v lapsi jota hoidan kotona, koska olen työtön. Työnsaannista en paljon toiveita elättele, lähes toivotonta on. Lisää lapsiakaan ei tule, koska ei ole varaa (mies pienituloinen). Häpeäni on niin suuri, etten enää pidä yhteyttä niihin vähäisinkään ystäviin mitä minulla on ollut. Olen ajautunut täysin yhteuskunban ulkopuolelle, en viihdy oikein missään sosiaalisissa paikoissa koska niin monet kysyy, mitä teen työkseni ja kun kerron, katsovat silmät pyöreinä nenänvartta pitkin. Koko ajan julkisuudessa puhutaan kuinka paljon työttömiä onkaan, mutta niihin ei kuitenkaan törmää koskaan missään. Piilottelevat vissiin kotona niin kuin minäkin. Ei minulla ole mitään puhuttavaa kenenkään kanssa. Jos lapsia olisi useampi ja mies hyvätuloinen, asuisimme omassa kodissa emmekä vuokraläävässä, niin en tuntisi tällä tavoin ja varmaan olisi ihanaa olla kotona ja nauttua siitä hyvällä omallatunnolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.11.2013 klo 11:38"]
Tiedän tunteen mutta pakko sanoa että minulla oli siihen kyllä ihan oikea syy, olen juuri niitä kotiäitejä joilla ei ole koulutusta edes, saati paikkaa mihin palata. Kyllä hävettää olla loinen ja mitä kaikkea sitä onkaan saanut lukea.
[/quote]
Nro 3 oli myös koulutukseton ja työpaikaton kotiäiti, minä kun jäin kotiäidiksi 19-vuotiaana... Ei minua silti mitenkään hävettänyt, miksi olisi pitänyt? Akateemisen koulutuksen hankin siinä kotiäiteilyn ohessa ja töitä on riittänyt sitten kun halusin töihin palata. Toinen työhakemus tuotti jo tuloksena vakituisen työpaikan. Toisaalta kouluttauduin tekniselle alalle, jolta tiesin löytyvän hyvin töitä.
"Ettekö tunne sellaista koskaan edes muunlaisessa seurueessa ollessanne? Kotona tehtävä työ on arvokasta, mutta minua vaivaa se, etten sen LISÄKSI tee muuta. Eiväthän kaikki vanhemmat ole vain kotona."
Miksi? Minä pidin mahdollisuutta olla kotona hienona etuoikeutena, jonka mahdollisti miehen hyvätuloinen työ. Toki minä nautein tästä mahdollisuudesta täysillä enkä pilannut nauttimista syylilsyydellä siitä että muka pitäisi tehdä jotain muuta. Tosin teinkin kyllä sitten, lähdin opiskelemaan kun nuorempi lapsi täytti 3 ja hoidin opinnot kotiäiteilyn ohessa 3 vuodessa. En kyllä olisi tuntenut oloani mitenkään alemmaksi työssäkäyjien rinnalla ilan opintojakaan. Minähän olin "vapaaherratar" :D
Mä tunnen niin hyvin tuon tunteen! Kaikki äidit jotka ovat kotona lastensa kanssa tekevät myös muuta siinä sivussa. Eräs opiskeli itselleen pari maisterin tutkintoa, toinen perusti oman yrityksen, kolmas opetteli täysin vieraan kielen ja lähti sitten puoleksi vuodeksi erääseen maahan, jossa tuota kieltä puhutaan, neljännellä oli keikkahommia äitiyden ohella ja viidennellä iso kasa luottamustehtäviä.
Mä en oikeasti tiedä mistä he näihin sivuhommiin saavat aikaa, sillä itselläni koko päivä menee todella nopeasti hoitaessani lapsia, kotia, laittaa ruokaa ja hoitaen muut juoksevat asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua on suojellut kokemusperäinen tieto siitä millaista on kasvaa kahden uraohjuksen lapsena. Kun molemmat vanhemmat tekevät töitä kellon ympäri ja ramppaavat välillä pitkillä työmatkoilla, lasten tehtäväksi jää kasvattaa itse itsensä. Vanhemmat kävivät kotona lähinnä valittamassa työtaakkaansa ja lasten kiittämättömyyttä.
En siis todellakaan pidä kotiäidin hommaa turhana. Tietenkin toivon että pääsen vielä työelämään kiinni, mutta keskityn tähän hetkeen ja viis veisaan siitä mitä työn marttyyrit ovat mieltä hoitovapaasta.
Minulla on taas päinvastainen tunne. Olen ylpeä siitä että voin hoitaa lasta kotona ja koen tekeväni tärkeää "työtä", toisin kuin jos istuisin kahdeksasta neljään toimistossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä ei ollut kyse siitä, että haluaisin töihin ja surkuttelisin sitä, ettei sellaista ole valmiina. Aloituksessakin mielestäni kerroin, että kotityö ei ole minulle mitään kärsimystä enkä ikävöi itse työntekoa. Arvostan myös paljon pienten lasten hoitamista kotona, mutta en pysty nauttimaan siitä, koska en osaa tuntea itseäni arvokkaaksi pelkkänä kotiäitinä. Tunnen tai ainakin kuvittelen, kuinka kollegat katsovat minua halveksien, kun olen pudonnut veneestä alan kehityksen suhteen ja jämähtänyt kotiin tekemään hommia, joita kuka tahansa voisi tehdä. Ennen olimmemuiden silmissä mieheni kanssa kaksi akateemista osaajaa. Nykyään mieheni on sitä edelleen ja minä olen "vain" äiti. Tämä syö itsetuntoa, vaikka elänkin arvojeni mukaisesti (enkä esim. halua hoidattaa 1-vuotiasta ulkopuolisella). ap.
Oli minullakin tuollaisia tunteita. Niiden syy oli siinä, että olen aina tottunut siihen, että muut arvottavat minua, ja se oma arvo oli asioiden suorittamisessa muiden asettamien kriteerien mukaan. Se oman itsen arvostaminen ja omien päätöksien puolustaminen oli kovastikin hakusessa, koska olen miellyttämisenhaluinen ja ns. "kiltti tyttö" ja minulle on aina ollut hirveän tärkeää että kaikki pitävät minusta kaiken aikaa. Eihän se ole realistinen asenne ollenkaan, ja siinä jää oma elämä elämättä. Kaikkein vahingollisin tuo asenne on kuitenkin lapsille, koska minun kaltaiseni äidin mielestä myös lapsieni olisi pitänyt olla sellaisia, että kaikki pitävät heistä. Aloin työstää aktiivisesti omia ajatuksiani, ja se auttoi.
Nykyään kotiäitivuodet ovat ohi, ja alan vasta pikkuhuljaa tajuta, kuinka tärkeitä ne olivat. Paitsi lapsille, myös minulle. Minä löysin kotiäitiaikana oman itseni ja oman arvoni, joka ei riipu siitä, paljonko voin kuluttaa, missä olen töissä, paljonko saan palkkaa ja minä on yhteiskunnallinen statukseni. Olen arvokas sellaisena kuin olen, lapseni ovat arvokkaita sellaisena kuin he ovat. Tärkeintä elämässä ovat ihmissuhteet, oma perhe, hyvinvointi ja rakkaus, ja minulla on ne kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoisin, että kyse on arvomaailmasta! Jos työpaikka ja muitten mielipiteet on tärkeämpiä kuin äidin luonnollinen halu hoivata ja kasvattaa omia lapsiaan niin töihin vain. Jos taas haluat vastata pikkulasten loputtomiin tunne-elämän ja huomion tarpeeseen niin tee niin, mitä tuota jauhamaan.
Sanoisin kuitenkin, että sellaista ei edes pitäisi sanoa kuin kotonaolo. Mitä ihmettä se on? Viittaa passiivisuuteen! Onko moinen sana on keksitty puolustukseksi niille äideille, jotka asettavat tietoisesti työuransa lastensa edelle voidakseen selittää asioita itselleen? Ja nyt ei puhuta niistä äideistä, joiden on pakko tehdä niin.
Kotiäitiys on palkatonta kovaa työtä jos äiti on läsnä lastensa arjessa eikä pakene nettiin tai istu kaikenaikaa puhelimessa. Koettu on ja siksi sanonkin: oli ihanaa päästä jälleen työelämään! Onnellinen olen siitä, että lapseni ovat tasapainoisia ja omaavat varsin hyvän itsetunnon:)
Heh, täysin sama kokemus on myös minulla. Aivan sanasta sanaan. Uraohjuksien perheessä lasten pitää usein olla aikuisia varten; aina ymmärtämässä ja säälimässä reppanoita joiden on pakko olla yötäpäivää töissä. Pitää ymmärtää etteivät vanhemmat sitten vähällä vapaa-ajallaan jaksa kiinnostua niin mittättömästä asiasta kuin lapsesansa elämästä. Siinähän ne lapset on näemmä ruokaa saaneet ja niillä on vaatteet päällä, ymmärtäisivät olla hiljaa ja kiitollisia.
Mut hei, odotahan kun vanhempasi tulevat vanhoiksi. Silloin he katuvat kovasti. Taas pitää puhua heistä, heidän elämästään, heidän valinnoistaan. Taas pitää niin helvetisti ymmärtää. Heitä siis.
Pitäkää huolta lapsistanne. Eivät he pyytäneet syntyä tänne.
[quote author="Vierailija" time="26.11.2013 klo 11:58"]
Minua on suojellut kokemusperäinen tieto siitä millaista on kasvaa kahden uraohjuksen lapsena. Kun molemmat vanhemmat tekevät töitä kellon ympäri ja ramppaavat välillä pitkillä työmatkoilla, lasten tehtäväksi jää kasvattaa itse itsensä. Vanhemmat kävivät kotona lähinnä valittamassa työtaakkaansa ja lasten kiittämättömyyttä.
En siis todellakaan pidä kotiäidin hommaa turhana. Tietenkin toivon että pääsen vielä työelämään kiinni, mutta keskityn tähän hetkeen ja viis veisaan siitä mitä työn marttyyrit ovat mieltä hoitovapaasta.
[/quote]
"Tunnen tai ainakin kuvittelen, kuinka kollegat katsovat minua halveksien, kun olen pudonnut veneestä alan kehityksen suhteen ja jämähtänyt kotiin tekemään hommia, joita kuka tahansa voisi tehdä. Ennen olimmemuiden silmissä mieheni kanssa kaksi akateemista osaajaa. Nykyään mieheni on sitä edelleen ja minä olen "vain" äiti. "
Sinun täytyy vaan ap kasvaa yli tuosta että arvotat itseäsi muiden silmien kautta, sen muikaan mitä ajattelet muiden sinusta ajattelevan. Itsekin ajattelin nuorempana paljon noin, mutta vähitellen olen oppinut seisomaan omilla jaloillani, teen just mitä haluan ja oikeaksi katson, ja ihan sama vaikka koko loppumaailma halveksisi minua sen takia.
[quote author="Vierailija" time="26.11.2013 klo 12:06"]
Oli minullakin tuollaisia tunteita. Niiden syy oli siinä, että olen aina tottunut siihen, että muut arvottavat minua, ja se oma arvo oli asioiden suorittamisessa muiden asettamien kriteerien mukaan. Se oman itsen arvostaminen ja omien päätöksien puolustaminen oli kovastikin hakusessa, koska olen miellyttämisenhaluinen ja ns. "kiltti tyttö" ja minulle on aina ollut hirveän tärkeää että kaikki pitävät minusta kaiken aikaa. Eihän se ole realistinen asenne ollenkaan, ja siinä jää oma elämä elämättä. Kaikkein vahingollisin tuo asenne on kuitenkin lapsille, koska minun kaltaiseni äidin mielestä myös lapsieni olisi pitänyt olla sellaisia, että kaikki pitävät heistä. Aloin työstää aktiivisesti omia ajatuksiani, ja se auttoi.
Nykyään kotiäitivuodet ovat ohi, ja alan vasta pikkuhuljaa tajuta, kuinka tärkeitä ne olivat. Paitsi lapsille, myös minulle. Minä löysin kotiäitiaikana oman itseni ja oman arvoni, joka ei riipu siitä, paljonko voin kuluttaa, missä olen töissä, paljonko saan palkkaa ja minä on yhteiskunnallinen statukseni. Olen arvokas sellaisena kuin olen, lapseni ovat arvokkaita sellaisena kuin he ovat. Tärkeintä elämässä ovat ihmissuhteet, oma perhe, hyvinvointi ja rakkaus, ja minulla on ne kaikki.
[/quote]
Tykkään tästä kommentista! Kiitos! :) Taisit ymmärtää juuri sen vivahteen, jota ajoin takaa. ap.
[quote author="Vierailija" time="26.11.2013 klo 11:58"]
Minua on suojellut kokemusperäinen tieto siitä millaista on kasvaa kahden uraohjuksen lapsena. Kun molemmat vanhemmat tekevät töitä kellon ympäri ja ramppaavat välillä pitkillä työmatkoilla, lasten tehtäväksi jää kasvattaa itse itsensä. Vanhemmat kävivät kotona lähinnä valittamassa työtaakkaansa ja lasten kiittämättömyyttä.
En siis todellakaan pidä kotiäidin hommaa turhana. Tietenkin toivon että pääsen vielä työelämään kiinni, mutta keskityn tähän hetkeen ja viis veisaan siitä mitä työn marttyyrit ovat mieltä hoitovapaasta.
[/quote]
Hyvä, että kirjoitit tämän, koska teit valintasi koetun pohjalta! Olettaisin, että sait kuitenkin niitä virikkeitä koko lapsuutesi siellä päiväkodissa, vai missä sua hoivattiin? Eikö ne korvanneet tunneperäisiä tarpeitasi?
No oleppas hyvä. ;) Oikeasti haluaisin sanoa sinulle, että ota avoimesti vastaan kaikki ne tunteet, joita nyt tunnet. Ne ovat todella arvokkaita. Älä häpeä niitä, älä yritä peitellä niitä ja olla sellainen ihminen kuin sun pitäisi olla. Jos olet tunnollista ja herkkää ihmistyyppiä, sulta menee todennäköisesti tällä hetkellä paljon energiaa siihen, että yritä tuntea jotenkin toisin, muistutella kuinka hyvin sulla on asiat jne. Anna olla, tunne sitä mitä tunnet. Ei se voima, joka nostaa niitä epämiellyttäviäkin tunteita ja ajatuksia pinnalle sieltä alitajunnasta, halua että olet reipas ja hirveän onnellinen äiti ja taas kerran muitten odotuksia varten. Se haluaa, että opit tuntemaan itsesi, opit keskustelemaan itsesi kanssa. Voi olla, että se on odottanut jo jonkin aikaa, että sinä itse pääset esille, ja että ne sinun omat ajatuksesi, nekin joita et halua ajatella, pääsevät pinnalle näkyviksi ja nähdyiksi, koska niissä on se itsetuntemuksen ydin. Ne ovat sitä mitä sinä olet, hyvässä ja pahassa. Kun annat niiden tulla, ymmärrät mistä ne kertovat, ja ymmärrät paremmin itseäsi ja omia tarpeitasi.
Jokaisen ihmisen pitää jossain elämänsä vaiheessa olla vaan ihan oma itsensä, ilman asemaa, statusta ja rahaa ja sillä vaan on pärjättävä. Mitä nuorempana se hetki tulee, sen parempi. Sulla se on nyt, joten onneksi olkoon. :)
15
[quote author="Vierailija" time="26.11.2013 klo 12:15"]
[quote author="Vierailija" time="26.11.2013 klo 12:06"]
Oli minullakin tuollaisia tunteita. Niiden syy oli siinä, että olen aina tottunut siihen, että muut arvottavat minua, ja se oma arvo oli asioiden suorittamisessa muiden asettamien kriteerien mukaan. Se oman itsen arvostaminen ja omien päätöksien puolustaminen oli kovastikin hakusessa, koska olen miellyttämisenhaluinen ja ns. "kiltti tyttö" ja minulle on aina ollut hirveän tärkeää että kaikki pitävät minusta kaiken aikaa. Eihän se ole realistinen asenne ollenkaan, ja siinä jää oma elämä elämättä. Kaikkein vahingollisin tuo asenne on kuitenkin lapsille, koska minun kaltaiseni äidin mielestä myös lapsieni olisi pitänyt olla sellaisia, että kaikki pitävät heistä. Aloin työstää aktiivisesti omia ajatuksiani, ja se auttoi.
Nykyään kotiäitivuodet ovat ohi, ja alan vasta pikkuhuljaa tajuta, kuinka tärkeitä ne olivat. Paitsi lapsille, myös minulle. Minä löysin kotiäitiaikana oman itseni ja oman arvoni, joka ei riipu siitä, paljonko voin kuluttaa, missä olen töissä, paljonko saan palkkaa ja minä on yhteiskunnallinen statukseni. Olen arvokas sellaisena kuin olen, lapseni ovat arvokkaita sellaisena kuin he ovat. Tärkeintä elämässä ovat ihmissuhteet, oma perhe, hyvinvointi ja rakkaus, ja minulla on ne kaikki.
[/quote]
Tykkään tästä kommentista! Kiitos! :) Taisit ymmärtää juuri sen vivahteen, jota ajoin takaa. ap.
[/quote]
koen kotona tekemäni työn arvokkaaksi. Ei sen monimutkaisempaa.