Koulukiusatut. Monessako vuodessa katkeruutesi loppui?
Montako vuotta kiusaamisen loppumisen jälkeen meni siihen, että et enää tuntenut katkeruutta kiusaajia kohtaan?
Kommentit (15)
En ole minäkään koskaan ollut katkera. Ja paha mieli loppui sillä hetkellä kun peruskoulun päättötodistus kädessäni läksin koulun pihasta kävelemään kohti kotia.
Heti kun pääsin kyseisestä koulusta pois. Helpotus oli valtava ja uusi elämä odotti.
Olen nyt 33v ja olen edelleen katkera minua ala-asteella kiusanneille. Kiusaaminen on vaikuttanut syvästi itsetuntooni ja vaikuttaa elämääni suuresti edelleen.
Niille, joista myöhemmin ymmärsin, että ei se helppoa ollut niilläkään tai jotka selvästi kasvoivat paljon kiusaamisen jälkeen, annoin anteeksi muutamassa vuodessa.
Sen sijaan parille manipuloivalle päätekijälle, joitten käytöstä ei selittänyt huonot kotiolosuhteet tai lapsellisuus, ja jotka jatkoivat käytöstään vielä lukiossakin, en näe mitään syytä antaa anteeksi. Ja olen melko varma, että he jatkavat samaa käytöstä opiskeluissa ja työpaikoilla.
Jos olen rehellinen niin varmaan katkeruutta on vieläkin, mutta hyvin hyvin vähän. Kun yläasteelta pääsin, niin kyllä se katkeruus suurelta osin päättyi, ja aloin uuden elämän. On turhaa pilata loppuelämäänsä muistelemalla koulukiusaamista, maailmassa on niin paljon muuta ja hyvää.
Kyllä mä olen edelleen katkera. En tosin enää niin katkera kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten.
Olen hämmästynyt, kuinka moni sanoo katkeruuden ja pahan olon päättyneen siihen, kun koulutkin loppuivat.
Minä taisin itse asiassa kestää kiusaamisen "paremmin" kuin elämää sen jälkeen. Masennuin aika pahasti vasta kolme-neljä vuotta myöhemmin, kun olin jo vaihtanut paikkakuntaa, opiskelin unelmieni ammattia ja minulla oli ystäviä. Silloin minun olisi nimenomaan pitänyt nauttia siitä "uudesta elämästä" - ja sen uuden elämän edessä romahdin täydellisesti.
En tiedä, miksi näin. Ehkäpä minulta katosi kiintopiste sille "paremmalle ajalle"? Koulukiusaamisen aikana pystyin tukeutumaan edes jotenkin siihen, että tulevaisuudessa opiskelisin unelmieni ammattia, saisin vihdoinkin muuttaa pois ja kaikki olisi paremmin. Sitten kun se kaikki oli saavutettu ja tunsin itseni siltikin sisältä rikkinäiseksi, ajattelin että tätä olotilaa minun tulisi kestää vanhuuteen asti jos jaksaisin sinne asti elää. Elämä vanhuuteen ilman minkäänlaista iloa - se oli ehkä hirvein ajatus mitä saattoi olla. Tuskin olisin kuolemanpeloissani uskaltanut omin käsin lähteäkään, ja hyvä niin.
En tiedä, missä vaiheessa katkeruus katosi. En ole ollut enää aikoihin (en edes ollut niihin pahimpiin aikoihin) katkera kiusaajilleni: on annettu anteeksi, sovittu, todettu että heillä menee tahoillaan hyvin enkä sen pahempaa toivo. Ikävimpiä kiusaajia en viitsi ajatella, kunhan pysyvät siellä missä tälläkin hetkellä ovat. En välitä olla tekemisissä.
Mutta katkeruus kyllä velloi juurikin kolme-neljä vuotta kiusaamisen jälkeen. Olin katkera koko elämän alulleni, että ylipäätään ajauduin siihen että minua ryhdyttiin kiusaamaan. Ajatukset kulkivat omien vikojen pohtimisen ja vielä lohduttomamman kohtalon ajattelun välillä (ettei minulla olisi ollut alun perinkään valtaa vaikuttaa tilanteisiin, että minut oli vain "luotu" kokemaan tämä kaikki). Olin katkera, että historiani määritteli minua vielä pitkälle tulevaisuuteen, enkä tiennyt selviäisinkö koskaan.
Selvisin. :) Valitettavasti se vaati lääkityksen, mutta nykyään elän täyttä elämää ilman katkeruutta. Kiusaamisesta on aikaa kahdeksisen vuotta...
... Lasken raa'asti, että minulla meni jaloilleen pääsemiseen ja katkeruuden karistamiseen se kahdeksan vuotta. Minua kiusattiin koko peruskoulun ajan.
Kiusatut olisitteko halunneet,e ttä vanhempanne olisivat ottaneet teidät pois koulusta? Olisitteko halunneet toiseen kouluun vai peräti kotiopetukseen, olisiko se auttanut? Minulla on lapsi ja olen ajatellut, että jos häntä kiusattaisiin koulussa en haluaisi hänen olevan siellä.
[quote author="Vierailija" time="24.11.2013 klo 16:51"]
Kiusatut olisitteko halunneet,e ttä vanhempanne olisivat ottaneet teidät pois koulusta? Olisitteko halunneet toiseen kouluun vai peräti kotiopetukseen, olisiko se auttanut? Minulla on lapsi ja olen ajatellut, että jos häntä kiusattaisiin koulussa en haluaisi hänen olevan siellä.
[/quote]
Oma tausta: koko ala- ja yläaste kiusattuna, yläaste pahiten. Kerran koulunvaihto paikkakunnan vaihdon myötä. Ei auttanut mitään, enkä usko että se useimmilla auttaa. Meissä useimmissa kiusatuissa kun vaan on jotain sellaista, mikä ottaa toisia lapsia aivoon, ja se alkaa ottaa kyllä uudessakin paikassa. Kotiopetus olisi ehkä olltu hyvä vaihtoehto kyllä, sellaista olisin varmasti toivonut jos olisin tiennyt vaihtoehdosta.
Katkeruuskysymykseen sitten: en ole ollut koskaan katkera kiusaajille. Ajattelen, että kiusaaminen on henkistä kehittymättömyyttä, ei niinkään tahallista ilkeyttä. Että se on samanlaista käytöstä kuin apinalaumassa luontofilmissä, kun jotain pienintä tai muuten vähän erilaista syrjitään: vaistomaista, ei tahdonalaista. Näin siis, kun kyse on lapsista. Aikuisten pitäisi sen sijaan jo osata hillitä vaistomaisia ilkeitä impulssejaan lauman heikkojen syrjimiseen, ja aikuisia pidän vastuullisina jos he kiusaavat toisia.
Mun kiusaaminen ei koskaan ollut kovin pahaa ja koulun ulkopuolella mulla oli aina tarpeeksi hyviä kavereita, joten ehkä siksi vältyin katkeruudelta. Mä sain koulussa helposti hyviä numeroita (lukematta) ja tietty hikarin maineen ja kun on vielä rillit niin... Kiusaajat olivat aina niitä joilla oli huonot numerot ja jotka 8-luokalla leuhkivat kännikokemuksillaan, tapasin vain ajatella että ovat säälittäviä idiootteja. Varmaan monella taustalla ikävät kotiolot tjsp, eikä useimmilla hirveän hyvin ole koulun jälkeen mennyt.
[quote author="Vierailija" time="24.11.2013 klo 16:51"]
Kiusatut olisitteko halunneet,e ttä vanhempanne olisivat ottaneet teidät pois koulusta? Olisitteko halunneet toiseen kouluun vai peräti kotiopetukseen, olisiko se auttanut? Minulla on lapsi ja olen ajatellut, että jos häntä kiusattaisiin koulussa en haluaisi hänen olevan siellä.
[/quote]
Vanhempani kunnioittivat kantaani: jos olisin pyytänyt, he olisivat siirtäneet minut toiseen kouluun. Minä päätin että minä en halua olla se siirrettävä "ongelma pois jaloista".
Sanoisin, että tarjotkaa se mahdollisuus lapselle, että kouluakin voi tarvittaessa vaihtaa. Se on vain hyvä että pääsee heti irrottautumaan kiusaamisesta. Mutta lapsen tahtoa kunnioittaen.
Minä musitelen koulussa niitä joita kiusattiin ja ei minusta heissä mitään vikaa ollut. Arvelen, että kun kerran aletaan kiusata sitä voi muuttua varautuneeksi ja siksi sitten muullakin kiusataan, mutta kiusaamisen syyt ovat kiusaajassa.
Päättyi siihen, kun vuotta vanhemmat kiusaajat lähtivät ala-asteen kuudennen jälkeen yläasteelle ja vastaavasti yläasteen ysiltä lukioon tai amikseen, eivät siis olleet enää maisemissa. Sain olla rauhassa ja elin tyytyväisenä omaa elämääni. KUNNES. Kolmekymppisenä sain työpaikan, jonka ilmapiiri muistutti kouluajoista. Häkellyin, jähmetyin, menetin itseluottamukseni ja olin jälleen helppo kiusattava kohde. Puoli vuotta kestin, sitten loppui onneksi työsopimus. Mutta olo ei enää kohentunutkaan, en ole vieläkään saanut omaa itseäni takaisin. En jaksanut viedä asiaa työpaikalla eteenpäin, koska ei ollut voimia. Keskityin päivä kerrallaan siihen, että pysyn hengissä. Sen sijaan hakeuduin terapiaan, missä parin vuoden ajan kohtasin menneisyyteni. Terapia on nyt takana ja olen edelleen iloton, otteen elämästä menettänyt ja joka päivä tuntuu siltä että kuolen. Sattuu, sattuu, sattuu. Ei se mene koskaan ohi, jos joskus on ollut koulukiusattu.
Peruskoulu loppui 90-luvulla, vieläkin olen katkera. Viime viikolla näin kiusaajani Prismassa, hän sairastaa anoreksiaa. Ehkä paha saa joskus palkkansa.
Mä en koskaan ollutkaan katkera. Katkeruus edellyttää, että kokee itseään kohdllun väärin. Mä en kokenut. Uskoin olevni niin surkea, että kiusaaminen oli ihan oikein.
sitten kun tajusin vähitellen, etten ollutkaan surkea, mulla oli muuta tekemistä kun katkeroitua.