Onko muita, jotka ei HALUA seurustella?

Hyvä ja virkistävä ketju!

Aina yksinäisiä säälitellään, todistellaan miten parisuhteessa elävät ovat onnellisempia ja elävät pidempään. Meitä vapaaehtoisen yksinäisyyden (pitäisikö sanoa itsenäisyyden) valinneita on paljon, emmekä varmaan ole onnettomia sen enempää kuin suhteessa elävät. Joskus tuntuu, että olemme jopa onnellisempia!

Itsellä on myös avioliitto takana, lapset nuoria aikuisia. Erosta on jo 13 vuotta, muutama lyhytaikainen seurustelusuhde sinä aikana. Olen huomannut, että yksin on niin paljon parempi olla. Saa tehdä rauhassa mitä haluaa, syödä vaikka kaurapuuroa koko viikon jos siltä tuntuu.

Miehet on ihania, ei siinä mitään. Mutta eivät niin ihania enää, että ottaisin saman katon alle. Seurusteluun eivät ikäiseni miehet kykene, ja mitään sarjadeittaajaa tai panosankaria en tarvitse.

Oi, yleistin kyllä mutta tarkoitin vain omalla kohdallani. Kyllä ainakin mun tuttavapiirissä kaikilla on jo kaikki niin sanotusti. Olen myös tavannut muutaman nelikymppisen sinkkumiehen, heille tilanne on toki eri. Mutta en ole sittenkään kiinnostunut lapsettomista sinkkumiehistä, enkä kyllä lapsellisistakaan ;)

Mun kokemus on, että tän ikäisillä ihmisillä on jo elämä valmis ja mallillaan.

Olen huomannut näin eronneena, että mihinkään en pääse mukaan. Kaikki ystäväni ovat perheellisiä ja pitkältä ajalta. He viettävät omissa rutiineissaan juhannukset ja joulut. Surullisinta ehkä tässä itsenäisyydessä tai yksinäisyydessä on, että joutuu joskus viettämään lapsettomia juhlia ja silloin ei ole asiaa minnekään ystäville, joihin perheenä olimme tervetulleita. Menen hotelliin tai jätän viettämättä juhlat.

Ehkä meidän pitäisi tavata, niin näkisit, että muunlaisiakin ihmiskohtaloita on.

On minulla elämä valmis ja mallillaan, vaikken koskaan ole seurustellut. Ehkä sinulla on vähän asenneongelmaa?

Minulla lienee myös paljon parempia ystäviä ja sukulaisia, sillä minua ei ole koskaan jätetty ulkopuolelle, vaikka ikinä en miestä ole juhliin mukaan tuonutkaan. Perheelliset ystävät kutsuvat kaikenlaisiin tapahtumiin mukaan: viettämään juhannusta, lastensa synttäreille tai vaikka seuraksi kauppareissulle.

-21-

No minä olen samanlainen kun ap. Minäkin erosin monta vuotta sitten jo. Ensin ajattelin, ettei tähän suht pienten lasten perheeseen mitään uutta ihmistä kaivata. Sittemmin lapset kasvoivat mutta minä olinkin tottunut olemaan niin omillani etten osaa nytkään ajatella ketään. En tosiaan jaksa tutustua kehenkään enkä tutustua toisen sukuihin ja ystäviin. Kaikki päiväni ovat tupaten täynnä muutenkin, missä välissä edes seurustelisin. Ei kiitos, ehkä sitten kun talossa ei ole enää yhtään huollettavia.

Täällä yksi, joka kaipaa läheisyyttä niin paljon, että mieluusti seurustelisin. Miehiä olen tapaillut, mutten ole tavannut yhtään sellaista, jonka kanssa voisi kunnolla seurustella.

21

No ei varmaan kannata meidän tavata. Ihan loukkaamatta sinua, en tajua yhtään mistä puhut. Kyllä kai kaikilla 4-kymppisillä on jo valmis elämä.

Tuota olen kyllä miettinyt, että ystäväni ovat huonoja, koska jättivät minut ulkopuolelle. Mutta näillä mennään. Tässä iässä kun ei saa enää uusia muuten syviä ystävyyssuhteita. Tapaan ystäviäni säännöllisesti, joko lasten kera tai ilman, mutta en niin, että olisin yksikseni ytstäväperheeni luona. Ei mua huvita yksin lähteä ystäväperheeni luo, menen lasteni kera, koska lapseni ovat näiden perheiden ystäviä myös. En muutenkaan yksikseni käy niissä kyläpaikoissa, jotka ovat lasteniKIN kyläpaikkoja. Mutta oishan tietty ollut kiva jos olisi edes pyydetty, mutta ehkä olin sitten jo mainostanut, että olen yksin. En tiedä. No, joka tapauksessa nautin yksinäisistä vklopuista, en silloin kaipaa lapsiseuraan. Sen verran rankkaa on arki-yh:n elämä

Mielenkiintoinen aihe, kiitos aloittajalle.

Olen 30. En ole koskaan ollut naimisissa. Olen seurustellut vain kerran, 5 vuotta yhteensä (siitä on nyt n. kolme vuotta kun erottiin). Eroon ei liittynyt dramatiikkaa. Erottiin ystävinä ja yhteisymmärryksessä, vaikka päätös olikin enemmän minun. Ollaan edelleen hyviä ystäviä, vaikka asutaan nykyisin eri maissa. Minua ei kiinnosta seurustella, eikä siihen ole mitään erityistä syytä. Välillä ihastun (itse asiassa aika helpostikin) ja se on ihanaa, mutta en halua kuitenkaan mitään vakavampaa. Nautin vapaudesta, omasta rauhasta ja siitä, että saan päättää itse omista asioistani. En ole koskaan ollut läheisyydenkipeä. Minulla on 2 koiraa ja ihanat ystävät ja sukulaiset, se riittää vallan mainiosti. Pidän itsenäisestä elämästä ja tykkään mm. matkustella yksin, silloin on aistitkin jotenkin enemmän avoinna. Parisuhteettomuus ei ole minulle ongelma vaan valinta, mutta se on monille muille ongelma. Todella monet eivät halua ymmärtää, vaan olettavat, että olen kenties kokenut nuorempana jotain traagista tms, mutta näin ei ole. Minulla oli erittäin onnellinen lapsuus ja nuoruus, sekä nyt aikuisuus. Tuntuu, että muilla on odotuksia ("naisella olla kumppani, avioliitto ja lapsia") ja välillä koen tästä paineita. Miksi ei uskota, että voin olla onnellinen ilman seurustelukumppania. En kuitenkaan ole ehdoton, joku päivä eteeni saattaa astella mies, joka vie jalat alta. Mutta jos niin ei koskaan käy, ei se haittaisi tippaakaan. :)

Kaipaan vain seksiä (joka sisältää hellyyttä, muttei sitoumuksia). Mutta se on liian monimutkaista. Miehet ovat joko saavuttamattomissa (liian kiire/matkustavat puolet vuodesta/on muita naisia) tai alkavat haluta seurustelua ja sitoumuksia.

Minulla on tämä tunne jo, mutta kun lapsia ei ole niin pitäisi joku löytää siihen hommaan. En odota että suhde kestäisi.

En ole koskaan seurustellut enkä ymmärrä lainkaan, miksi ihmiset kokevat tarvetta koko touhuun.

15v avioliittoa, muutama vuosi seurustelua ja kaksi vuotta yksin. En enää halua olla kenenkään elämä ja ajatus aamulla ja illalla ja sopia yhtään mistään. Kyllä minusta on moni mies kiinnostunut, mutta ajatuskin sitoutumisesta ahdistaa. Näin vaan on niin hyvä olla.

Pystyn samaistumaan niin monen tarinaan. Mä (vaikka nuorehko ja perheetön olenkin) niin en halua seurustella. Olen kerran seurustellut ja siitäkin suhteesta lähtenyt muutaman viikon kuluttua. Nyt onkin sitten tullut vastaan mies, josta todella välitän ja kenen kanssa voisin kuvitella viettäväni aikaani... Mutta ei. Aina havahdun tunteiltani siihen että tykkään käydä nukkumaan yksin, herätä yksin, syödä yksin ja tulla tyhjään kotiin. Saan käyttää aikani juuri niinkuin itse haluan ja ei tarvitse joka hetki huomioda toisen läsnäoloa. Jos en halua sitä koko pakettia, en myöskään kiertele yhdeltä toiselle. En mä sellanen haluaisi olla joka "I love being single" -lappu otsalla kävelee kaduilla, mutta ei se myöskään kivaa ole torjua niitä potentiaalisia mieskavereita jos heille tulee mahdollisia tunteita peliin. Siinä menee sitten se suhde. Anyway mielummin mä sen käyn läpi, kuin esitän olevani jotain muuta kuin oma itseni ja johdatan sellaiselle polulle missä molempiin tulee sattumaan entistä enemmän.

Vanha ketju, muttei vanha aihe. Tässä itsekin vähän jumissa välitilassa "oma elämä vs. jakaminen jonkin toisen ihmisen kanssa". Molemmissa puolensa ja olenkin miettinyt, että onko seurustelukammoisuus (vähän vahva sana kyllä..) osin siitä johtuvaa, että seurustelun koetaan tarkoittavan aika rajallista määrää asioita ja määreitä. Pitäisi muka ottaa elämäänsä liuta muitakin ihmisiä sen yhden läheisimmän ohessa (suku jne), muuttaa yhteen, ehkä vaihtaa kaupunkia ja asuntoa ymym. Itselleni sopisi erinomaisesti se, että molemmilla on omat kodit ja oma elämä (omani on varsin epäsäännöllistä työn laadun takia), mutta silti molemmat tietävät, että ovat toisilleen olemassa ja ne hieman muihin verrattuna eri tavalla tärkeät ihmiset. Nähdään, kun se molemmille sopii ja ollaan läsnä, mutta ei pyöritä joka hetki toisen kuvioissa ja aikatauluissa tai edes oleteta, että itsestään selvästi mennään kaiken edelle, koska "ollaan yhdessä". No, olenkin päälle nelikymppinen ja rakentanut elämäni itselleni sopivaksi hitaasti ja opetellen. Voin kulkea kylki kyljessä jonkin toisen elämän kanssa, mutten kovin helposti osaa niitä limittää ja sekoittaa keskenään. 

Eron jälkeen meni pari vuotta että en edes halunnut seurustella. No, näinhän siinä sitten kävi.

Sattumien kautta eteeni tulla tupsahti tosi kiva ja nätti nainen ja meillä synkkasi heti, joten.... Että niin se mieli vaan muuttuu.

Parempi kun ei sano koskaan ei.