Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Hei!

 

Ja nyt todella toivon asiallisia vastauksia. Se joka pitää lapsen unnuttamista sairaana tai epänormaalina, kehotan tutustumaan esim. Raisa Cacciatoren teokseen "huomenna pannaan pussauskoppiin".

 

Meillä on 4v tyttö, joka on harrastanut unnuttamista enemmän ja vähemmän 1-vuotiaasta asti. Perheemme on kyllä kaikin puolin normaali, miehen kanssa suhde kunnossa, meillä rakastetaan, välitetään, annetaan huomiota, riidellään, pyydetään anteeksi jne jne. Välillä tytön unnutus on ollut unohduksissa joitakin kuukausia, puolikin vuotta, mutta nyt sitä on jatkunut ehkä 2,5-vuotiaasta asti niin, että se on ollut vähintäänkin viikottaista. Tyttö tekee sen keinuttamalla itseään esim. tuolinkulmaa vasten. Olen yrittänyt suhtautua asiaan mahdollisimman neutraalisti, lempeästi, ohjata mielenkiinnon muualle, ohjata tekemään sitä omassa huoneessa eikä toisten nähden jne. Eli noudattanut niitä neuvoja, joita esim asiantuntijat suosittelevat.

 

No, meille syntyi vauva pari kk sitten. Esikoinen on siis nyt kotihoidossa oltuaan pari vuotta pph:lla. hän käy kerhossa, käymme perhekerhoissa, muskarissa, kyläilemme yms ja muutenkin virikkeitä pitäisi olla riittävästi.  Olen aina pitänyt tytön unnutusta aika usein tapahtuvana, mutta nyt tuntuu, että se on lähtenyt lopullisesti käsistä. Tuntuu,että se on tytön mielessä vähänväliä. Hän tekee sitä monta kertaa päivässä. Nyt olen hellästi mutta tiukasti puuttunut tilanteeseen antamalla uuden säännön, että sitä tehdäänvain silloin, kun on peitelty omaan sänkyyn nukkumaan. Että siinä ei ole mitään pahaa, mutta päivällä sitä ei tehdä, koska päivällä leikitään ja tehdään muita mukavia juttuja. yritin ottaa oikein asiakseni, että keksitään koko ajan kaikkea mukavaa tekemistä, että unnutus unohtuisi tai ainakin vähentyisi. Jotenkin vain tuntuu, että mikään ei auta. Että siitä on tullut tytölle niin pinttynyt tapa, että hän hakeutuu heti tekemään sitä, kun tulee sellainen tyhjä hetki, eikä ole tekemistä. Tuntuu, että olen yrittänyt kaikkeni, antanut huomiota, rakkautta, läheisyyttä, keksinyt tekemistä jne. Vauvamme on helppo, ei juuri huuda eikä vaadi ylenmäärin huomiota.. ja kun muuten tytt. On ihan normaali, reipas, sosiaalinen, innostunut kavereiden kanssa leikeistä yms. Mutta aina kun tulee se tyhjä hetki, niin tyttö karkaa puuhiinsa, Useita kertoja päivässä.

 

Miten teillä muilla? Toivoisin todella vertaistukea, miten olette toimineet, keskustelleet,  millaisia sanoja käyttäneet? Miten usein lapsenne on unnuttanut, ja onko se lopulta vähentynyt tai loppunut? Miten olette reagoineet asiaan?

 

itsellä jotenkin ahdistaa, vaikka kuinka tiedän asian olevan normaali.. Silti ei minusta lopultakaan ole normaalia, että lapsi haluaisi unnuttaa näin usein. Ja että kun saa sen päähänsä, menee puuhaamaan sitä vaikka olisi mitä muuta kivaa. Välillä jopa silloin kun on vieraita tai kun ollaan kylässä. Ja että tätä on jatkunut jo useita vuosia.. Meillä on tulossa 4v-neuvola, ja aion avautua asiasta. Pelottaa vaan, että neukku jatkaa samaa lässytystä että ei saa kiinnittää huomiota ja se menee ohi yms yms.. Haluaisi jotain todella konkreettisia neuvoja ja ohjeita, mikä unnutus on vielä normaalin rajoissa ja millonse jo on pakonomaista, millon ja miten puuttua, ohjata, mikä voi olla syynä, mitä olen ehkä tehnyt väärin jne. Välillä aivan itken ja tuskailen asian kanssa. :(

 

Kiitos kun jaksoit lukea, ja kiitos asiallisista vastauksista!

Sivut

Kommentit (56)

Mä en rehellisesti osaa sanoa mitään neuvoa, mutta tahdon kertoa millaset fiilikset mulle välittyy tekstistäsi. Tulee olo että olet suhtautunut juuri niin ihanteellisen asiallisesti aiheeseen kuin vaan voi. Olet tehnyt kaikkesi ja mun mielestä voit olla ylpeä kasvatustaidoistasi. Toivottavasti saat ongelmaan ratkaisun. Onhan tuo ikävä juttu jos ei millään mene kaaliin että se oma kiva on yksityinen juttu... Sitten kun toisaalta siitä ei voi "ärähtääkään" tai suutahtaa. Siitä nimittäin voi jäädä arpia seksuaalisuuteen lapselle. Kerro neuvolassa nämä samat jutut ja jos tuntuu ettet saa asiaan ratkaisua sieltä, niin pohdi voisiko jokin toinen asiantuntija auttaa. Esimerkiksi lastenpsykiatri tai seksologi, seksuaalineuvoja. Mitä näitä seksiin ja seksuaalisuuteen erikoistuneita ihmisiä nyt onkaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Mä en rehellisesti osaa sanoa mitään neuvoa, mutta tahdon kertoa millaset fiilikset mulle välittyy tekstistäsi. Tulee olo että olet suhtautunut juuri niin ihanteellisen asiallisesti aiheeseen kuin vaan voi. Olet tehnyt kaikkesi ja mun mielestä voit olla ylpeä kasvatustaidoistasi. Toivottavasti saat ongelmaan ratkaisun. Onhan tuo ikävä juttu jos ei millään mene kaaliin että se oma kiva on yksityinen juttu... Sitten kun toisaalta siitä ei voi "ärähtääkään" tai suutahtaa. Siitä nimittäin voi jäädä arpia seksuaalisuuteen lapselle. Kerro neuvolassa nämä samat jutut ja jos tuntuu ettet saa asiaan ratkaisua sieltä, niin pohdi voisiko jokin toinen asiantuntija auttaa. Esimerkiksi lastenpsykiatri tai seksologi, seksuaalineuvoja. Mitä näitä seksiin ja seksuaalisuuteen erikoistuneita ihmisiä nyt onkaan.

 

voi että, kiitos sulle todella tästä.  :)

 

-ap

 

Samaa mieltä kuin kolmonen, kuulostaa siltä että tosi asiallisesti olet suhtautunut. Mutta vaikea minun ainakaan on maallikkona kuvitella, että tavallisella tytöllä se itsetyydytys olisi pakonomaista vaikka olisi toistuvaakin. Käsitin viestistäsi että olet siitä huolissasi, että lapsella on tai on muodostumassa jonkinlainen pakkomielle asiaan... Jos se vaan tuntuu lapsesta hyvältä ja on mahdollisuus sitä tehdä, niin ei se välttämättä ole siitä kiinni että ei pysty muuta ajattelemaan tai olisi pakko tehdä sitä... Joku matka tai muu ympäristön vaihdos ja rutiinien rikkominen voi auttaa tai sitten ei. Luulisi kuitenkin, että kun lapsi kasvaa, tuo unnutus ei enää tunnu niin tyydyttävältä että sitä koko aikaa viitsisi tehdä, ja toisaalta lapsi alkaa tajuta ettei voi muiden läsnäollessa aina tehdä mitä huvittaa. Ehkä hänellä on vahva seksuaalisuus ja niin pois päin, siksi juuri ajattelisin että hän kasvaa tuosta vaiheesta kyllä yli eikä varmastikaan jää ikuiseksi "päiväunnuttajaksi".

Jossain toisessa keskustelussa suositeltiin opettamaan lapsille että alushousu-alueelle saa itse koskea, mutta silloin kun muut eivät ole näkemässä. Eikös toi noin mene?

 

Mulle puolestani tuli mieleen että onko unnutus sinulla niin paljon mielessä että lähes kaikki mitä teette on unnutuksen välttämiseksi järjestettyä?

 

Paras pointti unnuttamisesta oli minusta se että eihän se tuosta mihinkään häviä, muuttaa vain muotoaan. Minusta ei ole mitään väärää siinä jos vanhempi ohjaa lapsen käytöstä sosiaalisesti hyväksytympään suuntaan: ohjaamatta jättäminen ja välttelyhän ne vata saavat lapsen hämilleen.

Kiitos kaikille vastanneille!

 

Varmasti totta tuo mitä edellinen sanoi, että suurin ongelma on minun päässäni, kun yritän niin kovasti saada tuon vähenemään tai loppumaan. Mua ei siis sinänsä haittaa tai ahdista, jos tyttö unnuttaa vaikka kerran päivässä iltaisin nukkumaanmennessään. Mutta nyt kun se on mennyt sellaiseksi, että leikkikin saattaa jäädä yhtäkkiä kesken, tyttön on kadonnut huoneeseensa keinumaan lelulaatikon päällä.. ja kun näin tapahtuu useamman kerran päivässä, alkaa minua jo tuskastuttaa.. Olemme puhuneet lapsen kanssa ihan avoimesti, olen koittanut selittää niin hyvin ja lapsentasoisesti kuin osaan, että tuo on ihan ok mutta ei sitä pidä lähteä kesken leikkien vähän väliä tekemään, koska silloin jää hyvät leikit leikkimättä. ja tiukkana olen ollut erityisesti siinä, että ei vierailla tai kun meillä on vieraita. Nyt tyttö on tästä huolimatta pari kertaa vieraissakin tehnyt..

 

Mietin kuitenkin tuota, mitä edellinen sanoi, että asiaan on nyt kiinnitetty liiaksikin huomiota. Että tyttö aistii minun kyttäävän häntä, ja tiedostaa, että minä yritän estää häntä unnuttamasta.. Ja tiedättehän, että kun se "kielletty" aina kiinnostaa.. Että pitäiskö vaan antaa tytön tehdä aivan mitä tykkää, josko se sitten itsestään vähenisi ja normalisoituisi. 

 

Tuo juuri on ehkä suurin ongelma, että mietin, onko unnutus pakonomaista tao muuttumassa sellaiseksi. Tyttö ei kyllä vaikuta mitenkäänahdistuneelta tms. Siksi kaipaisinkin vielä lisää kokemuksia ja ajatuksia, miten muilla saman kokeneilla on tilanne mennyt ihan kokonaisuudessaan? Kertokaa tarinoitanne!

 

-ap

Toinen näkökulma asiaan. Itse unnutin pienenä paljon ja aina kun huvitti. Siihen yrittivät vanhemmat suhtautua kaikilla mahdollisilla tavoilla ja kieltää ja ohjata muuhun ja ties mitä. Muistan, kun äiti joskus tarha-aamuna taas sanoi asiasta, niin kehotin vaan kokeilemaan itse, että kyllä siitä tulee parempi mieli sillekin. :D Jälkeenpäin ajateltuna aika hyvä neuvo stressaantuneelle aikuiselle.

 

Lopulta sitten opin (varmaan 5-vuotiaana), että pitää tehdä vain omassa huoneessa tai muuten kun ei ole muita paikalla. Kyse ei ole siitä, etten olisi ohjetta alunperin ymmärtänyt, mutta siinä nyt vain kesti aikaa sopeutua. Myös se auttoi, kun sen sijaan että vanhemmat yrittivät keksiä jotain muuta tekemistä, juteltiin asiasta ja pyrittiinkin siihen, että itse keksisin muuta mukavaa ajateltavaa jos tekee mieli tuohon alkaa jossain sopimattomassa paikassa. Ja sitten sai kahdenkesken kertoa jälkeenpäin, että oli onnistunut keksimään jotain muuta ja siitä kehuttiin.

 

Kokonaan en haluaisi lapsen unnutusta lopettaa, itsellenikin siitä oli iso apu nukahtamiseen illalla, kun kyllähän se rentouttaa ja saa ajatukset pois päivän tapahtumista. Ja siihen ei tosiaan liity mitään seksuaalista vielä noin pienenä, siellä vaan on semmonen fyysinen pieni nappula, josta painamalla tulee hyvä ja rento olo, ihan niin kuin kunnon nauruista.

 

Olin ihan onnellinen ja hyvinhoidettu lapsi, eikä (vielä tuossa vaiheessa) ollut mitään traumaattisia kokemuksia ollut tai muuten hankalaa kotona. Ei siihen tarvitse mitään ahdistusta lapsella liittyä. Samalla tavalla vaan tulee helposti tavaksi, kuin mikä tahansa muu, mistä tulee hyvä mieli, vaikkapa karkinsyönti.

Tämä on täysin maallikon mielipide, mut mulla on kaksi poikaa, ja ainakin pojilla on jotenkn se pippeli paras kaveri, jota räpläillään puoliksi ajatuksissaan milloin missäkin. En ole edes ajatellut sitä unnuttamiseksi, koska tiedän niin paljon ihan tasapainoisia miehiä joilla on pitkin päivää mielessä se mitä omien pöksyjen sisältä löytyy, ja joista on ihanaa rapsutella muniaan ilman sen suurempia seksuaalisia kiihotuksia (tai mistäpä minä sen tiedän :D) 

 

Oisitko yhtä ahdistunut asiasta, jos lapsesi olisi poika? Voiko olla, että suhtautuminen tyttöjen seksuaalisuuteen on vieläkin jotenkin vähän monimutkaisempaa kuin poikien seksuaalisuuteen? 

 

Meillä on lapsille sanottu, että sitä ei tehdä muiden nähden, eikä koskaan likaisilla käsillä tai pippeli tulee kipeäksi (mikä on siis ihan vaan fakta, ei yritys saada lasta lopettamaan). Jos tyypit nyt omassa rauhassa tai iltasuihkussa jotain tekevätkin itsensä kanssa, niin en ole asiaan kiinnittänyt huomiota. 

 

Mutta muuten sanoisin, että jos teille on syntynyt juuri nyt pieni vauva, niin olette kaikki vähän kriisissä. Ottakaa iisisti, antakaa ajan kulua. Älä ap vaan ala itseäsi syyllistämään, koska olet herkässä tilanteessa. On olemassa sellainenkin ansa, että kun tuntee syyllisyyttä siitä, että teki maailmaan toisen lapsen eikä enää voi antaa esikoiselle ehkä kaikkea sitä aikaa ja läsnäoloa mitä ennen, reagoi asioihin voimakkaammin kuin mitä muuten reagoisi. Olet hyvä äiti ja teillä on asiat kuitenkin hyvin. :)

 

Esikoistyttöni löysi unnuttamisen 5-vuotiaana. Alkuun en itse tajunnut edes mistä on kyse, ihmettelin vaan että mitä se hengittelee ja kahistelee tuolla sängyssään. Kun tajusin, ahdistuin ensin itse hirveästi että mitä tuo nyt noin, mutta luettuani enemmän asiasta rauhoituin (onneksi on internet). Mutta valehtelisin, jos väittäisin olevani täysin sinut unnuttamisen kanssa. Koen sen jotenkin kiusalliseksi ja tunnen pelkääväni, että sitä tapahtuu "julkisemmin" päiväkodissa tai kylässä.

 

Kun unnuttaminen löytyi, alkoi kausi jolloin tyttö yritti tehdä sitä useasti päivässä (esim. kihnutti sohvan reunaa vasten, katsellessaan telkkaria matolla maaten alkoi keinutella, istui tennispallon tai muun vastaavan päälle) ja aina iltaisin sängyssä hankasi itseään patjaan tosi kauan. En kehdannut kysyä, tekikö sitä tarhassa. Itseä ärsytti oma paniikki asiasta, tuntui että kyttäsin koko ajan tytön tekemisiä ja olin hirveän tietoinen, missä tyttö milloinkin oli. Huomasin esim koko ajan vaistomaisesti korva höröllä kuuntelevani, että kuulenko taas hinkkauksen ääntä, taasko se stä tekee. Pakko myöntää, että olin tavallaan tosi harmistunut, että miksi juuri minun lapsen pitää tehdä tuollaista, tekeeköhän kenenkään muun tutun. Hävetti oma neuvottomuuteni ja ne negatiiviset tunteet jotka asia herätti minussa.

 

Alkuun en osannut otaa asiaa puheeksi lapsen kanssa. Päivisin johdattelin hänet unnuttamasta vaivihkaa muihin askareisiin. Iltaisin sai unnuttaa rauhassa sängyssään. Kerran tyttö huomaamattani ehti unnuttaa telkkaria katsoessa pikkuveljen nähden, ja tilanne selvästi jollakin tapaa pelotti ja hämmensi pienempää. Silloin lopulta juttelin tytön kanssa asiasta kahden kesken rauhassa, että se juttu mitä hän tekee taitaa tuntua kivalta, mutta se on sellaista mitä tehdään vaan omassa sängyssä rauhassa. Ettei sellaista tehdä muualla tai muiden nähden. Tai vaikka jonkun sylissä (tyttö tuntui kiehnäävän aina isovanhempien sylissäkin). Se on sellainen jokaisen ihan oma juttu. Ja toisaalta, että muut eivät saa hänelle tehdä sellaista tai hänen nähden. Juttelin nämä "uimapuku-alueen" asiat jne.

 

Vielä välillä jouduin muistuttamaan tyttöä, mutta unnuttaminen siirtyi hiljalleen kokonaan nukkumaanmenoaikaan ja omaan sänkyyn. Varmaan puoli vuotta kului niin, että välillä iltaisin taisi unnuttaa, sitten se jäi (tai ainakaan en ole huomannut). Pariin kertaan on sen jälkeen ollut lyhyet kaudet, jolloin on unnuttanut, ja kerran olen joutunut vielä olohuoneessa sanomaan, että muistatko tuon kuuluvan sinne omaan sänkyn omaan rauhaan. 

 

Nyt en enää panikoi asiasta, osaan suhtautua paremmin. Silloin aktiivisimman unnuttamisen aikoihin tilanne oli vielä niin uusi ja toisaalta tuskailin myös sen kanssa, milloin homman voi katsoa muuttuneen pakonomaiseksi, koska silloin ilmeisesti olisi hyvä selvittää asiaa tarkemmin.

 

Ymmärrän ap:n tuntemukset ja huolen. Asia on niin monitasoinen ja herkkä. Vaikka lapselle siinä ei oe mitään varsinaisesti seksuaalista, se on kuitenkin hieman eri asia kun vaikkapa pakonomainen nenän kaivaminen. Ei voi kieltää, mutta kuitenkin jossakin määrin pitää rajoittaa, mikä on sopivaa. Toisaalta pohtii, onko olemassa raja, milloin unnuttamista voi olla liikaa, voiko se kertoa jostakin  mihin pitäisi puuttua. Ollaan kauaskantoisten asioiden äärellä, pelkää sanovansa jotakin väärin tai väärällä tavalla. Itsekin on kuitenkin hämmentynyt asiasta. Nämä ei ole niitä juttuja, joita hiekkalaatikon reunalla huudellaan. Tsemppiä!

Vierailija

Hei!

 

Ja nyt todella toivon asiallisia vastauksia. Se joka pitää lapsen unnuttamista sairaana tai epänormaalina, kehotan tutustumaan esim. Raisa Cacciatoren teokseen "huomenna pannaan pussauskoppiin".

 

Meillä on 4v tyttö, joka on harrastanut unnuttamista enemmän ja vähemmän 1-vuotiaasta asti. Perheemme on kyllä kaikin puolin normaali, miehen kanssa suhde kunnossa, meillä rakastetaan, välitetään, annetaan huomiota, riidellään, pyydetään anteeksi jne jne. Välillä tytön unnutus on ollut unohduksissa joitakin kuukausia, puolikin vuotta, mutta nyt sitä on jatkunut ehkä 2,5-vuotiaasta asti niin, että se on ollut vähintäänkin viikottaista. Tyttö tekee sen keinuttamalla itseään esim. tuolinkulmaa vasten. Olen yrittänyt suhtautua asiaan mahdollisimman neutraalisti, lempeästi, ohjata mielenkiinnon muualle, ohjata tekemään sitä omassa huoneessa eikä toisten nähden jne. Eli noudattanut niitä neuvoja, joita esim asiantuntijat suosittelevat.

 

No, meille syntyi vauva pari kk sitten. Esikoinen on siis nyt kotihoidossa oltuaan pari vuotta pph:lla. hän käy kerhossa, käymme perhekerhoissa, muskarissa, kyläilemme yms ja muutenkin virikkeitä pitäisi olla riittävästi.  Olen aina pitänyt tytön unnutusta aika usein tapahtuvana, mutta nyt tuntuu, että se on lähtenyt lopullisesti käsistä. Tuntuu,että se on tytön mielessä vähänväliä. Hän tekee sitä monta kertaa päivässä. Nyt olen hellästi mutta tiukasti puuttunut tilanteeseen antamalla uuden säännön, että sitä tehdäänvain silloin, kun on peitelty omaan sänkyyn nukkumaan. Että siinä ei ole mitään pahaa, mutta päivällä sitä ei tehdä, koska päivällä leikitään ja tehdään muita mukavia juttuja. yritin ottaa oikein asiakseni, että keksitään koko ajan kaikkea mukavaa tekemistä, että unnutus unohtuisi tai ainakin vähentyisi. Jotenkin vain tuntuu, että mikään ei auta. Että siitä on tullut tytölle niin pinttynyt tapa, että hän hakeutuu heti tekemään sitä, kun tulee sellainen tyhjä hetki, eikä ole tekemistä. Tuntuu, että olen yrittänyt kaikkeni, antanut huomiota, rakkautta, läheisyyttä, keksinyt tekemistä jne. Vauvamme on helppo, ei juuri huuda eikä vaadi ylenmäärin huomiota.. ja kun muuten tytt. On ihan normaali, reipas, sosiaalinen, innostunut kavereiden kanssa leikeistä yms. Mutta aina kun tulee se tyhjä hetki, niin tyttö karkaa puuhiinsa, Useita kertoja päivässä.

 

Miten teillä muilla? Toivoisin todella vertaistukea, miten olette toimineet, keskustelleet,  millaisia sanoja käyttäneet? Miten usein lapsenne on unnuttanut, ja onko se lopulta vähentynyt tai loppunut? Miten olette reagoineet asiaan?

 

itsellä jotenkin ahdistaa, vaikka kuinka tiedän asian olevan normaali.. Silti ei minusta lopultakaan ole normaalia, että lapsi haluaisi unnuttaa näin usein. Ja että kun saa sen päähänsä, menee puuhaamaan sitä vaikka olisi mitä muuta kivaa. Välillä jopa silloin kun on vieraita tai kun ollaan kylässä. Ja että tätä on jatkunut jo useita vuosia.. Meillä on tulossa 4v-neuvola, ja aion avautua asiasta. Pelottaa vaan, että neukku jatkaa samaa lässytystä että ei saa kiinnittää huomiota ja se menee ohi yms yms.. Haluaisi jotain todella konkreettisia neuvoja ja ohjeita, mikä unnutus on vielä normaalin rajoissa ja millonse jo on pakonomaista, millon ja miten puuttua, ohjata, mikä voi olla syynä, mitä olen ehkä tehnyt väärin jne. Välillä aivan itken ja tuskailen asian kanssa. :(

 

Kiitos kun jaksoit lukea, ja kiitos asiallisista vastauksista!

 

Miksi kiusaat lastasi? Anna hänen olla. Tuossa ei ole mitään pahaa.

Vierailija

Mä en rehellisesti osaa sanoa mitään neuvoa, mutta tahdon kertoa millaset fiilikset mulle välittyy tekstistäsi. Tulee olo että olet suhtautunut juuri niin ihanteellisen asiallisesti aiheeseen kuin vaan voi. Olet tehnyt kaikkesi ja mun mielestä voit olla ylpeä kasvatustaidoistasi. Toivottavasti saat ongelmaan ratkaisun. Onhan tuo ikävä juttu jos ei millään mene kaaliin että se oma kiva on yksityinen juttu... Sitten kun toisaalta siitä ei voi "ärähtääkään" tai suutahtaa. Siitä nimittäin voi jäädä arpia seksuaalisuuteen lapselle. Kerro neuvolassa nämä samat jutut ja jos tuntuu ettet saa asiaan ratkaisua sieltä, niin pohdi voisiko jokin toinen asiantuntija auttaa. Esimerkiksi lastenpsykiatri tai seksologi, seksuaalineuvoja. Mitä näitä seksiin ja seksuaalisuuteen erikoistuneita ihmisiä nyt onkaan.

 

Ihanteellisesti? AP teki alusta asti asian päin persettä. Antaisi lapsen olla. Unnutusta/masturbointia ei voi tehdä liikaa jos siitä itse vaan pitää. Jos lapsi haluaa kuluttaa siihen päivänsä niin hänellä on siihen oikeus. Juuri tuollainen kieltäminen tuhoaa ihmisten seksuaallisuuden. Alastomuudessa, seksissä eikä masturboinnissa ole mitään pahaa. Siitä voi hyvin puhua vaikka ruokapöydässä. Ei ihme jos suomalaisilla on kovia estoja jos masturbointikin kiellettään ja halutaan lapsi pois silmistä

Vierailija

Jossain toisessa keskustelussa suositeltiin opettamaan lapsille että alushousu-alueelle saa itse koskea, mutta silloin kun muut eivät ole näkemässä. Eikös toi noin mene?

 

Mulle puolestani tuli mieleen että onko unnutus sinulla niin paljon mielessä että lähes kaikki mitä teette on unnutuksen välttämiseksi järjestettyä?

 

Paras pointti unnuttamisesta oli minusta se että eihän se tuosta mihinkään häviä, muuttaa vain muotoaan. Minusta ei ole mitään väärää siinä jos vanhempi ohjaa lapsen käytöstä sosiaalisesti hyväksytympään suuntaan: ohjaamatta jättäminen ja välttelyhän ne vata saavat lapsen hämilleen.

 

Eikö lapsi saa itse päättää mitä hän kropallaan tekee?

Olet saanut jo asiallisia kommentteja unnutukseen, mutta tuli vaan mieleen sekin mahdollisuus, että lapsesi unnuttaa, koska hänellä on alapäätulehdus. Oletko sen tarkistanut, ettei kyse ole ihan tuikitavallisesta hiiva- tai streptokokkitulehduksesta? Se kutisee, ja mikäpä silloin tulee mieleen jos ei hankaaminen tavalla tai toisella.

 

Jos alapää ei punota voimakkaasti, kyse ei ole mistään fyysisestä asiasta. Kyse on ikäkaudesta ja kenties siitä, että tyttäresi on hokannut unnutuksen olevan oiva keino saada äidin välitöntä huomiota ja leikkiseuraa! ;-)

 

Eli mieti, miten toimit: menet heti tyttäresi luo, houkuttelet tekemään jotakin kivaa. Toimii - lapsi on taas saanut sinut "itselleen" ja sinä olet kehittänyt hänelle jotakin mukavaa touhua.

 

Eli veikkaan, että se, että tyttösi unnutus lisääntyi, kun hän sai pikkusiskon voi olla merkitsevä tekijä.

 

Minä antaisin nyt asian olla, kiinnittäisin asiaan mahdollisimman vähän huomiota. Reagoisin pikemminkin niin, että jos tyttö kesken kaiken menee unnuttamaan, SINÄKIN menet tekemään omia hommiasi ja leikki jää kesken. Et siis ikäänkuin palkitse unnuttamista lisähuomiolla, vaan tyttö huomaa, että kesken leikin poishäippäseminen johtaa leikin keskeytymiseen ja loppumiseen. Niin se nimittäin käy silloinkin, kun tyttö katkaisee leikin muiden lasten kanssa.

 

 

Vierailija

Tämä on täysin maallikon mielipide, mut mulla on kaksi poikaa, ja ainakin pojilla on jotenkn se pippeli paras kaveri, jota räpläillään puoliksi ajatuksissaan milloin missäkin. En ole edes ajatellut sitä unnuttamiseksi, koska tiedän niin paljon ihan tasapainoisia miehiä joilla on pitkin päivää mielessä se mitä omien pöksyjen sisältä löytyy, ja joista on ihanaa rapsutella muniaan ilman sen suurempia seksuaalisia kiihotuksia (tai mistäpä minä sen tiedän :D) 

 

Oisitko yhtä ahdistunut asiasta, jos lapsesi olisi poika? Voiko olla, että suhtautuminen tyttöjen seksuaalisuuteen on vieläkin jotenkin vähän monimutkaisempaa kuin poikien seksuaalisuuteen? 

 

Meillä on lapsille sanottu, että sitä ei tehdä muiden nähden, eikä koskaan likaisilla käsillä tai pippeli tulee kipeäksi (mikä on siis ihan vaan fakta, ei yritys saada lasta lopettamaan). Jos tyypit nyt omassa rauhassa tai iltasuihkussa jotain tekevätkin itsensä kanssa, niin en ole asiaan kiinnittänyt huomiota. 

 

Mutta muuten sanoisin, että jos teille on syntynyt juuri nyt pieni vauva, niin olette kaikki vähän kriisissä. Ottakaa iisisti, antakaa ajan kulua. Älä ap vaan ala itseäsi syyllistämään, koska olet herkässä tilanteessa. On olemassa sellainenkin ansa, että kun tuntee syyllisyyttä siitä, että teki maailmaan toisen lapsen eikä enää voi antaa esikoiselle ehkä kaikkea sitä aikaa ja läsnäoloa mitä ennen, reagoi asioihin voimakkaammin kuin mitä muuten reagoisi. Olet hyvä äiti ja teillä on asiat kuitenkin hyvin. :)

 

 

Aivan oikein. Moni mies (aikuinenkin) pitää käsiään housuissaan ja hiplaa itseään vaikka ei masturboikkaan. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. uskon että moni nainenkin näin tekee mutta sitä vain suitsitaan enemmän.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat