Lue keskustelun säännöt.
Kuinka empaattisena pidät itseäsi? ov
05.09.2013 |
Kuinka empaattisina ihmisinä te pidätte itseänne?
Olen viime aikoina pohtinut empatiakykyäni. Minulle tuli vastikään mieleeni tapaus parin vuoden takaa, jolloin olin 23v. Jouduin tuolloin osalliseksi liikenneonnettomuuteen. Olimme vaarini kanssa köröttelemässä kaupunkinopeuksilla, kun auto törmäsi tien vieressä kulkeneeseen tyttöön. Se oli onnettomien sattumusten summa. Vaariani pääsi aurinko häikäisemään ja tyttö kulki autotien reunaa puhuen kännykkään, vaikka vieressä olikin jalkakäytävä.
No järkytyin tietenkin, kun ehdin takapenkiltä nähdä vain, kuinka tyttö rysähtää etulasin reunaan kuin räsynukke ja putoaa kivetykselle. Tuli vaan heti sellainen olo, että ei ole totta, järkyttävää, nyt joku kuoli. En pystynyt nousemaan hetkeen autosta, koska en halunnut nähdä, kuinka pahasti kävi. Muu autoseurue ryntäsi heti tietenkin auttamaan. Kuulin, että tytöllä kuulemma silmät heittelehti, kuulosti pahalta. No kömmin sitten lopulta autosta ja näin tytön, joka siis minua arviolta muutaman vuoden nuorempi, makaavan maassa tajuttomana, virkosi kuitenkin, oli hätääntynyt ja sekava. Minua alkoi itkettää siinä tytön puolesta, seisoin taka-alalla, onneksi muut toimivat rationaalisesti tilanteessa.
Siinä sitten myös joku auttamaan jäänyt ohikulkija totesi, että olisi hyvä tukea tytön päätä. No tämä ohikulkija sitten huikkasi minulle, että anna se paitas. Minä siis roikotin pitkähihaista paitaani käsissäni. Tässä vaiheessa täytyy ihmetellä käsittämätöntä reaktiotani, sillä minulle tuli olo, että miksi juuri minun paitani. Tunsin vastenmielisyyttä, kun paitani aseteltiin tytön päätä tulemaan ja ja se kastui verestä. En ole pinnallinen, kyse ei ollut mistään muoti- tai merkkivaatteesta.
Joku toinen olisi varmasti antanut vaikka kaikki vaatteensa tytön tukemiseen ja lämmittämiseen
Jälkikäteen olin edelleen huolestunut miten siinä kävi, mutta saatiin myöhemmin kuulla, että hän oli päässyt sairaalasta jo samana iltana, mikä on vähän erikoista, koska luulisi tuollaisia päähän kohdistuvia rajuja iskuja seurattavan edes yön yli. Loppu hyvin, mutta nyt vasta parin vuoden jälkeen tuli mieleen tuo reaktioni . Muutoin saatan toisinaan itkeä, kun katson televisio-ohjelmia epäonnisista ihmiskohtaloista, joten kylmänä ihmisenä en itseäni pidä. En tiedä sitten olenko "kaukaa empaattisempi" kuin muuten. Tässä lähiaikoina tapahtui eräs toinen tilanne, jossa myös empatiakykyni jäi puolitiehen. Täytyy yrittää tiedostaa ja kehittyä.
Kommentit (7)
Hei, älä johda kokemuksestasi mitään empatia-arvioita. Olit tilanteessa järkyttynyt, ja silloin mieleen tulvii kaikenlaisia outojakin ajatuksia ja tunteita. Ihmiset eivät toimi useinkaan kovin järkevästi ja kohtuullisesti onnettomuustilanteessa. Eivät ajatuksesi kerro mitään sinun empatiakyvystäsi tai arvostasi ihmisenä. Ole itsellesi lempeä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvailemassasi tilanteessa olet ollut shokissa eikä siinä tilanteessa empatiakyvyllä ole mitään tekemistä asian kanssa, tuskin kuitenkaan toivoit tytölle pahaa? Älä moisen takia soimaa itseäsi.
Itse en ole nk. tunneihminen lainkaan, joten teen kaiken pohjautuen tieteelliseen tietoon, itsenäiseen ajatteluun ja terveeseen järkeen. Onko tämä sitten empaattisuutta, vai kylmää ja tunteetonta toimintaa?
Olen samaa mieltä muiden kanssa. Shokissa ihmiset käyttäytyvät usein odottamattomalla tavalla. Jo se, että olet noin paljon pohtinut asiaa, kertoo ettei empatiakyvyssäsi ole mitään vikaa.
Aihe on minulle ajankohtainen, koska olen myös itse miettinyt omaa empatiakykyäni viime aikoina. Ehdin kärsiä pahasta, hoitamattomasta masennuksesta pari vuotta ja viime talvena olo oli kaikista lohduttomin. Olin niin poissa tolaltani, etten pystynyt keskittymään edes omassa elämässäni muuhun, kuin olemassa olevaan hetkeen ja synkkään mieleeni. Silloin huomasin ajattelevani, ettei minua oikeastaan kiinnosta kenenkään muun kokemat kurjuudet. Katastrofiuutisia lukiessani olin ihan tunteeton. Ajattelin, että sellaista sattuu ja miksi yleensä käytetään niin paljon aikaa jonkun vanhan rikoksen selvittämiseen tai vaikka tulvista ja muista luonnonkatastrofeista uutisoimiseen. Olin ihan turta ja myös sen tajuaminen pelotti.
Nyt kun olen terapian avulla päässyt käsittelemään asioitani ja saanut muutenkin elämäni järjestykseen, huomaan asioiden koskettavan minua kuten ennenkin, terveenä. Ihan kuin joku verho olisi väistynyt sivuun ja olen taas oma empaattinen, rauhallinen, tunteva itseni. Ymmärrän ihan eri tavalla myös omaa, aiempaa oloani ja olen oppinut antamaan itsellenikin rauhan näiden ajatusten suhteen.
Tämä ihan vain esimerkkinä siitä, ettei kannata yleensäkään tuomita muita yksittäisten reaktioiden suhteen (tai pidempänäkin aikavälinä), kun emme voi tietää millaisessa tilanteessa he henkisesti ovat. Minäkin kuulemma vaikutin "ihan normaalilta" muiden ihmisten silmissä, vain jotenkin kovalta ja kylmältä. Olin niin lukossa omissa murheissani, etten vain osannut enkä pystynyt olemaan vuorovaikutustilanteissa "auki" saati ottamaan enää ulkopuolelta tulevaa murhetta käsiteltäväkseni.
Nyt on vastaavasti niin kiitollinen olo, että huomaan herkistyväni vähän väliä jopa elämän ihanuudesta. Sekin on niin uusi tunne, että piti ihan pysähtyä miettimään, että mikäs nyt on, kun se ensimmäisen kerran vuosiin yllätti! :-)
Kiitos teille kaikille hyvistä kommenteista ja lohduttavista sanoista. Joskus on hyvä miettiä ominaisuuksiaan. Täytyy sanoa yleisesti ottaen, että ihailen tunneherkkiä ihmisiä ja heidän laajaa empatiakykyään. Koen kehittyneeni heidän suuntaansa, aiemmin olen ollut enemmän järki-ihminen. On tunneherkkyys aina kulkenut mukana, mutta sittemmin vahvistunut. :) t.ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole enää kovinkaan empaattinen. Olin nuorena paljon empaattisempi. Elämänkoulu ei olekaan tehnyt minusta ns. mukavampaa ihmistä siinä mielessä vaan olen selkeästi paljon epäempaattisempi.
Olit järkyttynyt. Shokissa. Aivot eivät silloin tosiaankaan toimi 100% järkevästi. Älä soimaa itseäsi, olet vain ihminen.