Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Onko tää nyt sit tunteettomuutta, kylmyyttä vai mitä hemmettiä!!??

Vierailija
15.07.2006 |


Olen mielestäni aika järkevä, realisti. Ystäväni pitävät minua luonteeltani vahvimpana ihmisenä, jonka tuntevat.



Esim. Minulla on ollut paljon lemmikkejä, joidenka kuolemaa en ole koskaan jäänyt " suremaan" . En voi ymmärtää ihmisiä, jotka itkevät vuosia esim. vanhuuteen kuolleen koiransa perään. Tai eivät voi ottaa uutta lemmikkiä, koska vanha oli niin rakas? Minulle eläimet ovat rakkaita, mutta niiden kuolema on luonnollinen osa elämää, vaikka tulisikin yllättäen. Ja eläin on aina vain eläin.



En myöskään osaa itkeä hautajaisissa, itken muutenkin tosi harvoin. Välillä mietin, miten toimisin jos joku minulle hyvin läheinen ihminen kuolisi tai hänelle tapahtuisi jotain pahaa (vakava sairaus tms)... Mieheni isä sairastui syöpään, enkä osaa olla siitäkään järkyttynyt, tai surkutella. Välillä ajattelen, että jos mieheni pettäisi, se ei varmaan liikuttaisi minua pätkääkään, mutta meidän avioliittomme päättyisi siihen kyllä.



Rakastan miestäni ja lapsiani juu, mutta olenko jotenkin tunneköyhä? Vai realisti? Voiko tunteitaan oppia osoittamaan jotenkin enemmän, vai onko sellaiselle tarvetta, jos näinkin on pärjätty 30v? Vai onko joku romahdus tulossa...???

Kommentit (37)

Vierailija
1/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Miksi kirjoitit tästä tänne?

Vierailija
2/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itse olen (ehkä liiankin) tunneihminen, suren ja mietin läheistenkin ongelmia. Eläimet ovat minulle perheenjäseniä..

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itse olen " vähän" samanlainen, mutta minä olenkin epätasapainossa itseni kanssa, henkisesti..

Vierailija
4/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tämä ei ole ongelma minulle, mutta esim. mieheni äiti on ollut todellä järkyttynyt, kun en sure HEIDÄN koiraansa, joka kuoli (16v) kiduttuaan pitkään. Enkä ole osoittanut olevani järkyttynyt hänen miehensä sairaudesta.



Enkä ole itkenyt hautajaisissa, enkä liikuttunut lasteni ristiäisissä tai omissa häissäni... Ja joskus kouluaikoina minulle sanottiin, että olen jotenkin luonnevammainen...?



Ajattelin, että onko tämä nyt sitten joku psyykkinen ongelma, jota en vain itse tajua? Onko muita tällaisia olemassa?



ap

Vierailija
5/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

järkyttynyt äidin kumminkaimojen tragedioista esim.



Mutta jos läheinen kuolisi, olisi se kauheaa. Kotieläimiä meillä ei ole, allergian vuoksi ja en oikein ymmärrä sitä, että koiran vuoksi parutaan.

Vierailija
6/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Antony Mello: Havahtuminen



(Olisi näille parkujille ja hernenenään tyypeille hyvä lukea)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Jostain syystä lapsen saaminen toi tunteet enemmän pintaan, mutta en mä edelleenkään tuttujen ongelmia itke. Mulla se johtuu sekä äärirationaalisesta luonteesta että siitä, että olen aika egoistinen. Huomaan usein järkyttyväni joistain asioista, koska ne aiheuttavat minulle epämukavuutta, en sen takia, että ne aiheuttavat sitä muille. Toisaalta mun luonnettani pehmentää se, että olen äärettömän oikeudenmukainen. Eli jos on jonkun muun kuin minun vuoroni saada viimeinen pala kakkua, niin en jää suremaan sen perään.



Mutta lähtökohtaisesti olen aika nihilisti, shit happens jne. Ei hyödytä repiä pelihousujaan sellaisten asioiden vuoksi, joille ei voi mitään.

Vierailija
8/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Häntä ei myöskää liikuta mikään. Kun hänen suhde kariutui ja jäi 2 lapsen kanssa yksin niin totesi vaan että parempi nyt kuin myöhemmin. Ja kun kerroin luokkakaverini ajanen kolarin talvella ohituskaistalla niin totesi että oma vika kun lähti ohittamaan. (kaveri kuoli)



Muutenkin ajattelee aina kylmästi.



Mielestäni hän ei ole tarpeeksi älyk' äs jotta osaisi eläytyä toisen ihmisen tunteisiin ja ainakin hänen kohdallaan olen huomannut eetä äly ja tunneäly kulkevat käsi kädessä. Hän ei totisesti ole fiksuimmasta päästä ja jotenkin yhdistän sen siihen kovuuteen joka on ilmeisesti luonteenpiirre.



Mielestäni sellainen ihminen joka ei osaa tuntea syviä tunteita jää vajaaksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

voisihan sitä tutuntutun kuolemaa alkaa surrakin. Mutta minusta shit happens, ihmiset kuolevat. Ei se kiva ole, mutta en tuhlaa energiaani suremiseen. Ei minun suru ketään takaisin tuo tai peru tapahtunutta.



Energia pitäsi laittaa sellaisten auttamiseen, joita vielä voi auttaa. Ei parkumiseen ja surkutteluun.



Minäkö realisti?

Vierailija
10/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

itse olen " ollut" empaattinen ihminen, mutta sitten sairastuin masennukseen. Ehkä osa sairastumistanikin oli se, että eläydyin niin paljon kaikkeen kurjuuteen ja kärsimykseen...



No, sitten opin jotenkin " kovettamaan" itseni, mikä ei tarkoita tunteiden kovettamista, vaan sitä että aloin ajatella, että tapahtuuhan sitä pahempiakin juttuja, ja että esim. kuolema on yhtä luonnolinen osa elämää kun syntymä. Vieläkin järkytyn&raivostun tietyistä asioista, mutta ehlkä siinäkin ihmettelen enemmän ihmisten julmuutta...



Ja osaan kyllä surra, itskenkin, mutta en minäkään ymmärrä ihmisiä jotka " liikuttuvat kyyneliin" esim. toisten ihmisten häissä ymv.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ja ajatella miten olet toisten ihmisten pompolteltavissa. Jos sinua kehutaan, heti heilutat häntää. Jos moititaan olet maassa.

Vierailija
12/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

esim. ihmisiä, joita en ole tavannut tai yhteys on katkennut kymmenenkin vuotta sitten.



Eri asia ovat ihmiset, jotka ovat elämässäni nyt.



Ja monesti suru tuntuu olevan itsesääliä näille suurimmille surijoille.



Esim. työkaveri oli saanut loistoduunin ja onnessaan lähtemässä sinne uuteen paikkaan. Meillä yksi parkuu, kun ei halua muutosta, ei halua sitä eikä tätä....

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija:


Ja ajatella miten olet toisten ihmisten pompolteltavissa. Jos sinua kehutaan, heti heilutat häntää. Jos moititaan olet maassa.

Vierailija
14/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mutta esim masennusta potevat usein sanovat ettei " mikään tunnu miltään" .

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen kyllä itkenyt joissakin hautajaissa, mutta muuten teksti kuin mun suusta. Lasteni kuolema saisi mut kyllä itsemurhan partaalle, miehen kuolemakin vois mennä lähes olankohautuksella, vaikka häntä syvästi rakastankin.

Vierailija
16/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mielestäni en ole psykopaatti, vaan todellakin realisti. Tottakai tunnen myötätutnoa jne, mutten todellakaan rupea märehtimään muitten murheita enkä omiani.

Vierailija
17/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

kun lemmikkini (eläinystävä, perheenjäsen, sieluveli) kuoli, harkitsin itsemurhaa. vain muut elävät olennot saivat minut pysymään tässä maailmassa.



suren voimakkaasti. rakastan intohimoisesti.



voin eläytyä toisen suruun, mennä hänen ihonsa alle, olla hänen sydämensä vieressä kun se sykkii kipuna, tuntea hänen tuskansa kuin omani. tekeekö se minusta heikon? ei. se tekee minusta vahvan.



minä elän.



elätkö sinä?

Vierailija
18/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

tai toisten ihmisten suru...



Miettikääpä millainen maailma olisi jos kaikki olisi kaltaisiasi...



Kukaan ei olisi auttanut tsunamin uhreja, kukaan ei liikuttuisi lasten hyväksikäytöstä, ketään ei kiinnostaisi ihmiset jotka päivittäin kuolevat nälkään...



Kaikki ajattelisivat omaa itseään, ja koska suru ei kosketa itseään ei siitä tarvitse vvälittää.

Miettikää... teillä jotka ette osaa eläytyä tooisten ihmisten ongelmiin olette välinpitämättömiä ja tunneköyhiä.



Olette tunteettomia psykopaatteja joilla ohan oikeasti on päässä jotain vikaa.



Ja en todellakaan tarkoita että surullisia asioita pitäisi päivästä päivään vatvoa, mutta kyllä pitää osata myötäelää.



Ajattelette vain itseänne ja sitä että kun asia ei teitä kosketa niin mitäs sitten?

Säälin teitä todella!

Vierailija
19/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

ei missään nimessä vahvuutta!



mutta jos itse olet onnellinen niin mikäs siinä, ei kaikkien tartte vahvoja olla :)

Vierailija
20/37 |
15.07.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Jos se tekee ihmisen sairaaksi että säälii niitä ihmisiä jotka ovat tunneköyhiä psykopaatteja niin olen sitten säälistä sairas!



Minulla on tunteet onko sinulla?

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kahdeksan neljä yksi