Lue keskustelun säännöt.
Lapseni sai diagnoosin....
08.06.2013 |
Ollaan kaikki tiedetty jo ainakin viimeiset kolme vuotta, ettei poika ole aivan tavallinen poika. Ollaan tiedetty sekin, mikä saattaisi olla syynä. Eskariinkin meni tehostetun tuen turvin. On käynyt toimintaterapiassa yms... Ihan varmuuden vuoksi ennen koulun alkua testejä ja ohjauskäyntejä polilla... Ja ennenkuin ehdin kissaa sanoa, C-lausunto ja koodilla varustettu diagnoosi.
Nyt se on virallista.
Nyt siitä tuli shokki. Ennen olen voinut hyvänä päivänä hymyillä ja kuvitella vain kuvitelleeni kaiken. Yhtäkkiä poikani olikin oikein oppikirjatapaus ja siitä on mustaa valkoisella. Ensin helpotti. Ehkä enää ei tarvitse selittää puolta tuntia joka opelle ja ohjaajalle. Voin kertoa sen yhden sanan. Mutta sitten taas... En voikaan enää lakaista maton alle koko juttua. Minulla ON erityislapsi. Ei vaan vähän outo lapsi.
Fiilikset sekavat, vaikkei pitäisikään olla. Eihän tässä mikään oikeasti muuttunut. Helpottaa korkeintaan. Mutta silti. Se ei ollutkaan vain hysteerisen äidin kuvitelmaa...
Kommentit (32)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ihan samat fiilikset kuin meillä, valtava helpotus ja pääsi enemmän tarttumaan asioihin. Epätietoisuus ja itsensä epäileminen on kuluttavaa.
[quote author="Vierailija" time="08.06.2013 klo 21:58"]
Mikä on diagnoosi?
[/quote]
Asperger.
Vaikka tuskin sillä merkitystä on mun fiilisten kanssa. Yhtä hyvin ois voinut olla joku muukin varmaan...
Millä tavalla poikasi on ollut/on erilainen? miten pääsitte tutkimuksiin?
[quote author="Vierailija" time="08.06.2013 klo 22:42"]
[quote author="Vierailija" time="08.06.2013 klo 21:58"]
Mikä on diagnoosi?
[/quote]
Asperger.
Vaikka tuskin sillä merkitystä on mun fiilisten kanssa. Yhtä hyvin ois voinut olla joku muukin varmaan...
[/quote]
omallakin pojalla on asperger eli tunnen tuskasi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.06.2013 klo 23:03"]
[quote author="Vierailija" time="08.06.2013 klo 22:42"]
[quote author="Vierailija" time="08.06.2013 klo 21:58"]
Mikä on diagnoosi?
[/quote]
Asperger.
Vaikka tuskin sillä merkitystä on mun fiilisten kanssa. Yhtä hyvin ois voinut olla joku muukin varmaan...
[/quote]
omallakin pojalla on asperger eli tunnen tuskasi
[/quote]Voivat he elää normaalia elämää. Olen kuullut että he voivat olla hyvin lahjakkaita jossain
Ei se dg lasta muuta, hän on se sama poika kun aina ennenkin, omine piirteineen. Dg antaa teille vaan mahdollisuuden ja oikeuden hakea niitä tukitoimia ja mm kuntoutusta mikä teille ja lapselle kuuluu. Voimia arkeen :)
terv 2 as- pojan äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.06.2013 klo 22:54"]
Millä tavalla poikasi on ollut/on erilainen? miten pääsitte tutkimuksiin?
[/quote]
Tästä aiheesta vois varmaan kirjoittaa sit romaanin :D
Mutta koitan lyhyesti.
Edes ihan vauvana poika ei viihtynyt sylissä, eikä perhepedissä. Halailu, pussailu yms. on aina olleet melkeinpä vastenmielisiä pojalle. Ei osannut pienempänä leikkiä. Asetteli leluja jonoihin ja riveihin, eikä niihin saanut kukaan muu koskea, pojalla oli joku järjestelmä, minkä mukaan niitä laitteli. Sisko opetti roolileikit noin 4-5-vuotiaana, kädestä pitäen ja suuri läpimurto tapahtui 5,5-vuotiaana, kun poika tajusi, että asioita voi tapahtua leikisti eri tavalla kuin oikeasti (siihen saakka nähtiin massiivia raivareita, jos joku kehtasi väittää, että paloauton letkusta vois tulla liekkejä tms.) Mielikuvitus on kuitenkin aina ollut suht hyvä. Leluja poika ei juuri käyttänyt, hän leikki näkymättömillä ja olemattomilla asioilla.
Jumiutuu leikkeihinsä. 2,5-vuotiaana teki loputtomat määrät palapelejä. Päivästä toiseen. (n. 50 palaisia) 4-vuotiaana teki itse ohjekirjan mallin mukaan useamman sadan palan legorakennelmia. Tehdessään omia juttujaan ei näe, eikä kuule mitään muuta. Saattaa istua viikon huoneessaan rakentamassa legoilla ja käy välillä vain syömässä. Jos siis annetaan. Jumiutuu myös omiin juttuihinsa. Saattaa jauhaa viikkokausia samasta asiasta. Vaikka muut sanoisivat, että voitaisiin välillä puhua jostain muustakin. Omien sanojensa mukaan poika keskustelee. Tosiasiassa hän luennoi ja muut kuuntelee. Nykyään tietää jo itsekin tavallaan, että tää on vähän ongelma ja saattaa esitellessään itsensä kertoa samaan syssyyn, että hänen on joskus vähän vaikea hallita höpöttämistä :D
Siirtymätilanteet vaikeita. Vuosia ne olivat lähes mahdottomia. Mä istuin päällä ja puin pojalle vaatteet. Ja kannoin ulos huutavana ja kirkuvana. Varsinkin sinä vuonna, kun pelkäsi hysteerisesti lumiauroja ja sai paniikkikohtauksen aina kun joutui ulos ovesta. Ei käyty ulkoilemassa sinä talvena...
Ei kuuntele satuja. 4-vuotiaasta iltasatu on ollut tietokirja. Etenkin ötökät ja dinosaurukset kiinnostaa. Poika tunnisti 3-vuotiaana 25 dinosaurusta ja vuotta myöhemmin osasi kertoa niiden sukupuunkin. Mutta ei osannut vielä 4-vuotiaana pukea itse (vaikka yrittikin) hypätä ilmaan tai kävellä viivaa pitkin. Karkeamotoriikka ja tasapaino kehno. "Jäi kiinni" 4v-neuvolassa ja pääsi toimintaterapiaan. Mallioppiminen ollut aina olematonta ja esim. sukat on opeteltu laittamaan jalkaan niin, että näytin konkreettisesti mistä kohtaa sukkaa pitää ottaa kiinni ja miten sitä pitää vetää. Pyörällä ei osaa ajaa vieläkään, ikää nyt 7v. Välttelee viimeiseen asti asioita, jotka tuntuvat vaaralliselta tms Esim. keinuminen on aina ollut enemmän kauhun paikka, kuin hauska leikki ja riippusillat yms. jätetään väliin tyystin.
Uhmaikää riitti täysillä ikävuodet yhdestä viiteen. Ja raivarit oli vaarallisia. Etenkin sisaruksille. Poika oli väkivaltainen, potki, paiskoi tavarat ja saattoi vaikka yrittää kuristaa siskonsa. Sitten opetettiin rauhoittumispaikka, johon menee edelleen, kun tuntuu, että kuppi menee nurin (päiväkodissa se on naulakko ja piiloutuu oman takin taakse). Sieltä jätkää ei tosin saakaan enää pois, ennenkuin on todella saanut päänsä järjestykseen. On pienestä saakka mennyt ajoittain täysin lukkoon. Tällöin ei ota vastaan mitään, eikä ota kontaktia mihinkään. Kutsumme sitä off-line-tilaksi :D "Kohtausta" luonnehtii varmaan parhaiten se, että mun äitini epäili, että pojalla on epilepsia... Saattaa siis vain maata ja tuijottaa kattoon.
Maailma on hyvin mustavalkoinen ja pojalla on omia päähänpinttymiä (osin keksittyjä, osin opittuja), joista EI lipsuta. Säännöt ovat laki. Poikkeamat pahasta. Ja "väärin" neuvominen raivarin paikka. Menee joskus vähän neuroottisen puolelle, kun vahtii silmä kovana, ettei kukaan vaan vaikkapa lajittele roskia väärin tms. Hyvin usein tulee tilanteita, ettei kukaan tiedä mistä otti kilarit. Poika ajattelee jonkun asian olevan nyt näin ja joku muu ei sit teekään niin - ja maailmankirjat meni sekaisin. Me muut kun emme ole ajatusten lukijoita, mutta poika ei sitä ymmärrä.
Ruokarajoitteita löytyy. Liittyvät lähinnä ruuan koostumukseen, ei niinkään makuun. Sama pöperö menee kyllä toisenlaisessa muodossa. (Esim. jugurtti ok, mutta yhtään kökköä ei saa olla) Oksentaa kaiken, jos pakotetaan nielemään. Vaikka kuuliaisesti yleensä totteleekin...
Kasvosokea. Ei tunnista leikkipuistossa useamman lapsen joukosta parasta kaveriaan, eikä mummia kaupassa, ellei tunnista vaatteista tms. Omien hoitajien tunnistamiseen meni ekat 2kk päiväkodissa eikä kaikkia eskarikavereitaan, joita on kokonaista kuusi, tunnista vieläkään kunnolla. Muistaa nyt jo sentään suunnilleen nimet. Ja tietää kavereista ihme nippelitietoja... Mistä lie taas kuullut...
Ei ole koskaan oikeastaan itkenyt, eikä oikein tajua, jos esim. sattuu satuttamaan muita. Lähinnä raivostuu ja pakenee paikalta. Empatiakyky jokseenkin onneton. Ja jos nauraa, nauraa yleensä liian kovaa tms. Tunteitaan ei ilmaise puhumalla lainkaan.
Kavereita on tällä hetkellä kolme. 5-vuotiaaksi saakka kavereita ei ollut yhtään, vaikka nähtiin päivittäin saman ikäisiä tenavia. Poikaa ei ole koskaan ihmiset juuri kiinnostaneet. Ystävystyy vain sellaisten kanssa, joiden kanssa jakaa jonkin intohimonsa. Esim. ne legot... Eikä sitten sen kaverin kanssa juuri muuta teekään.
Mitähän muuta...
Noh, tutkimuksia ruvettiin miettimään pari vuotta sitten, kun meni päiväkotiin ja sai sielläkin alkuun täysin hallitsemattomia raivokohtauksia yms. Sitä ennen mä olin jo puhunut yli vuoden neuvolassa, ettei meidän elämä ole enää normaalia ollenkaan, kun ei ees kotoa päästä mihinkään. Sosiaalinen elämä nolla ja poika elää jossain ihan omalla planeetallaan, eikä meillä ollenkaan.
Kun päiväkodin hoitajatkaan ei sit pärjännyt, niin mua viimein uskottiin.
Vähitellen opittiin käsittelemään poikaa ja elämä muuttui seesteisemmäksi - tai sitten kaikki vaan tottuivat pojan omituisuuksiin. Nyt vaan vietiin tutkimukset loppuun, kun kouluun lähtö on edessä ja ISO muutos. Pojalle kun aiheuttaa kriisin jo se, että joutuu luopumaan keväällä pitkistä kalsareista, piposta ja hanskoista... (ei vieläkään pue päälleen lyhythihaista ja shortseja, tai jos laittaa, niin käy vaihtamassa vaatteet heti kun silmät välttää)
miten tämä diagnoosi nyt sitten auttaa poikaasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se dg helpottaa elämää, on sopeutumisvalmennusta ja tietää mitä tietoa etsiä yms.
t: itsekin erityisen äiti
Kiinnostava lukea, ymmärän paremmin
Voimia pitkälle tielle!