Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (159)

Vierailija

Teidän esikoinen on vasta 4 kuukautta. Elätte elämän ja parisuhteen kannalta poikkeusaikaa, ensimmäisen lapsen syntymä muuttaa asioita. Lisäksi soppaan tulee mukaan myös äidin hormonit jotka voi vaikuttaa ajatteluun, tuoreilla isilläkin on todettu muutoksia hormonitoiminnassa. Lapsen syntymä voi olla kriisi, vaikka lapsi olisi toivottu ja kaikki hyvin. On täysin normaalia, että tuossa vaiheessa parisuhde tuntuu huonolle tai toisarvoiselle, eikä esim. seksiä ja läheisyyttä tee mieli samalla lailla, vauva vaatii niin paljon vaikka olisikin terve ja tyytyväinen.

Nyt ei kannata keskittyä analysoimaan parisuhteen tilaa, vaan ennemmin pyrkiä luomaan yhteiset toimintatavat ja muistaa arvostaa sitä toista osapuolta. Tilanne helpottaa todennäköisesti kun lapsi kasvaa ja vanhemmat kasvaa henkisesti siinä sivussa, elämäntilanne vakiintuu, hormonitoiminta palaa normaaliksi jne. Paluuta lapsettoman parin elämään ei ole, mutta se kipinä parisuhteeseen voi löytyä uudelleen jopa vahvempana kuin ennen. Antakaa itsellenne ja toisillenne armoa! Kukaan ei ole täydellinen, sitä on turha vaatia itseltään tai puolisoltaan.

Vierailija

Hei AP! Meillä on myös 4 kk esikoinen ja pitkä parisuhde takana! Tunnistan hyvin tuon ärtymyksen, mutta minusta sinun kannattaisi vaan vetää henkeä ja sietää miehen erilainen tapa hoitaa vauvaa ilman, että jokaisesta pikku jutustakin pitää käydä periaatekeskustelu. Vaikka olet etsinyt paljon tietoa ja tutkimukset ovat puolellasi, aika moni juttu on kuitenkin sellainen, että ei vauva siitä pilalle mene tsi traumatisoidu, vaikka asian tekisikin vähän eri lailla. Mene vaikka yksin hetkeksi toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Isän ja lapsen suhde ja kokemus tasavertaisesta vanhemmuudesta on kuitenkin tärkeämpi kuin se onko vauvalla lyhthihainen vai pitkähihainen body tai menikö hän päiväunille just sinä kellonaikana kuin olit suunnitellut.

Sanoit jossakin viestissä, että olet fyysisesti väsynyt. Mitä jos viikonloppuisin nukkuisitkin itse pitkään korvatulpat korvissa ja antaisit miehen hoitaa aamun vauvaa? Mies saisi rauhassa tehdä asioita tavallaan ja toisaalta sinä tottuisit siihen, että vauva pärjää yhtä hyvin myös miehen hoidossa. Kun olet lepäämässä, et myöskään näe niitä ärsytyksen aiheita ja koe tarvetta puuttua niihin.

Niin, nuo miehesi valituksen aiheet kovasta laulusta ja korkealta puhumisesta ovat myös ihan yhtä turhia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Kuulostaa hyvin normaalilta. Esikoisen saaminen on valtava muutos teille molemmille. Kumpikin on uuden roolinsa kanssa vähän hukassa, ja esikoista ei varmaan ole mahdollista hoitaa rennosti (no varmaan joku on pystynyt). Varsinkin jos olette kumpikin sentyyppisiä ihmisiä, että suunnittelette ja mietitte asiat tarkkaan, ja olette tottuneet pitämään asiat tiukasti hallinnassa. Kuulostaa vähän siltä nuo teidän kiistat, ja tunnistan minun ja mieheni riidat esikoisen ajoilta. 

Lasten kanssa oppii paljon uusia asioita itsestään ja puolisostaan. Sinulla on myös hormonit vielä ihan vallassa, eli monet asiat tuntuvat jo ihan toiselta vuoden - parin kuluttua.

Minusta yllättävintä aloituksessa oli se, ettet koskaan ollut kutsunut miestäsi idiootiksi - ettekö te ole oikeasti riidelleet aiemmin? Se voi kieltämättä nyt tuntua hurjalta sitten. Mutta sekin on normaalia elämää, aina ei ole kaikki tunteet ja tilanteet ihan hallinnassa (ei tarkoita sitä, että mitä tahansa saa tehdä, mutta kahden aikuinen kiistely ja vihaisuus ei ole sellaisenaan väärin). 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kunhan pidätte sitten huolen, että se parisuhde ei jää kovin pitkäksi aikaa tauolle.
Joskus on niinkin, että vauvaa ja vauva-aikaa käytetään verukkeena kun halutaan kieltäytyä seksistä tai huomioimasta miestä. Sitten otetaan vauva yhteiseen sänkyyn ja vieroittaminen omaan sänkyyn vaan kestää ja kestää.
No, sitten saattaa jo ollakin niin, että ollaan niin vieraita toisilleen että parisuhde jää lopulliselle telakalle.
Joko samassa huushollissa tai erikseen.

Meidän parisuhteen pelasti se, että mies ymmärsi olla vonkaamatta seksiä, kun minun ei kertakaikkiaan tehnyt mieli. Oikeasti on vaan tuhoisaa, jos väkisin pitää haluta seksiä, vaikka olisi aivan uupunut ja sekaisin imetyshormoneista. Tiedän, ettei hormonit vaikuta kaikkiin samalla tavalla, mutta minun tapauksessani vaikutus oli aivan selvä. Seksihalut palasi ihan täsmälleen samalla hetkellä, kun kuukautiskierto käynnistyi taas lapsen ollessa noin vuoden ikäinen. Sitten alkoi se mieskin kiinnostaa ihan eri tavalla ja alkoi tehdä mieli laittaa lapsi hoitoon että pääsee viettämään parisuhde aikaa :)

Oli meillä seksiä joskus imetysaikanakin, mutta todella harvoin. Ennen kun saatiin puhuttua asiat läpi, aloin jopa vältellä kaikkea läheisyyttä ettei se vaan johtaisi seksiin. Jokainen varmaan tajuaa, mitä se läheisyyden välttely tekee parisuhteelle. Onneksi mies ymmärsi, nyt lasten kasvettua myös seksielämä on palautunut varsin vilkkaaksi ja parisuhteessa menee hyvin, vaikka rankkaa ruuhkavuosiarkea eletäänkin.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa hyvin normaalilta. Esikoisen saaminen on valtava muutos teille molemmille. Kumpikin on uuden roolinsa kanssa vähän hukassa, ja esikoista ei varmaan ole mahdollista hoitaa rennosti (no varmaan joku on pystynyt). Varsinkin jos olette kumpikin sentyyppisiä ihmisiä, että suunnittelette ja mietitte asiat tarkkaan, ja olette tottuneet pitämään asiat tiukasti hallinnassa. Kuulostaa vähän siltä nuo teidän kiistat, ja tunnistan minun ja mieheni riidat esikoisen ajoilta. 

Lasten kanssa oppii paljon uusia asioita itsestään ja puolisostaan. Sinulla on myös hormonit vielä ihan vallassa, eli monet asiat tuntuvat jo ihan toiselta vuoden - parin kuluttua.

Minusta yllättävintä aloituksessa oli se, ettet koskaan ollut kutsunut miestäsi idiootiksi - ettekö te ole oikeasti riidelleet aiemmin? Se voi kieltämättä nyt tuntua hurjalta sitten. Mutta sekin on normaalia elämää, aina ei ole kaikki tunteet ja tilanteet ihan hallinnassa (ei tarkoita sitä, että mitä tahansa saa tehdä, mutta kahden aikuinen kiistely ja vihaisuus ei ole sellaisenaan väärin). 

Idiootiksi haukkuminen tai muukaan haukkuminen ei ole normaalia. Riitely on, tunteiden tulviminenkin, mutta silloin kun se menee loukkaavaksi kielenkäytöksi, on ylitetty rakentavan ja normaalin riitelyn rajat. Ihan vaan sivuhuomautus.

Vierailija

Ja juuri viikko sitten oli ketju jossa kyseltiin miksi miehet haluavat vetkutella asuntolainan ja lasten hankkimisen kanssa, ja mieluummin haluaisivat pitäytyä siinä huolettomassa seurusteluvaiheessa...

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa hyvin normaalilta. Esikoisen saaminen on valtava muutos teille molemmille. Kumpikin on uuden roolinsa kanssa vähän hukassa, ja esikoista ei varmaan ole mahdollista hoitaa rennosti (no varmaan joku on pystynyt). Varsinkin jos olette kumpikin sentyyppisiä ihmisiä, että suunnittelette ja mietitte asiat tarkkaan, ja olette tottuneet pitämään asiat tiukasti hallinnassa. Kuulostaa vähän siltä nuo teidän kiistat, ja tunnistan minun ja mieheni riidat esikoisen ajoilta. 

Lasten kanssa oppii paljon uusia asioita itsestään ja puolisostaan. Sinulla on myös hormonit vielä ihan vallassa, eli monet asiat tuntuvat jo ihan toiselta vuoden - parin kuluttua.

Minusta yllättävintä aloituksessa oli se, ettet koskaan ollut kutsunut miestäsi idiootiksi - ettekö te ole oikeasti riidelleet aiemmin? Se voi kieltämättä nyt tuntua hurjalta sitten. Mutta sekin on normaalia elämää, aina ei ole kaikki tunteet ja tilanteet ihan hallinnassa (ei tarkoita sitä, että mitä tahansa saa tehdä, mutta kahden aikuinen kiistely ja vihaisuus ei ole sellaisenaan väärin). 


Itselleni ei ole vieläkään auennut naisten tarve riidellä. Se on kuin tarve syödä tai nukkua, ellei saa riidellä, ei voi olla tyydyttävää suhdetta.
 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa hyvin normaalilta. Esikoisen saaminen on valtava muutos teille molemmille. Kumpikin on uuden roolinsa kanssa vähän hukassa, ja esikoista ei varmaan ole mahdollista hoitaa rennosti (no varmaan joku on pystynyt). Varsinkin jos olette kumpikin sentyyppisiä ihmisiä, että suunnittelette ja mietitte asiat tarkkaan, ja olette tottuneet pitämään asiat tiukasti hallinnassa. Kuulostaa vähän siltä nuo teidän kiistat, ja tunnistan minun ja mieheni riidat esikoisen ajoilta. 

Lasten kanssa oppii paljon uusia asioita itsestään ja puolisostaan. Sinulla on myös hormonit vielä ihan vallassa, eli monet asiat tuntuvat jo ihan toiselta vuoden - parin kuluttua.

Minusta yllättävintä aloituksessa oli se, ettet koskaan ollut kutsunut miestäsi idiootiksi - ettekö te ole oikeasti riidelleet aiemmin? Se voi kieltämättä nyt tuntua hurjalta sitten. Mutta sekin on normaalia elämää, aina ei ole kaikki tunteet ja tilanteet ihan hallinnassa (ei tarkoita sitä, että mitä tahansa saa tehdä, mutta kahden aikuinen kiistely ja vihaisuus ei ole sellaisenaan väärin). 

Idiootiksi haukkuminen tai muukaan haukkuminen ei ole normaalia. Riitely on, tunteiden tulviminenkin, mutta silloin kun se menee loukkaavaksi kielenkäytöksi, on ylitetty rakentavan ja normaalin riitelyn rajat. Ihan vaan sivuhuomautus.

Se, miten riitelee (väkivalta yms poislukin), on mielestäni sivuseikka. Se sanotko suustasi että mies tai nainen on idiootti, vai tuotko mielipiteesi esille jollain toisella tapaa, esim tuhahtelemalla ja ingnooramalla toisen mielipiteen, ei ole tärkeää. Kyse on tunteista, joita joutuu kohtaamaan. Ristiriidoista, pettymyksistä ja kummankin osapuolen itsekkyyden, väsymyksen ja ohitetuksitulemisen hetkistä. Niistä tästä puhutaan, ja niitä tulee ihan kaikille.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa hyvin normaalilta. Esikoisen saaminen on valtava muutos teille molemmille. Kumpikin on uuden roolinsa kanssa vähän hukassa, ja esikoista ei varmaan ole mahdollista hoitaa rennosti (no varmaan joku on pystynyt). Varsinkin jos olette kumpikin sentyyppisiä ihmisiä, että suunnittelette ja mietitte asiat tarkkaan, ja olette tottuneet pitämään asiat tiukasti hallinnassa. Kuulostaa vähän siltä nuo teidän kiistat, ja tunnistan minun ja mieheni riidat esikoisen ajoilta. 

Lasten kanssa oppii paljon uusia asioita itsestään ja puolisostaan. Sinulla on myös hormonit vielä ihan vallassa, eli monet asiat tuntuvat jo ihan toiselta vuoden - parin kuluttua.

Minusta yllättävintä aloituksessa oli se, ettet koskaan ollut kutsunut miestäsi idiootiksi - ettekö te ole oikeasti riidelleet aiemmin? Se voi kieltämättä nyt tuntua hurjalta sitten. Mutta sekin on normaalia elämää, aina ei ole kaikki tunteet ja tilanteet ihan hallinnassa (ei tarkoita sitä, että mitä tahansa saa tehdä, mutta kahden aikuinen kiistely ja vihaisuus ei ole sellaisenaan väärin). 


Itselleni ei ole vieläkään auennut naisten tarve riidellä. Se on kuin tarve syödä tai nukkua, ellei saa riidellä, ei voi olla tyydyttävää suhdetta.
 

Epäilemättä on täysin turhiakin riitoja, ja tilanteita, joissa riidalla käsitellään omia ongelmia, joille toinen ei voi mitään. Mutta jos tarkoitat, että riidat ovat täysin turhia, tai niitä ei ole tai ei pitäisi olla, niin mielestäni joko tunnistat vain tietyntyyppisen käytöksen riidaksi, tai sitten väität, että parisuhde/ihmissuhde voi olla täysin ristiriidaton.  Ainoa keino elää täysin ilman riitoja on elää henkisesti erillään kaikista muista. 

Kaikki ihmiset käyttävät jotain keinoja saada haluamansa tai saada jotain hyvitystä oikeille tai oletetuille kärsimyksilleen. Kaikki.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa hyvin normaalilta. Esikoisen saaminen on valtava muutos teille molemmille. Kumpikin on uuden roolinsa kanssa vähän hukassa, ja esikoista ei varmaan ole mahdollista hoitaa rennosti (no varmaan joku on pystynyt). Varsinkin jos olette kumpikin sentyyppisiä ihmisiä, että suunnittelette ja mietitte asiat tarkkaan, ja olette tottuneet pitämään asiat tiukasti hallinnassa. Kuulostaa vähän siltä nuo teidän kiistat, ja tunnistan minun ja mieheni riidat esikoisen ajoilta. 

Lasten kanssa oppii paljon uusia asioita itsestään ja puolisostaan. Sinulla on myös hormonit vielä ihan vallassa, eli monet asiat tuntuvat jo ihan toiselta vuoden - parin kuluttua.

Minusta yllättävintä aloituksessa oli se, ettet koskaan ollut kutsunut miestäsi idiootiksi - ettekö te ole oikeasti riidelleet aiemmin? Se voi kieltämättä nyt tuntua hurjalta sitten. Mutta sekin on normaalia elämää, aina ei ole kaikki tunteet ja tilanteet ihan hallinnassa (ei tarkoita sitä, että mitä tahansa saa tehdä, mutta kahden aikuinen kiistely ja vihaisuus ei ole sellaisenaan väärin). 

Idiootiksi haukkuminen tai muukaan haukkuminen ei ole normaalia. Riitely on, tunteiden tulviminenkin, mutta silloin kun se menee loukkaavaksi kielenkäytöksi, on ylitetty rakentavan ja normaalin riitelyn rajat. Ihan vaan sivuhuomautus.

Se, miten riitelee (väkivalta yms poislukin), on mielestäni sivuseikka. Se sanotko suustasi että mies tai nainen on idiootti, vai tuotko mielipiteesi esille jollain toisella tapaa, esim tuhahtelemalla ja ingnooramalla toisen mielipiteen, ei ole tärkeää. Kyse on tunteista, joita joutuu kohtaamaan. Ristiriidoista, pettymyksistä ja kummankin osapuolen itsekkyyden, väsymyksen ja ohitetuksitulemisen hetkistä. Niistä tästä puhutaan, ja niitä tulee ihan kaikille.

Tuhahtelu ja ignooraus on ihan yhtä loukkaavaa toimintaa kuin halveksunnan verbalisoiminen haukkumasanoiksikin. Ymmärsit pointtini väärin. Kyse on siitä, että kun haukutaan tai vaikka mitätöidään, silloin ei enää arvosteta ja kunnioiteta puolisoa ja tämän ajatuksia ja näkökantoja. Kun ylitetään se kynnys, että toisen kantaa tai toista ihmistä väheksytään ja halveksutaan, se on epänormaalia ja tuhoisaa (vaikka olisikin yleistä).

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on minulle kaikki kaikessa ja tärkeintä mitä on. Hän siis syrjäytti tavallaan miehen paikan suurimpien tunteitteni kohteena

Tossahan se tuli. Se vaan riippuu siitä, että miten pitkään mies jaksaa leikkiä perhettä.


Kun eka lapsi syntyy niin sen jälkeen mies on aina kakkonen, tietenkin. Ei ole suurempaa rakkautta kuin äidin rakkaus lapseen.
Vanhempien rakkaus on tärkeä ja lapsen synnyttyä se pitää rakentaa uudelleen. Harmi vain että moni mies on niin avuton että ei osaa sopeutua uuteen tilanteeseen.

Niin ja uusperheessä pitää jo olemassa olevien sisarusten sopeutua siihen lapsipuolen asemaansa, kun eka yhteinen lapsi syntyy. Harmi vaan, että niin moni ei osaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa hyvin normaalilta. Esikoisen saaminen on valtava muutos teille molemmille. Kumpikin on uuden roolinsa kanssa vähän hukassa, ja esikoista ei varmaan ole mahdollista hoitaa rennosti (no varmaan joku on pystynyt). Varsinkin jos olette kumpikin sentyyppisiä ihmisiä, että suunnittelette ja mietitte asiat tarkkaan, ja olette tottuneet pitämään asiat tiukasti hallinnassa. Kuulostaa vähän siltä nuo teidän kiistat, ja tunnistan minun ja mieheni riidat esikoisen ajoilta. 

Lasten kanssa oppii paljon uusia asioita itsestään ja puolisostaan. Sinulla on myös hormonit vielä ihan vallassa, eli monet asiat tuntuvat jo ihan toiselta vuoden - parin kuluttua.

Minusta yllättävintä aloituksessa oli se, ettet koskaan ollut kutsunut miestäsi idiootiksi - ettekö te ole oikeasti riidelleet aiemmin? Se voi kieltämättä nyt tuntua hurjalta sitten. Mutta sekin on normaalia elämää, aina ei ole kaikki tunteet ja tilanteet ihan hallinnassa (ei tarkoita sitä, että mitä tahansa saa tehdä, mutta kahden aikuinen kiistely ja vihaisuus ei ole sellaisenaan väärin). 

Idiootiksi haukkuminen tai muukaan haukkuminen ei ole normaalia. Riitely on, tunteiden tulviminenkin, mutta silloin kun se menee loukkaavaksi kielenkäytöksi, on ylitetty rakentavan ja normaalin riitelyn rajat. Ihan vaan sivuhuomautus.

Se, miten riitelee (väkivalta yms poislukin), on mielestäni sivuseikka. Se sanotko suustasi että mies tai nainen on idiootti, vai tuotko mielipiteesi esille jollain toisella tapaa, esim tuhahtelemalla ja ingnooramalla toisen mielipiteen, ei ole tärkeää. Kyse on tunteista, joita joutuu kohtaamaan. Ristiriidoista, pettymyksistä ja kummankin osapuolen itsekkyyden, väsymyksen ja ohitetuksitulemisen hetkistä. Niistä tästä puhutaan, ja niitä tulee ihan kaikille.

Tuhahtelu ja ignooraus on ihan yhtä loukkaavaa toimintaa kuin halveksunnan verbalisoiminen haukkumasanoiksikin. Ymmärsit pointtini väärin. Kyse on siitä, että kun haukutaan tai vaikka mitätöidään, silloin ei enää arvosteta ja kunnioiteta puolisoa ja tämän ajatuksia ja näkökantoja. Kun ylitetään se kynnys, että toisen kantaa tai toista ihmistä väheksytään ja halveksutaan, se on epänormaalia ja tuhoisaa (vaikka olisikin yleistä).

Kai se riippuu kokonaisuudesta ja ihmisistä. Liika on liikaa, mutta missä vaiheessa kellekin, en osaa sanoa. Minusta on helpompi elää tässä maailmassa hyväksymällä se, että kaikilla ihmisillä on "pimeät" hetkensä, eli joskus sitä vain on itsekeskeinen ja ajattelematon, ja että hyväätarkoittavatkin ihmiset voivat loukata toisiaan väärinkäsityksen tai erilaisten elämänkokemusten vuoksi - ja sitten ne tilanteet käsitellään jotenkin. Mitä läheisempi suhde, sen helpommin riitelemällä. Minä en riitele töissä koskaan, en ikinä. Siellä pystyn pitämään ihan loputtomasti ajatusten suojamuuria päällä, mutta perheeni kanssa kuohuu joskus yli. Ja joskus ihan syystä. 

Minun on vaikea kuvitella ihmissuhdetta, jossa jompikumpi osapuoli ei jollain tapaa tulisi ohittaneeksi tai mitätöineeksi toista ikinä. Tai että toinen ei ainakin kokisi niin. Mutta jos taas halveksii toista, se kuulostaa jo eriltä. Vakavammalta.

Vierailija

Mietin, että jos äidille lapsi on ensimmäinen ja miehellä on jo lapsia ennestään. Tälle äidille se yhteinen ensimmäinen lapsi on maailman tärkein ja olettaa ja tahtoo, että miehelle myös. Mutta kun ne muutkin lapset ovat yhtä tärkeitä miehelle, ei hän voi luokitella eri tärkeysjärjestystä.
Äidille tärkein on vain tämä yksi, mutta miehelle luonnollisesti ne muutkin, aiheuttaako se riitoja tai mustasukkaisuutta perheessä?

Vierailija

Ap, puhukaa miehen kanssa. Ja kun olette puhuneet, puhukaa vielä vähän lisää. Ekan lapsen syntymä mullistaa kaiken! Elämä menee päälaelleen vaikka sitä lasta olisi hartaasti toivottu. Ette ole enää vain mies ja vaimo, olette nyt myös isä ja äiti ja vielä pitkään joudutte hakemaan paikkojanne uusissa rooleissanne ja miettimään miten perheenne toimii. Moni on vauvavuonna väsynyt ja äidin hormonitoiminta on erilaista kuin koskaan ennen, äidin "kuuluukin" vain nähdä se oma vauva eikä miestä. Lakatkaa arvostelemasta toisianne vanhempina! Keskittykää siihen mitä toinen tekee hyvin! Jos sinä ap jatkuvasti löydät jotain huomautettavaa miehen lapsenhoitotavoista, niin hän varmasti antaa samalla mitalla takaisin. Negatiivisuus ruokkii itseään. Jos sinä ensin valitat siitä että mies puki vauvan väärin, niin kyllä se mies samalla tavalla löytää valitettavaa sinun tavoistasi, oli se sitten kuinka mitätön juttu tahansa ja ehkä täysin turha. Saattaa haluta antaa samalla mitalla takaisin, että et sinäkään täydellinen oli. Positiivisuus taas ruokkii positiivisuutta, kehukaa siis toisianne. Ja mitä sitten jos mies pukee vauvan "väärin"? Meneekö se rikki siitä että olikin pitkähihainen paita ja housut helteellä? Kyllä mies virheensä tajuaa kun vauva ilmaisee tyytymättömyytensä. Ja et sitten mene siihen viereen hihkumaan "kato ny ku mää sanoin!" Kun vauvavuosi lähenee loppuaan, olette todennäköisesti löytäneen paikkanne uudessa perheessänne, sinun hormonitoimintasi on todennäköisesti erilaista kuin nyt ja mies tuskin vaikuttaa yhtä idiootilta kuin nyt, läheisyys palaa parisuhteeseen. Nyt anna miehen hoitaa vauvaa omalla tavallaa, äläkä puutu siihen. Anna miehen hoitaa vauvaa jonain aamuna että saat itse nukkua, uni auttaa kummasti ja mies saa tarvitsemaansa hoitokokemusta ilman että sinä olet niskassa hengittämässä. Ja muista olla valittamatta jos vauvalla on housut väärinpäin tai vaippa vähän vinossa, ei se siihen kuole. Ei ole yhtä oikeaa tapaa kasvattaa lapsi ja muista että vaikka oletkin lukenut paljon aiheesta, niin ei se tee sinusta asiantuntijaa ja joskus se maalaisjärki on vain paras apu.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on minulle kaikki kaikessa ja tärkeintä mitä on. Hän siis syrjäytti tavallaan miehen paikan suurimpien tunteitteni kohteena

Tossahan se tuli. Se vaan riippuu siitä, että miten pitkään mies jaksaa leikkiä perhettä.


Kun eka lapsi syntyy niin sen jälkeen mies on aina kakkonen, tietenkin. Ei ole suurempaa rakkautta kuin äidin rakkaus lapseen.
Vanhempien rakkaus on tärkeä ja lapsen synnyttyä se pitää rakentaa uudelleen. Harmi vain että moni mies on niin avuton että ei osaa sopeutua uuteen tilanteeseen.

Eikö sitten olisi parempi hankkia se lapsi alunperinkin yksin ja ilman miestä? Tai tehdä lapsi jonkun kaverimiehen kanssa. Eihän siinä ole mitään mieltä, että ensin suurella vaivalla etsitään sellainen mies, joka on rakkaampi kuin kukaan muu, ja sitten saadaan lapsi, eikä mies enää olekaan se kaikkein rakkain ja koko suhde muuttuu toisenlaiseksi. Silloin on lapsenkin elämä huterammalla pohjalla.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on minulle kaikki kaikessa ja tärkeintä mitä on. Hän siis syrjäytti tavallaan miehen paikan suurimpien tunteitteni kohteena

Tossahan se tuli. Se vaan riippuu siitä, että miten pitkään mies jaksaa leikkiä perhettä.


Kun eka lapsi syntyy niin sen jälkeen mies on aina kakkonen, tietenkin. Ei ole suurempaa rakkautta kuin äidin rakkaus lapseen.
Vanhempien rakkaus on tärkeä ja lapsen synnyttyä se pitää rakentaa uudelleen. Harmi vain että moni mies on niin avuton että ei osaa sopeutua uuteen tilanteeseen.

Eikö sitten olisi parempi hankkia se lapsi alunperinkin yksin ja ilman miestä? Tai tehdä lapsi jonkun kaverimiehen kanssa. Eihän siinä ole mitään mieltä, että ensin suurella vaivalla etsitään sellainen mies, joka on rakkaampi kuin kukaan muu, ja sitten saadaan lapsi, eikä mies enää olekaan se kaikkein rakkain ja koko suhde muuttuu toisenlaiseksi. Silloin on lapsenkin elämä huterammalla pohjalla.

Olen eri, mutta kyllä minä toivon, että miehellekin se lapsi on ykkönen ja menee minun edelleni tärkeysjärjestyksessä. Myös siitä yhteisestä rakkaudesta lapseen tulee yhdistävä voima.

En tosin tiedä, kuinka järkevää rakkautta lapseen ja rakkautta omaan puolisoon on vertailla. Se rakkaus on kuitenkin erilaista.

Vierailija

Tästä ei selvästi puhuta tarpeeksi, sillä kyseessä on synnytyksenjälkeisen hormonitoiminnan aiheuttama käytös. Äiti tulee todella mustasukkaiseksi lapsestaan ja tahtoo hoivata tätä yksin, kaikki muut ovat idiootteja eivätkä osaa mitään. Se menee kyllä ohi ja on evoluution tuoma piirre, jolla vastasynnyttänyt emä pystyy suojelemaan lastaan uhilta eikä se ole vielä aikojen saatossa kitkeytynyt pois. Kysy vaikka lääkäriltä. Yritä pitää mielessä että et ole oma itsesi kun saat kohtauksia ja kerro tästä miehellesikin. Se menee kyllä ajan kanssa pois, kun hormonit tasoittuvat.

Vierailija

Kaksi vaihtoehtoa. Joko tuo on ohimenevä vaihe, joka johtuu hormoneista tms., tai sitten lapsen saaminen on avannut silmäsi miehen suhteen eikä hän todellisuudessa olekaan niin ihana kuin olet tähän asti kuvitellut. Aika näyttää kyllä, kummasta on kyse.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on minulle kaikki kaikessa ja tärkeintä mitä on. Hän siis syrjäytti tavallaan miehen paikan suurimpien tunteitteni kohteena

Tossahan se tuli. Se vaan riippuu siitä, että miten pitkään mies jaksaa leikkiä perhettä.


Kun eka lapsi syntyy niin sen jälkeen mies on aina kakkonen, tietenkin. Ei ole suurempaa rakkautta kuin äidin rakkaus lapseen.
Vanhempien rakkaus on tärkeä ja lapsen synnyttyä se pitää rakentaa uudelleen. Harmi vain että moni mies on niin avuton että ei osaa sopeutua uuteen tilanteeseen.

Eikö sitten olisi parempi hankkia se lapsi alunperinkin yksin ja ilman miestä? Tai tehdä lapsi jonkun kaverimiehen kanssa. Eihän siinä ole mitään mieltä, että ensin suurella vaivalla etsitään sellainen mies, joka on rakkaampi kuin kukaan muu, ja sitten saadaan lapsi, eikä mies enää olekaan se kaikkein rakkain ja koko suhde muuttuu toisenlaiseksi. Silloin on lapsenkin elämä huterammalla pohjalla.

Olen eri, mutta kyllä minä toivon, että miehellekin se lapsi on ykkönen ja menee minun edelleni tärkeysjärjestyksessä. Myös siitä yhteisestä rakkaudesta lapseen tulee yhdistävä voima.

En tosin tiedä, kuinka järkevää rakkautta lapseen ja rakkautta omaan puolisoon on vertailla. Se rakkaus on kuitenkin erilaista.

Ei mitään tuollaista järjestystä pidä olla vaan jokainen tilanne pitää aina arvioida erikseen. Metsään mennään juuri silloin jos joku on aina tärkeysjärjestyksessä ekana, tapahtui sitten mitä tahansa.

Jos huomaan että vaimo on ihan väsymyksestä sekaisin tai voi suhteessa huonosti mutta lapsi voi ihan hyvin niin tietenkin asetan hänen tarpeensä silloin kaiken edelle. Jos taas ongelma on lapsella niin sitten taas huomiota siihen suuntaan.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla