Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

En oikeasti tunne itseäni yhtään, vaikka vietän todella paljon aikaa analysoiden itseäni. En tiedä yhtään millainen olen. En tiedä mistä pidän, mistä unelmoin. Tuntuu niin vieraalta ja epätodelliselta kaikki.
Ärsyttää kun sanotaan että "ole oma itsesi", kun en tiedä kuka/mikä se on! Joka kerta kun katson peiliin tai valokuvaa itsestäni, en ole edes tunnistaa itseäni.
Välillä yritän matkia muita nuoria naisia mutta hyvin nopeasti huomaan etten ole sellainen. Epäilen että olen ns vanha sielu.
Kaikki tässä maailmassa tuntuu vieraalta. Olisin kuulunut jollekin toiselle vuosikymmenelle.
Olen kuitenkin jo sen ikäinen että pitäisi ilmeisesti tietää mitä haluaa jne. Mutta olen jättänyt kaiken kesken mitä olen ikinä aloittanut, lapsesta saakka kestänyt masennus pilaa kaiken. Tosin nyt kun pahin masennus on ehkä takanapäin, en tiedä mitä elämä tai itse olen ilman sitä. Koko elämä on mennyt sumussa, pimeydessä hapuillen. Mieluummin ehkä kuitenkin jään nurkkaan.

Kommentit (17)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Tuttuja ajatuksia minullekin. Minullakaan ei tavallaan ole mitään kunnollista identiteettiä ja juuri tuo on tuttuja etten tavallaan osaa kertoa itsestäni. Myös oma ulkonäkö peilissä näyttää vieraalta ja usein epätodellinen olo muutenkin. Yleensä olen aina ollut vähän sellainen minkälainen muut haluavat minun olevan ja pyrkinyt muuttamaan itseäni. Minua on myös paljon kiusattu ja olen yksinäinen ollut jo pitkään. Tämä kaikki oikeastaan vaan pahentaa asiaa ja itsetunto muutenkin huono. Kannattaa lukea dissosiaatiosta ja depersonalisaatiosta. Ne ainakin ovat itselle tuttuja asioita. Välillä kaikki on paremmin, mutta jotenkin elämässä ei oikein ole mitään suuntaa aina ja tavallaan mielialani ja se mistä olen esim kiinnostunut vaihtelee usein. Joskus olisi mukavaa tuntea itsensä paremmin ja pystyä kertomaan itsestään enemmän. Ehkä sekin pahentaa asiaa kun on yksinäinen ja saanut huonoja kokemuksia ihmisistä niin se vaan lisää sitä kaikkea ja kun en ole tavallaan saanut kasvaa omaksi itsekseni nuoruudessa muiden joukossa vaan on aina ollut erillinen ja ulkopuolinen. Nyt tämä ulkopuolisuuden tunne vaan jatkuu ja en pääse sinne muiden puolelle ja kaikkia pelkoja muutenkin.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Sinulla on psykoosi. Et tunnista, mikä on oikeaa ja mikä ei.

Suosittelen menemään lääkärin vastaanotolle.

Ei se aina ole kyse psykoosista vaan itselläkin näitä ajatuksia ja ne liittyvät monesti juuri dissosiaatioon ja depersonalisaatioon. Näistä ei moni tiedä ja ne  oireet on aina helppo laittaa psykoosin yms piikkiin.

Toinen masennuksesta toipuva

Usein se voi tosiaan pitkään kestäneet masennuksen tai stressin jälkeen tuntua tuota, että ei tunnekaan itseään.. Kun se häiriötila on tavallaan määritellyt sinut ja kietoutunut osaksi sinua. Ottaahan se uudelleen identoituminen aikaa jos ensin olet suurimman osan elämästäsi ollut masentunut, toipuminen on hidasta. Mutta usko pois, että pikkuhiljaa alat tietämään kuka olet ja mistä pidät.. Ehkä olet perusluonteeltasi hieman syrjäänvetäytyvä ja hitaasti lämpiävä? Se on ihan ok. Tsemppiä sinulle! :)

Vierailija

Olen itse kärsinyt vähän samantyyppisistä jutuista koko ikäni. En esimerkiksi koe olevani se joka peilistä katsoo, en oikein tunne itseäni enkä usein tunnista tarpeitani ja voimavarojani. Yli- ja aliarvioimista tapahtuu jatkuvasti. Toisaalta olen kuitenkin selvinnyt elämässä suht hyvin, vaikka ajoittain on syvää masennusta, päihdeongelmaa ja työnarkomaniaa sekä siihen liittyviä loppuunpalamisen jaksoja. Parisuhteeni eivät kestä, mutta ystävyyssuhteet kestävät. Kun on ikää jo päälle neljänkympin niin uskallan sellaisen neuvon antaa että kulje Ap sitä kohti mistä oikeasti nautit. Varmasti on jokin tai joitakin asioita jotka ihan selvästi tunnistat itsellesi tärkeiksi ja arvokkaiksi. Keskity niihin. Intuitio saattaa "häilyvillä ihmisillä" olla hyvin vahva - jos sinulla on, luota siihen, vaikka muuten kuinka kokisit vaikeaksi tietää mitään varmaa itsestäsi. Tämä on todella ristiriitainen neuvo, tiedän.

Toiseksi, yritä kääntää energiasi välillä muiden auttamiseen jollain itsellesi sopivalla tavalla: ehkä teet työtä tai sinulla on harrastus, jossa voisit tukea muita, tai ehkä voit ottaa jonkun vapaaehtoishomman? Toisten ihmisten tilanteisiin perehtyminen ja heidän auttamisensa on ainakin itsellä toiminut jostain syystä hyvin: vetää huomiota pois liiasta itsetarkkailusta ja pidemmällä aikavälillä auttaa näkemään omia kykyjä ja ominaisuuksia.

Vierailija

Tää taitaa olla naisilla yleinen vaiva.
Vaikka olis kymmenen vuotta asunu saman katon alla ja luulee tuntevan sen niin kohta huomaa olevansa totaalisen väärässä

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tuttuja ajatuksia minullekin. Minullakaan ei tavallaan ole mitään kunnollista identiteettiä ja juuri tuo on tuttuja etten tavallaan osaa kertoa itsestäni. Myös oma ulkonäkö peilissä näyttää vieraalta ja usein epätodellinen olo muutenkin. Yleensä olen aina ollut vähän sellainen minkälainen muut haluavat minun olevan ja pyrkinyt muuttamaan itseäni. Minua on myös paljon kiusattu ja olen yksinäinen ollut jo pitkään. Tämä kaikki oikeastaan vaan pahentaa asiaa ja itsetunto muutenkin huono. Kannattaa lukea dissosiaatiosta ja depersonalisaatiosta. Ne ainakin ovat itselle tuttuja asioita. Välillä kaikki on paremmin, mutta jotenkin elämässä ei oikein ole mitään suuntaa aina ja tavallaan mielialani ja se mistä olen esim kiinnostunut vaihtelee usein. Joskus olisi mukavaa tuntea itsensä paremmin ja pystyä kertomaan itsestään enemmän. Ehkä sekin pahentaa asiaa kun on yksinäinen ja saanut huonoja kokemuksia ihmisistä niin se vaan lisää sitä kaikkea ja kun en ole tavallaan saanut kasvaa omaksi itsekseni nuoruudessa muiden joukossa vaan on aina ollut erillinen ja ulkopuolinen. Nyt tämä ulkopuolisuuden tunne vaan jatkuu ja en pääse sinne muiden puolelle ja kaikkia pelkoja muutenkin.

Minäkin huomaan että yritän toisinaan olla persoonaltani sellainen josta kuvittelen muiden pitävän. Olen aiemmin ollut sellainen kiltti miellyttäjä mutta olen päässyt siitä suurimmaksi osaksi eroon ja muutenkin tullut persoonana vahvemmaksi ja muiden mielipiteistä riippumattomaksi.
Mutta kuitenkin tuntuu että jatkuvasti vedän jotain roolia, kun en oikeasti tiedä millainen olen.
Olen itseasiassa jo kauan aikaa sitten lukenut dissosiaatiosta mutta en tiedä voiko olla sitäkään..
Minäkin olen ollut lapsesta asti loputtoman yksinäinen vaikka olen aina ollut ihmisten ympäröimänä, aina kokenut itseni näkymättömäksi ja ulkopuoliseksi.
Ja juuri tuo etten ole saanut tilaa olla oma itseni vaan aina on pitänyt olla kiltisti ja hiljaa, jonka takia minusta tuli todella sulkeutunut.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen olet? Suosittelen psykologisia tutkimuksia. Onko sinulla traumataustaa?

23. On traumataustaa, mutta en usko että olen enää autettavissa, haavat on sen verran syvät ja vanhat.

Vierailija

Voisko olla kyseessä dissosiatiivinen identiteettihäiriö(DID) tai DDNOS? Mulla tää jälkimmäinen ja sun kirjoituksessa paljon tuttua. Kannattaa soitella terveysasemalle ja pyytää alkuun psykologin tapaamisia. Tsemppiä!

Vierailija

Toinen masennuksesta toipuva kirjoitti:
Usein se voi tosiaan pitkään kestäneet masennuksen tai stressin jälkeen tuntua tuota, että ei tunnekaan itseään.. Kun se häiriötila on tavallaan määritellyt sinut ja kietoutunut osaksi sinua. Ottaahan se uudelleen identoituminen aikaa jos ensin olet suurimman osan elämästäsi ollut masentunut, toipuminen on hidasta. Mutta usko pois, että pikkuhiljaa alat tietämään kuka olet ja mistä pidät.. Ehkä olet perusluonteeltasi hieman syrjäänvetäytyvä ja hitaasti lämpiävä? Se on ihan ok. Tsemppiä sinulle! :)

Tuo kävisi kyllä järkeen.. Kiitos ja tsempit sinne myös.

Vierailija

Nykyinen länsimainen kulttuurinen narratiivihan on kerrassaan valtava. Ei kaiken valinnan paljouden keskellä aina todellakaan ole helppo löytää ja valita - tai edes tiedostaa - millaiseksi haluaa oman identiteettinsä kehittää.

Pitäisi olla jokin kattava persoonallisuuden ja identiteetin elementtien kokoamisen ABC ohjekirja sellaisille, joilla ei ole koskaan ollut selkeitä roolimalleja elämässään.

(Toistahan se on kehitysmaissa, joissa roolit ja kulttuurin narratiivit ovat länsimaiseen verrattuna mikroskooppisen pienet ja yksinkertaiset. Siksi pitävät niistä myös kiinni, sen etnonationalistisen ylpeyden lisäksi. - OT)

Vierailija

Itselläni on lieviä autistisia piirteitä ja traumatausta. Leijun omassa päänsisäisessä kuplassani enkä ymmärrä muiden tavoitehakuisuutta, ajan kulumista jne. Olen myös kokenut pari burn outia, koska en tunne itseäni. Minua auttaa, kun muistelen joitain periaatteita tmv. ohjenuoria, joista pidän. Tyhjyyden tunnetta lukuun ottamatta koen elämäni helpoksi. Mikään epäonni, katastrofi tai kiusaaminen ei voi pilata sellaisen elämää, jolla ei ole toiveita tai unelmia :) Jonkun mielestä se olisi kamalaa, mutta itse koen tämän siunaukseksi (en olisi varmaan selvinnyt lapsuudestani ilman dissonaatiota ja depersonalisaatiota...)

Vierailija

Voi olla dissosiaatiosta toki kyse mutta myös masennuksen jälkeinen olotila voi tuntua niin vieraalta myös että joudut etsimään itsesi uudelleen. Itselläni oli tämä että masennus tavallaa tukehdutti todellisen minän, eli siis olen ihan päinvastainen mitä masennus minusta teki, iloinen, vitsailen paljon ja otan kantaa asioihin. Masentuneena en ollut kukaan, olin hiljaa, en kyennyt ajattelemaan, en ikinä nauranut :/ Ja kärsin myös dissosiaatiosta eli kaikki tuntuu epätodelliselta, aivan kuin eläisin kärpäsenä katossa, näen kaikki objektiivisesti, tunteet ovat jossain tavoittamattomissa siis tuntuu etten tunne välillä yhtään mitään ketään kohtaan enkä tunne muiden rakkautta mutta onneksi tiedän että tunne ei ole todellista, tiedän että minusta välitetään. Sitten tuntuu että kaikki on jotenkin sumussa, että ihmiset eivät ole todellisia, tämä maailma ei ole todellinen. Tiedän että se on mutta on outoa että tuo tunne silti on ja pahenee jos olen sosiaalisissa tilanteissa. Olen käynyt psykologilla ja lääkärillä, eivät ikinä osanneet epäillä dissosiaaitiota tao depersonalitsaatio häiriötä, eivät edes tiedä mitä ne ovat kunnes luin netistä muiden oireista ja tajusin mistä on kyse. Ihan hyvää elämää kuitenkin elän. Kaikki on pääni sisässä eikä kukaan ikinä huomaisi minusta että mitään olisi vialla... 

Joskus mietin miltä tuntuu olla normaali ettei tällaista ole kun olen tähän sumuiseen olotilaan jo tottunut. 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla