Oletko koskaan vahingossa vahingoittanut lastasi?
Meillä on erittäin villi 3,5-vuotias. Uhmaa on, menee aalloittain, niin kuin yleensä. Normaali tapaus uskoisin.
Nyt kuitenkin minua vaivaa todellakin eräät " onnettomuudet" , jotka ovat täällä kotona tapahtuneet...
Lapsi pomppii iltahepulinsa vallassa ruokapöydällä ja- tuoleilla, eikä pyynnöistä/komennoista huolimatta tule alas, vaan villintyy vaan ja nauraa päälle. Itsellä napsahtaa ja otan lapsen kädestä kiinni ottaakseni hänet alas. Sen verran raivoissani jo olen, että voimaa tulee ehkä käytettyä vähän turhan paljon ja lapsi " lentää" aika sukkelaan alas lattialle ja menettää siinä tasapainonsa ja mätkähtää kasvoilleen lattiaan. Seurauksena hammas puhkaisee huulen ja verta tulee ihan solkena. Tämän jälkeen lapsi kertoo toiselle vanhemmalle, että **** heitti minut lattiaan ja näyttää suutaan. Seuraavana päivänä vielä kertoo isovanhemmilleen saman ja kaverin äidille.
APUA! Olenko pahoinpitelijä? Eikö kenelläkään muulla tapahdu tällaisia haavereita?? Siis sellaisia, että raivon vallassa aivan vahingossa aiheuttaa lapselleen jonkin haaverin, vaikka suunnitelmissa on vain ollut pysäyttää pahanteko.
Tämä soimaa omaatuntoani aivan järkyttävästi.
Miten te muut tosi vilkkaiden (järkkyjä hepulikohtauksia saavien) lasten vanhemmat????
Kommentit (35)
Tosin tää ei ollu mikään raivo tai muukaan, ihan silkka vahinko... Vauva, juuri konttaamaan oppinut, otti ja konttas vähän liian vikkelään enkä huomannut sitä. Tosin vaikka olisinkin, niin sille en voinut mitään, että kääntyessäni potkaisin sellasta kovaa muovista palloa, joka kimpos vauvan kylkeen :(
Mustelmahan siitä tuli... Vauva ei onneks muuta tehny, kun käänsi päätään, eli ilmeisesti ei sattunut... Mutta silti. Tuli paha mieli :(
muutumankin kerran! itse olen kanssa sellainen että jos ei uskota saatan esim. tarttua kädestä ja kantaa omaan huoneeseen ja kerran lapselta rusahti käsi ( siis täsmennän että tarkoitukseni ei todellakaan ollut satutta lasta) kun kiskaisin kädestä vahingossa lujempaa kuin oli tarkoitus!
- jaiks sitä narskahtavaa ääntä. Onneksi ei mennyt luita kuitenkaan rikki.
Kolautin siinä huomaamattani poikaa päähän isolla painavalla sitterillä.
Itkin varmaan tunnin kun harmitti niin.
Mutta onneksi vain hyvin hyvin harvoin.
Tyttö riehui ja rellesti ympäri kämppää koko illan. Sitten keksi ottaa harjan käteen ja alkoi hakkaamaan sillä pöytiä, tuoleja, lasivitriiniä ja ikkunoita. Kielloista huolimatta vain jatkoi, jonka seurauksena vihaisena menin ottamaan harjan väkisin hänen kädestään. Tyttö piti niin lujaa kiinni että vetäessäni rajummin, kaatui ja löy päänsä kaapinoveen.
Eikä minullakaan ollut tarkoitus satuttaa, vaan estää paikkojen hajoaminen ottamalla harja pois.
Ei edes ohjata, jos lapsi yhtään hangoittelee vastaan. Käsi on lapsessa yksi niitä herkimmin särkyviä paikkoja, jos vanhempi ottaa hieman kiukuissaan kiinni ja käyttää aavistuksen ajattelemaansa enemmän voimaa ja lapsi samalla riuhtaisee toiseen suuntaan. Olkapää on herkästi sijoiltaan tai käsivarressa tyypilliset pahoinpitelymurtumat. Aina kun lapseen tarttuu, kantaa tai ohjaa, niin kiinni molemmista käsistä tai vartalosta, ei yhdestä kädestä. Jos lapsi pitää nostaa pois pöydältä, niin kahdella kädellä vartalosta, samoin, jos kiukkuava pitää kantaa huoneeseensa, jos vähemmän vastaan hangoittelevan ohjaa johonkin, niin käsi alaselälle tai olkapäälle jne.
sarana puolelle kun mä laitoin roskia roskikseen enkä huomannut taaperon sormea siel oven välissä ja auts kun laitoin oven kiinni!!
ja kaatoi kahvin syliini. Kahvi poltti ja olin kiukkuinen. Lähdin samassa sekunnissa kohti kylpyhuonetta huuhtelemaan polttavaa kättäni enkä suutuksissani ajatellut että tyttö oli ehtinyt tarrautua lahkeeseeni jalkani ympärille ja niinhän siinä kävi että kaatua mätkähti naamalleen kovalle lattialle kun äkkipikaisesti lähdin siitä kylppäriin.
Ja mää kun lapsen ekan vuoden (huomatkaa miten pitkä aika) olin tosi tarkka et lapsi on niin ettei siihen satu -ja sit syntyy uusi vauva, esikoinen itkee huomioo ja kiukkuaa ja äiti väsyy ja alkaa huolimattomaksi..
Mää vaan äkkiä kävin kaapilla, avasin oven, jotenkin tajusin kyllä että esikoinen kävelee takanani muttei raksuttanu et kurkkaa oven taakse!!
Meillä on semmoset vanhanaikaset painavat puuovet joihin tulee iso rako kun ne avaa ja kun sulkee niin menee rako umpeen, no tää esikoinen innoissaan törkkäs sormensa sinne oven rakoon ja minä paiskaan oven kiinni!!! Se oli kamalaa! Mutta toi oli lähinnä huolimattomuutta?
siis siihen saranapuolelle. Kävin muka vikkelään laittamassa tuulikaapin oven kiinni ennenkuin taapero ehtii tutkimaan likaisia kenkiä enkä ajatellut kait avoillani ollenkaan että lapsihan oli ihan kintereilläni ja ehti laittaa sormensa ovenväliin. Siinä vaiheessa kun huomasin jotain pehmeää olevan ovenvälissä lakkasin vetämästä ja onneksi säilyttiin isommilta vammoilta.
Onko sinulla lapsia / oletko itse koskaan tehnyt mitään väärin?
Jos saisin päättää olisin hyvällä tuulella, pirteä ja iloinen vaikka koko loppuelämäni, mutta kun aina elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Enkä halua esittää että ai kun on ihanaa jos oikeasti suututtaa. Millaisen kuvan annan lapselleni jos hymyillen ja iloisesti sanon: " Äidin pikku kultsimussuko se taas kaatoi ruokalautasen tahallaan lattialle ja rikkoi lautasen. Voi sinua pientä kultaa. Tulehan tänne." Hänhän oppii siitä sen että suuttumuksen tunteiden näyttäminen on kiellettyä. Ja se kyllä johtaa ongelmiin myöhemmin elämässä.
Aikuinen kykenee vaikka vahingossa tappamaan lapsen, jos raivostuu.
Aikuisen pitää kyetä hillitsemään kiukku ja raivo.
Toki voi ilmaista suuttumuksen mutta onko sekään aina tarpeen?
Lasta voi kasvattaa muullakin kuin pelolla ja suuttumisella.
Olet muuten todellla mustavalkoaivo, jos kuvittelet että toinen vaihtoehto on lässyttää lapselle.
Jos lapsi kaataa mukin vahingossa, se kaatuu vain vahingossa, jos hän kaataa sen tahalteen, niin toki pitää tiukasti ilmaista että lapsi tekee väärin ja asian toistuessa poistaa lapsi pöydästä.
On todella lapsellista huutaa lapselle yleensäkään, ei lapsi ymmärrä.
Hän kaipaa rajoja, ei huutoja.
En väkivaltaisuudesta tai yleensäkään mistään fyysisyydestä. Taidat itse olla kuvaamasi kaltainen kun vedät heti ääripään johtopäätöksiä.
t:16
keskimmäinen on niin itsepäinen että osaa ajaa minut melkein hulluuden partaalle jos haluaa. nyttemmin olen oppinut hillitsemään itseäni paremmin mutta aikaisemmin hermo pamahti joskus ihan totaalisesti enkä osannut hallita voimiani vaan käytin vahingossa liian kovia otteita. kerran heitin hänet ulko-ovelta eteisen lattialle :( oli karjunut koko matkan leikkipuistosta kotiin ja heittäytyi ulko-oven edessä maahan mahalleen eikä suostunut tulemaan sisälle vaikka vauvakin karjui jo täysiä vaunuissa. niinpä sitten otin haalarista kiinni ja tarkoitus oli vain nostaa hänet oven sisäpuolelle mutta raivoissani heilautin käsiä liian rivakasti ja poika lensikin kaaressa lattialle...
onneksi tunsin tapauksesta kovasti katumusta ja sitä myöten opin tunnistamaan itsessäni sen milloin raivo alkaa nousta ja osaan sitten tietoisesti hillitä voimiani.
ap:nkin kannattaisi nyt vaan ottaa tästä opikseen ettei tulisi enää toista kertaa tehtyä samoin. puhu myös lapsen kanssa että se oli vahinko, äiti ei tarkoittanut tehdä pipiä vaan ottaa pois pöydältä hyppimästä mutta vahingossa tuli ottaneeksi pois liian lujaa.
Minäkin olen aina ollut sitä mieltä, ettei lapsille huudeta. Yli 10 vuotta hoidin muitten lapsia päiväkodeissa ja muualla ennen kuin sain omia lapsia, enkä todellakaan huutanut tai muutenkaan käyttäytynyt äkkipikaisesti.
MUTTA, nyt kun on omat lapset niin he saavat kyllä valitettavasti kuulla huutoa melko usein, ja muutaman kerran (ehkä 3 kertaa) on tapahtunut joku pienempi haaveri kun vanhempi on puuttunut pahantekoon/hulinointiin. Miten tähän on menty? Itsekin olen ihan ymmälläni!!??
Toki se on ihan fakta, että lapsissakin on aivan hurjia eroja! Se on kyllä aivan selvä juttu, että villit riehumiseen taipuvaiset lapset saavat kovemman kohtelun kuin rauhallisemmat tapaukset, jotka säikähtävät pientä äänen korottamista.
Silti on huono olo tapahtuneesta, myönnän täysin töppäykseni. Lasta lähinnä ajattelen, miten tällainen vaikuttaa häneen... Sen verran kun jäi mieleen, että oikein kertoo ympäriinsä...
ap
kun aikuinen ihminen ei muutu miksikään pyhäksi marttyyriolennoksi lasten syntymän jälkeen. Vaikka jotkut täällä tuntuvatkin sitä vaativan:)
Itseäni on kuvattu rauhalliseksi ja erittäin kärsivälliseksi ihmiseksi, mutta jostain syystä lapsen syntymä on avannut minussa tunnekanavan ja tunnen kaikki tunteet voimakkaammin ja vapaammin kuin ennen. En enää tukahduta ja salaa tunteitani kuten ennen. Vaan uskallan TUNTEA.
Toki tällä asialla on kääntöpuolensakin...myös suuttumuksen ja vihan tunteet ovat voimakkaampia kuin ennen. Tähän väliin täytyy mainita että en missään nimessä hyväksy fyysistä väkivaltaa tai toisen ihmisen vahingoittamista millään tavalla. Enkä itse sortuisi moiseen koskaan. Mutta juuri AP:n kuvaaman tapaisia tilanteita on tullut että en ole tarkoittanut pahaa, mutta siinä hetkessä kun olen äkkipikaisesti kopannut lapsen pois pahanteosta tms. on saattanut tulla kolhu. Olen tottakai tuntenut asiasta pahaa mieltä mutta loppujen lopuksi tuuminut että eiköhän samainen ongelma ole aika yleistä lapsiperheissä.
Tuo on täysin sinun vika, mutta ei se nyt maailmaa kaada.