itkettää, neuvoja kaivataan
Esikoululainen sai tänään arvion, jonka mukaan hän rohkea, iloinen, hyvät tiedot-ja taidot osaava neiti, joka kuitenkin on ujo ryhmässä sekä tarvitsisi huomiota. Perheessämme isot sairaalajutut meneillään olleet jo vuoden ja tyttö jää väistämättä vähemmälle huomiolle. Tottakait olemme yrittäneet tehdä juttuja hänen kanssaan kaksin ja elää niin normaalia elämää kuin suinkin ja kysellä eskarista jne. Mutta mitä tehdä kun emme kykene nyt parempaan? Mikä on riittävän paljon huomiota lapselle? Kuinka se mitataan? En ole osannut ajatella asiaa kovin paljon, kun hän vaikuttaa ihan reippaalta ja tyytyväiseltä, mutta ilmeisesti ilmenee jotenkin eskarissa. Ope ei osannut tarkemmin eritellä. En jaksa syyllistämistä, kun muutenkin tuntuu, että elämässä pohja pettää.
Kommentit (8)
Ei kaikkien tarvitse olla äänessä, on ihan hyvä olla hieman sivusta seuraajana. Teillä on ilmeisen rankka jakso elämässä meneillään, älä ota stressiä tuosta asiasta. Annat huomiota sen verran kuin se on mahdollista, älä kuormita itseäsi syyllisyyden tunteilla. Voisiko joku sukulainen vaikka viedä lapsen käymään jollain kivalla pikku reissulla, vaikka piknikillä tai huvipuistossa?
Jos olette tehneet niin, hän on saattanut antaa arvion sen perusteella, mitä hän on kuullut teidän omista sanoistanne.
Meillä oli vaikea elämäntilanne, kun tyttömme oli kuusivuotias ja nuoremmat lapset olivat yhden ja kaksi vuotta. Tietysti nuoremmat vaativat huomiota, tämän lisäksi mies vammautui ja joikin liikaa vammautumiseen liittyvän masennuksen seurauksena. Minä olin siinä vaiheessa aikamoisessa vaatimusten kierteessä. Annoin kuusivuotiaalle sen huomion, mitä jaksoin ja jatkoin huomion antamista pienillä iltarukouksilla.
Tästä on aikaa kolmisen vuotta. Nyt elämä on tasoittunut ja on monin verroin helpompaa kuin silloin. Mielestäni tytölle on ollut tärkeää se, että olemme pystyneet kokoamaan perheemme yhteen ja että emme eronneet tuossa vaikeassa vaiheessa. Lisäksi hänelle on tärkeää, että joskus muistelemme tuota aikaa rauhallisissa merkeissä.
tuli sellainen syyllinen olo siellä koulussa. Tuli tunne, että toinen lapsi on kuolemassa ja toinen otetaan huostaan, kun ei keritä huomata. No, tiedän, että YLIREAGOIN, mutta joskus vaan pienikin asia voi sysätä korttitalon. On niin raskasta. Isompaa ei voi edes teholla kauan pitää mukanaan. Onneksi on tämä av, aina käyn tuulettamassa puoli tuntia päivässä päätäni. Ihanimpia juttuja ovat ne joissa väkisinkin tulee nauru. Nyt kun muuta elämää ei ole kuin koti-ja sairaala. Kiitos teille-kirjoittakaapa hauskoja juttuja.
SIis se henkilö, jolle tyttö voisi oikeasti puhua tuntonsa ja huolensa ym. Koska ihan varmasti teidän perheen tilanne on tuolle 6-vuotiaallekin kamalan raskas, hän vaan ei ehkä osaa puhua siitä teille, kun olette muutenkin murheen murtamia?
Usein kuitenkin on niin, kuten varsin inhimillistä onkin, että lapsen surua ja hätää ei siinä omansa ohella ehdi eikä kerkeä huomata, varsinkin jos tilanne on niin, että teillä toinen lapsi tekee kuolemaa.
JOka tapauksessa voimia teidän perheelle, ja mieti, josko joku voisi ottaa tuon tyttönne ihan " kunniatehtäväkseen" .
isovanhemmillakin, mutta eipä kait se vanhempia korvaa.
Kiitos voimia tosiaan tarvitaan.
että ei päästä edes meitä vanhempia aina lähelle. Hän on myös erittäin lojaali ja luonteelta huolehtija joten voisin kuvitella että vastaavassa elämän tilanteessa kuin teillä hän varmasti kantasi koko perheestä huolta: olisi yli kiltti ja reipas ja pyrkisi peittämään omaa pahaa oloaan.
Todella hyvä idea on tuo että joku läheinen ottaisi tytön huomioimisen asiakseen (kummi, mummi, täti???). Lapsen olisi ehkä helpompi uskoutua jollekin perheen ulkopuoliselle jolla ei ole suuria murheita.
Tosi paljon voimia ja jaksamisia teille. Kun yrittää parhaansa ei muuta voi. Meidän kaikkien voimat ovat rajalliset.
Mutta aloituksesi perusteella tuli sellainen olo, että olette kuitenkin ihmeen hyvin jaksaneet vaikeassa tilanteessa. Eskarin palaute oli kuitenkin pääosin positiivista.
Voimia!
Kyllähän lapsi sen huomaa jos on poissaoleva, mikä on ihan ymmärrettävää jos on sairautta menossa, mutta lapsellekin voi puhua asioista (tietysti vain sillä tasolla mitä lapsi ymmärtää). Ei tuosta kannata syyllistyä ja itkeä.