En jaksa kuunnella tukiverkollisten valitusta!
Olen tutustunut pienten lasten äiteihin ja mua väsyttää ja ottaa päähän, että ne kehtaa valittaa eloonsa vaikka saavat lähes päivittäin PALJON apua omilta vanhemmiltaan ja anopeiltaa ja siskoiltaan jne.
Miten jotkut jaksaa aina valittaa! Ajatteletteko koskaan mitä se on kun ei ole KETÄÄN joka auttaisi edes hädässä? En ole katkera, mutta ihmettelen, miten jotkut eivät osaa ollaa kiitollisia mistään!
T. kyllästynyt kuuntelemaan turhaa narinaa
Kommentit (7)
Itse harvemmin valitan, kun en edes ole valittajatyyppiä. Mutta tunnen kyllä perheen, jossa 6-vuotias ainokainen lapsi (tarhassa koko päivän) ja usein iltaisin ja viikonloppuisin isovanhemmilla tms. Ja silti vanhemmat ovat ihan puhki ja väsyneitä. Jotenkin vain huvittaa, mutta ihmiset ovat erilaisia ja ketään ei pitäisi arvostella tuollaisten asioiden vuoksi. Ei kaikkien elämä ole samanlaista.
jne. Olemme hätätapauksessa ostaneet apua. Olen yrittänyt ystävystyä puistoissa (muitakin ystäviä on), mutta kun heillä tuntuu olevan 1-2 terveen ja normaalin lapsen kanssa niin vaikeaa niin en viitsi kysyä hoitoapua..
Ja itsellä on 2 lasta toinen erityislapsi (motorinen vaikeus)
-ap.
Meillä kummit käy esim. vain pyydettäessä eivät koskaan oma-aloitteisesti. Miehen sisko on niin " lapsellinen" vaikka kohta 28 v etten ikinä jättäisi lastani hänelle hoitoon. Isovanhemmatkaan eivät käy, jos ei pyydetä. Ja silloinkaan eivät aina molemmat viitsi tulla.
Aina pitää pyytää hoitoapua eivät koskaan voi soittaa ja ehdottaa että tuotaisiinko vaikka lapsi viikonloppuna joku päivä hoitoon.
Siksi en viekään lastani sinnehoitoon kuin pakkotilanteessa.
Omat vanhempani hoitaisivat vaikka kuinka paljon, mutta asuvat niin kaukana ettei ole mahdollista.
Eniten harmittaa, että lapsi ei opi tuntetaan nätä " tärkeitä" ihmisiä.
Tämä on sarjassamme " Miten yhden lapsen äidit / ihanan ja osallistuvan miesten vaimot / terveen lapsen saaneet ihmiset / ylipäänsä lapsen saaneet ihmiset kehtaa valittaa yhtään mistään" . Ei se mene niin, että kun sinulla on jollain mittapuulla raskasta, niin se olisi joku vertailuarvo, johon verrattuna muilla on helppoa! Aina jollakulla on raskaampaa kuin sinulla, se on ihan satavarma, joten suhteessa hänen elämäänsä sinulla ei sitten olisi oikeutta valittaa mistään. Jokaisella on oikeus olla väsynyt ja v*tunut, olipa lapsia yksi tai viisi ja turvaverkko hyvä tai olematon.
että voimia ap:lle, tiedän kyllä miten kurjaa on olla ihan omillaan. Olen ollut siinä tilanteessa, että ei yhtään lapsenhoitotaitoista sukulaista tai ystävää mailla halmeilla. Nyt kun asun siskon ja anopin lähellä, osaan kyllä arvostaa sitä, että apua on saatavilla. Mutta ei se vaan tarkoita sitä, ettenkö silti olisi (ja mies myös) välillä poikki lasten kanssa. Itsehän ne on hoidettava ja kasvatettava, ei se turvaverkko ole joka päivä eikä edes joka viikko siinä aamupalapöydässä saikkaamassa sen kirkuvan uhmaikäisen kanssa. Arki väsyttää, vaikka joskus sitten saakin niitä vapaita ja lepohetkiä.
en tajua, miten jotkut kehtaavat valittaa, kun vaikka isovanhemmat ovat apuna joka ikinen päivä. Vaikka elämäntilanteet ovat kuinka erilaisia, niin sitä faktaa ei kyllä kukaan voi mennä kieltämään, etteikö perheen arjen pyöritys sujuisi helpommin neljän aikuisen voimin kuin yhden tai kahden. Onhan se nyt ihan eri asia jaksamisen kannalta, jos saa apua jatkuvasti kuin että ei koskaan edes hätätapauksessa.
t. viiden lapsen äiti ilman tukiverkostoa, joka kuuntelee jatkuvasti, miten rankkaa pienemmän perheen arjen pyöritys on isovanhempien jokapäiväisella avulla...
Viivähdä hetki siinä ajatuksessa, että apua saavalla valittajalla voi olla enemmän valittamisen aihettakin. Lapsi voi olla vaikeampi, aviosuhde voi kärsiä ja tuottaa lisähuolta. Esimerkiksi tosi tiuha yöheräily on sellainen juttu, jossa ei kenenkään apu paljon auta ja se kyllä väsyttää nopeasti niin fyysisesti kuin henkisesti.