mieheni on alkoholisti
olen erittäin väsynyt nykyiseen tilanteeseemme ja kokeilen tätä kautta josko jollain olisi mahdollisesti sama tilanne nyt tai ollut ja kuinka tilanteessani tulisi toimia vai tulisi vain jaksaa ja odottaa josko valoa näkyisi tunnelin päässä?
mieheni on siis alkoholisti, on käyty yhdessä a-klinikan keskusteluissa yksin ja yhdessä mutta tuntuu että tilanne vain pahentuu tai sitten koen vain itse olevani väsynyt tähän kaikkeen. Mieheni oli taas juomassa muutaman päivän ja nyt nukkuu krapulaansa ja omia tuntemuksia voisin kuvailla nyt sanoilla: viha, katkeruus, ainaisesti pettynyt, surullinen. rakastan miestäni ja meillä on ihana pieni 6kk ikäinen tyttö.
tiedän että järki sanoo että omaksi ja lapsen parasta olisi lähteä pois mutta tuntuu vaan niin kurjalta ajatukselta että emme voisi olla enää se ihana perhe silloin siis kun on parempia aikoja. aina olen jaksanut uskoa parempaan mutta nyt... Mieheni on hyvä isä ja hyvä kumppani silloin kun on. Näitä juomiskertoja on vaan nyt ollut niin paljon tässä viimesen kahden vuoden aikana että mitta on tullut täyteen. pahimmillaan kestää viikon ja noin 1 1/2kk sitten ryyppyputki loppui katkon kautta, jonne hänet itse vein.
haluaisin uskoa parempaan mutta en tiedä enää keinoja mitä asialle voisin tehdä. toki kaikki lähtee miehestäni itsestään sen olen oppinut.
A-klinikan pariterapiasassa mnulle sanotaan että silloin kn miehelleni tulee repsahduksia niin silloin minn tulisi vain yrittää elää omaa elämääni MUTTA kuinka se on mahdollista.
mielestäni suhde rakentuu luottamukselle, siihen että voin tuntea turvaa jne. mutta nämä asiat ovt minulle vain haave.
tuntuu välillä kin olisin äiti miehelleni ja se tuntuu kamalalta.
olen viimesien kk aikana että vielä kerran yritän ja katson mitä tulee vauvani takia mutta tuntuu ettei tämä ole elämisen arvoista, ei tällänen suhde. asiaa olisi paljon mutta tila loppuu.
Kommentit (4)
Oma isäni oli alkoholisti, ja näin aikuisena tajuan, että paljon helpompi lapsen (siis tässä tapauksessa itseni) kannalta olisi ollut elää ilman isää. Ihan samoja pelkoja minullakin oli silloin eli mietin aina että joko pian taas tulee lähtö ja jää ryyppyputki päälle. Aina kun tuntui että oli mennyt hyvän aikaa selvinpäin, tiesi pian ratkeamisen olevan olevan edessä. Kovasti tietysti toivoi, että jospa isä pääsisi kuiville, mutta ei vaan koskaan niin käynyt. Kuten jo mainitsit, tuo halu parantua lähtee vain ja ainoastaan itsestä. Eli et siinä voi paljoakaan auttaa, jos toisella ei itsellään tahtoa löydy, toki tukea voi, mutta ensimmäinen päätös on tultava itse aloholi-ongelmaiselta.
Pahinta tuossa kai oli se, kun ei pienenä lapsena voinut ymmärtää noita asioita. Kavereitakaan ei uskaltanut tuoda kylään, kun ei koskaan tiennyt oliko isä selvinpäin, ja häpesi isänsä puolesta. Siinä mielessä kyllä ehdottomasti suosittelisin, että viimeistään silloin kun lapsesi alkaa asioista ymmärtää, ajattelet hänen parastaan ja tarjoat hänelle turvallisen elinympäristön. Lapsesi on vielä sen verran pieni, että nyt jos eroasitte, se olisi hänen kannaltaan kivuttominta. Tottakai sitä toivoisi isän lapselleen, mutta kyllä minusta parempi ilman isää, jos lapsi sää kärsiä oman isänsä juomisesta.
Voimia sinulle!
Hei
Tiedän todella miltä tuntuu lapsesta, kun isä juo. Oma isäni joi aina viikonloppuisin, sekä perjantain että lauantain ja myöskin kaikki lomat. Hän ei koskaan tehnyt meille mitään pahaa, mutta muistan hyvin kuinka ahdistavaa lapsesta oli huomata että taas isä ryyppää. Hän ei koskaan osallistunut mihinkään perheen yhteisiin juttuihin, emme esim. käyneet perheenä lomalla missään tms. Tuntui pahalta nähdä äitini kärsimys, vaikka hän ei koskaan sanonutkaan mitään eikä isä ja äiti riidelleet. Äiti aina yritti esittää urheaa meille lapsille, mutta lapsi on yllättävän tarkkanäköinen ja osaa lukea rivien välistä.
Itselle tämä asia oli kynnyskysymys parisuhteessani. En olisi ikinä voinut ottaa miestä jolla olisi ollut pienikin alkoholiongelma.
Kyllähän alkoholistikin voi parantua, mutta mutta... kyllä se on vaan sellanen sairaus, että sairastuttaa helposti koko perheen.
Voimia sinulle, mitä ikinä teetkin.
Täällähän kohtalotovereita on... Itse voisin kanssa alkoholistin lapsi kun olen (nyt 26- vuotias) kertoa omasta kokemuksesta sen ettei lapsen ole todellakaan hyvä olla alkoholistiperheessä. Oma ÄITINI oli alkoholisti, maailman paras ja rakastavaisin, hellin ja huolehtivaisin. Silloin kun oli selvinpäin. Välillä selviä kausia kesti kuukausia välillä ei mennyt edes täyttä viikkoa. Ja jokaisena noina päivänä kun äiti ryyppäsi ja isä oli töissä, minä vanhempana meistä lapsista toimin perheen päänä. mm laitoin kellon yöllä herättämään ja kävin katsomassa että hellat yms. olivat poissa päältä. Se oli helvetin raskasta, joskus huusin äidille hänen ollessaan kännissä että juo perkele itsesi kuoliaaksi. Se on jäänyt elävästi mieleen, äiti joi itsensä hengiltä... Tämä viesti kai on osaksi omaa vuodatusta ja kuuluisi jollekin alkoholistin aikuinen lapsi foorumille, mutta oli pakko hieman avautua (eka kerta muuten) mutta ketään ei voi velvoittaa elämään juovan alkoholistin rinnalla, kerran alkoholistihan on aina alkoholisti mutta ei välttämättä juova sellainen. Parantuminen tapahtuu vain ja ainoastaan sairaan omasta tahdosta ja useimmiten vasta kun on käyty kuilun pohjalla. Tunnen monia alkoholisteja jotka selvinpäin ovat sellaisia ihmisiä joissa yhdistyy monet, lähes kaikki hyvät asiat, ainoa ongelma on tuo viinan perkele. Keskustele miehesi kanssa asiasta silloin kun hän on selvä, ei edes krapulassa, silloin alkoholistit lupaavat vaikka kuun taivaalta.
eli siis välillä tuntuu etä olen maailman onnellisin nainen kunnes taas matto vedetään jalkojen alta. sitä mietin että kannattaako tätä vielä jaksaa ja toivoa että mieheni joskus paranee ja pysyy raittiina vai ottaa ja lähtee. kuussa yksi viikko on juomista toinen krapulaa ja omantunnontuskia ja 2vko normaalia ja senkin ajan mietin joka ikinen päivä olisiko tänään se päivä kun hän lähtee. Tuntuu että joudun varomaan ja miettimään omia sanojani etten sanoisi jotain sellasta mistä hän saisi syyn lähteä ja se on kauheaa, tuntuu kuin olisin vanki tässä suhteessa ja toinen puoli on kuitenkin se tosi asia että rakastan miestäni tästä kaikesta huolimatta ja yritän aina vaan unohtaa ja toivoa muutosta. tiedän sen että näin ei voi jatkua koska tämä alkaa olemaan jo henkisesti todela raskasta ja siksi pyydänkin jos jollain on omakohtaisia kokemuksia niin vastaisitte viestiini.
olen niin kahden vaiheella lähdenkö sosiaalitoimistoon kyselemään ja tiedustelemaan minkälaista tukea voisin saada jos päätänkin lähteä. pahalta tämä todella tuntuu ja tuntuu että olen tämän asian kanssa niin yksin.
haluaisin jaksaa ja toivoa niinkuin tähänkin asti mutta nyt olen vain niin väsynyt ja tyrhautunut tähän ainaisiin pettymyksiin joita tulee säännöllisin väliajoin.
meillä on maailman ihanin vauva ja haluaisin nauttia jokaisesta hetkestä .