Vierailija

Heippa!

Mietin että täällä on varmaan kohtalotovereita ja olisi kiva kuulla erilaisia näkemyksiä asiaan. Minulla on siis etäiset välit äitiini, ja haluasin pitääkin ne sopivan viileän ystävällisinä, lähinnä johtuen siitä etten pysty luottamaan äitiini enkä koe että meillä on kummallakaan mitään hyvää annettavaa toisillemme. Äitini kuitenkin on nyt alkanut syyllistämään minua asiasta ja on ilmaissut miten häntä valvottaa öisin (no hänet tuntien valvottaa kyllä aika moni muukin asia) kun en pahemmin soittele hänelle ja täytyy myöntää että aika harvoin jaksan edes hänelle vastata. Itsekin toivoisin totta kai että minulla olisi läheiset välit äitiini ja harmittaa ettei ole , mutta en vain hänen kaltaiseensa ihmiseen pysty sellaista muodostamaan. Koen että minulla oli melko onneton lapsuus ja nuoruus, ja esimerkiksi näen yhä välillä painajaisia hänen raivareistaan. Onneksi oli äidin sisko jonka luona nautin kyläilystä (äiti ei ole enää hänen kanssaan väleissä yllätys yllätys kun on niin vaikea ihminen). Ei minua siis mitenkään maailman huonoiten kohdeltu, ei hakattu eikä meillä perheessä käytetty alkoholia tms. Ehkä se suurin syy miksi tunnen näin oli että minua kohdeltiin todella eriarvoisesti kun nuorempia veljiäni ja äitini oli minulle usein todella ilkeä. Jos hänelle erehdyinkin joskus jotain uskoutumaan niin hän otti sen riitatilanteessa esille ja käytti minua vastaan. Olin myös perheen syntipukki aina ja kaikki pikkuveljieni törttöilytkin olivat jollain tavalla vikani. En esimerkiksi saanut nuorena koskaan viikkorahaa vaikka veljeni saivat jne. Kaikenkaikkiaan inhosin olla kotona ja oireilinkin aika rankasti murrosiässä sen vuoksi joka entisestään pahensi tilannetta. Ja tosiaan äitini sai ihan hillittömiä raivareita kun oli varmaan ihan ymmärrettävästi väsynyt, mutta valitettavasti nämä asiat ovat vain päällimäisenä mielessäni kun lapsuuttani ja nuoruuttan muistelen. Minulla ei ole mitään hyviä yhteisiä muistoja noilta ajoilta, teimme harvoin mitään yhdessä ja niitä harvojakin kertoja varjostaa se kun äitini töksäytti jotain ilkeää minulle. Muistan myös esimerkiksi miten ollessani kipeänä äiti oli aina todella ilkeä ja vähätteli sairauksiani ja myöhemmin esim kuukautiskipuja, toisinaan opettaja lähetti minut koulusta kotiin kun yskin niin pahasti ja minut oli silti pakotettu kouluun ja äitini väitti sitä tekoyskäksi. Isäni taas on erittäin syrjäänvetäytyvä, joten mitkään lämpimät välit ei meilläkään ole, joskaan en hänestä ajattele niin negatiivisesti. Nykyään äitini kyllä yrittää kaikkensa olla minulle mukava kun olen aikuinen ja asun kaukana, mutta valitettavasti minulle tulee hänen yrityksistään niin teennäinen olo kaiken koetun jälkeen, vaikka varmasti hänkin on kasvanut ihmisenä jonkin verran. Olimme vasta esimerkiksi yhdessä reissussa (jonne lähtemistä pohdin erittäin pitkään) ja kaikki meni hyvin ja kivasti mutta silti välillämme tuntuu olevan niin syvä kuilu ettei sitä voi korjata. Miten te muut joilla on ollut kylmä äiti olette nyt aikuisiässä hänen kanssaan tulleet toimeen? Tunnen syyllisyyttä siitä, etten pysty vastmaan nyt myöhemmin hänen haluunsa lähentyä kun tuntuu että suhde on mennyt niin päin prinkkalaa alun alkaen. Inhoan kuitenkin tuntea katkeruutta häntä kohtaan.

  • ylös 41
  • alas 3

Sivut

Kommentit (63)

Vierailija

Kiitos tästä näkökulmasta, minusta kuitenkin tuntuu että nauttisin huomattavasti enemmän siitä että voisin tehdä mukavia juttuja äitini kanssa ja arvostaa yhteistä aikaamme. Nyt ei vain tunnu siltä että siihen kykenisin. Ja ei siis en sillä lailla ole katkera että ajattelisin asiaa päivittäin tai edes kovinkaan usein, lähinnä vain nyt tuli taas mieleen kun hän alkoi minua syyllistämään siitä kun soittele tarpeeksi usein. Ja jos täällä on joku joka on saanut äiti-tytär suhten kuntoon aikuisena niin mielelläni kuuntelisin että miten olette siinä onnistuneet niin saisin ehkä omaa ajatusmaailmaani kehitettyä.

  • ylös 12
  • alas 1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Kuule, kaikista vaan ei ole vanhemmiksi. Älä odota sitä häneltä kun kerran tiedät tilanteen, lakkaa toivomasta mahdottomia.

  • ylös 33
  • alas 0
Vierailija

Ei täällä kannata avautua asiasta, saat vain paskaa niskaan.
Mullakin on surkean huono äiti ja ei siinä vatvominen ja surkuttelu auta. Äiti pitää vaan sullea ulos. Mun äiti ei ole saanut tietää naimisiinmenostani, raskauksistani tai miistakaan tärkeästä,, olen vain ilmoittanut jälkikäteen että menin naimisiin/sain lapsen/muuton toiseen kaupunkiin/tms.
Äiti pn itse perseilyllään tän aiheuttamut. Joskus yritti syyllistää mutta kun sanoin napakasti että itse olet tilanteen aiheuttanut niin eipä oo enää yrittänyt.
Pitää vaan surra että on äidotön ja opetella pärjäämään itse.

  • ylös 35
  • alas 3
Vierailija

Sinun kannattaisi hakea itsellesi hyvää terapiaa, vaikka Kela-kuntoutusta. Olet jäänyt tunnetasolla vaille, terapiassa sitä voidaan työstää.

  • ylös 14
  • alas 4
Vierailija

Näihin trolleihin ei varmaan kannata edes vastata mutta ihan muillekin keskustelijoille tiedoksi etten ole ottanut näitä asioita puheeksi äitini kanssa, koska kuten kirjoitin niin olen halunnut pitää etäisen kohteliaat välit äitiini ja en tosiaan tiedä onko hyötyä kaivella vanhoja asioita esiin vai olisiko parempi vain käsitellä nämä omat tuntemuksensa itsekseen. Tiedän että varmasti hänellekin tulisi niistä paha mieli. Lähinnä siis toivoisinkin kai tänne vinkkejä miten näitä omia kokemuksia voi työstää ja anteeksi antamaan mielessään, enhän minäkään varmati ole aina ollut ihanne tytär.

  • ylös 20
  • alas 0
Vierailija

Sua luullaan äitihulluksi, siksi saat kummallisia vastauksia. Et kuitenkaan selvästikään ole sama henkilö, vaikutat fiksulta ja äitihullu on pelottava ja psykoottisen oloinen.

En osaa neuvoa, mutta toivotan tsemppiä!

  • ylös 25
  • alas 0
Vierailija

Vaikea sitä on enää aikuisena korjata. Sinä tunnet äitisi ja tuskin hän on ihmisenä muuttunut vaikka hän välillä olisikin mukava ja ok.
Sanoisin omasta kokemuksesta, että helpompaa sinulle kun pysyt kauempana ja luovut siitä toivosta, että asiat olisi toisin. Itse tein näin ja sain rauhan sisälleni. Aikansa tietenkin voi surra 'äidittömyyttä', mutta elä sisällytä siihen mitään ajan kultaamia toiveita paremmasta. Turha odottaminen ja pettyminen on se mikä raastaa sielua, ei totuus. Samalla luovu myös syyllisyydestä. Sinun ei tarvitse mukautua johonkin mistä et pidä.

  • ylös 28
  • alas 0
Vierailija

En tule nykyään äidin kanssa toimeen ollenkaan. Lapsena kohtasin paljon tunnekylmyyttä, vähättelyä ja haukkumista. Mennyt on tietysti mennyttä, mutta nyt 30+ ikäisenä odotan tulevani kohdelluksi asiallisesti ja tasa-arvoisena aikuisena, varsinkin lähisukulaisten puolelta. Juuri se on nyt ongelma, sillä äitini ei halua vieläkään muuttaa yhtään käyttäytymistään ja tarkistaa asenteitaan. Tulemme jotenkin niin kauan kuin alistun minulle kauan sitten pedattuun rooliin. Hänelle olen edelleen lapsi ja alamainen, huonompi kuin hän ja huonompi kuin sisarukseni. Ilmeisesti kuviossa hiertää nyt myös kateus, kun olen vaikean kouluajan ja lapsuuden jälkeen tehnyt korkeakoulututkinnon ja edennyt työelämässä hyvin kun taas äitini, joka on aina korostanut omaa akateemisuuttaan joka käänteessä ("minulla on sentään MAISTERIN TUTKINTO!") eläköityi hiljaittain vietettyään useamman vuosikymmenen työttömänä. Minun töistäni ei koskaan kysytä eikä puhuta, eikä itse asiassa elämästäni enää muutenkaan, koska olen ilmeisesti liian tyytyväinen siihen. Sitä en saisi olla, koska minusta piti tulla perheen syrjäytynyt. Omituista kyllä, se että asiat kääntyivät paremmiksi näyttää olevan pettymys ainakin äidilleni.

  • ylös 34
  • alas 0
Vierailija

Kiitos asiallisista vastauksista! Ja joo en usko olevani tämä ns. äiti-hullu, en ole ainakaan ennen tänne kirjoittanut ja toivottavasti minusta ei sellaista tule. Nämä minun kokemukseni ovat varmaankin aika yleisiä, eriarvoisuutta ja tunnekylmyyttä esiintyy varmasti monissakin perheissä. Toisaalt hyvä puoli asiassa on se, että itse pyrin käyttäytymään eri tavalla kuin äitini, en esimerkiksi koskaan jäkätä miehelleni (ei olekyllä syytäkään) enkä arvostele toistan syömää ruokamäärää tms mitä äitini teki ja mitä itse inhosin. Valitettavasti kuitenki huomaan myös hänen piirteitään ajoittain, saatan nimittäin sanoa joskus todella ilkeästi kun hermostun mistä jälkeenpäin tunnen hirveän huono omaatuntoa kun tiedän miltä se tuntuu. Onneksi olen saanut sitä puolta hillittyä eikä tätä tapahdu usein. En kuitenkaan itse halua lapsia ehkä osin juuri siksi että pelkään muuttuvani samanlaiseksi ja että olisin yhtä kylmä omia lapsiani kohtaan, huomaan esimerkiksi etten ole väsyneenä parhaimmillani joten kuka tietää olisinko itse yhtä hirveä jos minulla olisi lapsia hoidettavana.

  • ylös 16
  • alas 0
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
En tule nykyään äidin kanssa toimeen ollenkaan. Lapsena kohtasin paljon tunnekylmyyttä, vähättelyä ja haukkumista. Mennyt on tietysti mennyttä, mutta nyt 30+ ikäisenä odotan tulevani kohdelluksi asiallisesti ja tasa-arvoisena aikuisena, varsinkin lähisukulaisten puolelta. Juuri se on nyt ongelma, sillä äitini ei halua vieläkään muuttaa yhtään käyttäytymistään ja tarkistaa asenteitaan. Tulemme jotenkin niin kauan kuin alistun minulle kauan sitten pedattuun rooliin. Hänelle olen edelleen lapsi ja alamainen, huonompi kuin hän ja huonompi kuin sisarukseni. Ilmeisesti kuviossa hiertää nyt myös kateus, kun olen vaikean kouluajan ja lapsuuden jälkeen tehnyt korkeakoulututkinnon ja edennyt työelämässä hyvin kun taas äitini, joka on aina korostanut omaa akateemisuuttaan joka käänteessä ("minulla on sentään MAISTERIN TUTKINTO!") eläköityi hiljaittain vietettyään useamman vuosikymmenen työttömänä. Minun töistäni ei koskaan kysytä eikä puhuta, eikä itse asiassa elämästäni enää muutenkaan, koska olen ilmeisesti liian tyytyväinen siihen. Sitä en saisi olla, koska minusta piti tulla perheen syrjäytynyt. Omituista kyllä, se että asiat kääntyivät paremmiksi näyttää olevan pettymys ainakin äidilleni.

Voi ei, tuli nyt mieleen parikin muistoa miten äiti yritti saada minut vaikuttamaan entistäkin ongelmaisemmalta. Hän esim väitti julkisesti, että ratsastusryhmä, jossa sain hänen armostaan pari vuotta käydä lapsena, oli oikeasti terapiaratsastusta (ei ollut, vaan ihan tavallinen ryhmä, tavallisia tyttöjä). Kun parikymppisenä aloin syödä masennuslääkkeitä, mistä kertominen äidille oli selvästi virhe, äiti esitti isälle että ne ovat laihdutuslääkkeitä. En ollut ylipainoinen.  10

  • ylös 20
  • alas 0
Vierailija

Mä samaistun suhun. Meilläkin oli kotona asiat näennäisesti hyvin, mutta äitini on aina ollut minulle tunnetasolla todella etäinen. Ihan hämmennyin, kun katsoin meidän vanhoja kotivideoita aikuisena. Kun olin vauva, äitini halaili ja suukotteli minua rakastavaisesti. Vanhempana en tätä rakkautta enää tuntenut. En saanut mitään positiivista palautetta, ainoastaan negatiivista. En kokenut, että äidille olisi voinut puhua mistään oikeasti, sillä hän ei pysty käsittelemään ikäviä asioita. Minultakin hän yritti aina salata kaiken eikä ollut koskaan rehellinen. En koe, että äitini tuntisi minua lainkaan nyt, kun olen aikuinen. Välimme ovat parantuneet, kun en asu hänen luonaan eikä hän täten valita, kuinka teen kaikki kotityöt väärin. Silti ärsyttää pitää yhteyttä, koska en pidä äidistäni eikä mulla ole häneen tunnesidettä. En myöskään ole puhunut äitini kanssa, sillä minun tietääkseni hän ei tiedä olleensa mielestäni huono äiti. En halua vetää mitään raivaria, sillä siitä tulisi hänelle vain paha mieli. Jos emme ole koskaan puhuneet rehellisesti mistään, kuinka puhuisimme nyt tästäkään.

  • ylös 14
  • alas 0
Vierailija

En valitettavasti osaa antaa neuvoja. Elän itsekin vastaavanlaisessa tilanteessa ja se kuormittaa minua. Näin nelikymppisenä pohdin paljon mennyttä ja miten se on elämääni vaikuttanut, ja en jaksa olla äitini kanssa tekemisissä koska se tuottaa vain pahaa oloa.
Itsellä hankalimmat asiat liittyy siihen etten ole koskaan tuntenut itseäni hyväksytyksi, monessakin mielessä. Vanhempani erosivat kun olin lapsi, ja äiti on edelleen katkera isälle. Hän on puhunut isän puolen suvusta pahaa ja polttanut valokuvat ja demonisoinut isäni. Itseään kuvaa marttyyrimaisesti. Minä isän tyttönä ja liikaa isääni muistuttavana olen saanut osani.
En myöskään ole koskaan osannut olla "tyttömäinen" kuten siskoni. Rusettien, lettien, mekkojen ja tyttömäisten leikkien ja harrastusten "parempana pitäminen" hiersi aina. Itse olen mm. tieteestä kiinnostunut poikatyttö jota ei materia kiinnosta. Näin aikuisena tämä aihe on ilmennyt mm. siten että äiti kritisoi kotimme sisustusta ym.

Pahin oli uskonto. Äitini ja isäpuoleni ovat vanhoillisia ja syvän uskonnollisia, arvomaailmat on aivan erilaiset ja tuntuu ettei meillä ole mitään yhteistä. Äiti jankkasi 20 vuotta että minun on mentävä ripoikouluun. Kuulun seksuaalivähemmistöön ja eheytyspuheet ym. ovat ahdistaneet niin että olen elänyt pitkään kaapissa. Ylipäätään olen oppinut siihen että täytyy yrittää miellyttää muita että olisin hyväksytty.

Elämän vaikeissa kohdissa en ole saanut äidiltä tukea, päinvastoin. Menneisyys painaa, välillä on katkeriakin ajatuksia.
Itsekin koen että turha yrittää puhua äidin kanssa, ei ymmärtäisi minua ja marttyyrivaihde menisi taas heti päälle. Kaikkiin pieniinkin asioihin vastaus on aina "en minä muista semmoista". Ja suotta pahoiitaisin hänen mielensä.Siskoltakaan ei saa tukea sillä hän on äidille läheinen lempilapsi ja niin paljon nuorempi ettei meillä ole yhteistä lapsuuskokemusta.

Tuntuu että paljon enemmän olisi voimavaroja kaikkeen tässä elämässä kun menneisyyden taakasta pääsisi eroon.

  • ylös 19
  • alas 0
Vierailija

Olen ollut itse varmaan kamala äiti, saanut raivareita ja muutenkin ollut joskus poissaoleva. Sellainen oli myös oma äitini ja kasvuympäristöni lapsena. Harmi, siirsin sen melkeinpä kuin sisäänkirjoitettuna käyttäytymismallina myös omille lapsilleni, onneksi pahimmat suodatettuina sentään.

Nyt vanhentuneena ja jonkin verran viisastuneena (toivon), yritän luoda tyttäreeni kahden aikuisen ihmisen välejä, onnistumatta. Hän pysyy etäisenä, vaikka olen yrittänyt kertoa, että olen valmis keskustelemaan ja sietämään kritiikkiäkin, kunhan voisimme kohdata toisemme tasavertaisina, puutteelisina ja anteeksiantavina aikuisina.  Saan kohteliasta ja kylmää vastakaikua.

Henkilö voi muuttua vanhetessaan ja tilanteiden muuttuessa, kukaan ei ole enää se sama mikä on ollut 20-30 vuotta sitten. Toiset jäävät katkeruuteen, toiset kasvavat henkisesti.

En enää soita enkä yritä, mutta hän tietää  missä asun, sekä puhelinnumeron, koska vain voi lähestyä jos haluaa. Olen aina valmis aloittamaan puhtaalta pöydältä, muistelematta, syyllistämättä vain rakastaen sekä puolin että toisin anteeksi antaen. Kukaan ei ole virheetön, eikä täydellisiä vanhempia eikä täydellisiä lapsia ole olemassa - luojan kiitos.  Katkeruudessa eläminen on rankka tie.

  • ylös 9
  • alas 21
Vierailija

Mulla on ollut välit poikki kokonaan 25 v, toimii vallan mainiosti.

Keskityn omaan perheeseen, siihen että edes minä olen hyvä äiti/puoliso. Katson myös, ettei myrkyllinen isoäiti pääse vahingoittamaan minun lastani, ne toimintamallit kun eivät muutu sillä että sukupolvi vaihtuu. Minulla on vastuu suojella lastani, niin sinullakin omaa perhettäsi, kyse ei ole vain sinusta.

Ihan turhaa noita on penkoa.

JOS ihmisestä olisi vanhemmaksi, tajuaisi hän virheensä itsekin ja vetäisi varmaan kauhusta leukakiikkuun. Niin minä ainakin tekisin, jos olisin samoin kohdellut omaa lastani.

KUN ei ole vanhemmaksi, et saa häntä niitä millään määrällä keskustelua tajuamaan.

Toistan: ei ole mitään keinoa saada sellaista äiti-suhdetta kun kaipaat. Koska näin on, kannattaa suunnata energia toisaalle.

  • ylös 17
  • alas 1
Vierailija

On koleita tyttäriäkin olemassa, jotka syyttävät kaikesta mahdollisista sekä  omista epäonnistumisistaan mutseja, niinkuin se olisi se ainut tekijä ja syy maailmassa. Vaikeita mutseja ja vaikeita kakaroita on aina ollut ja tulee olemaan. Mulla oli varsinainen tapaus mutsina, mutta siitä huolimatta en jaksa enkä viitsi märehtiä vanhoja, miksi ne siitä muuttuis enää. olkaa armollisia itsellenne ja niille onnettomille äideillekin. tällaista se elämä nyt vain on, ei se niin vakavaa ole.

  • ylös 8
  • alas 17
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olen ollut itse varmaan kamala äiti, saanut raivareita ja muutenkin ollut joskus poissaoleva. Sellainen oli myös oma äitini ja kasvuympäristöni lapsena. Harmi, siirsin sen melkeinpä kuin sisäänkirjoitettuna käyttäytymismallina myös omille lapsilleni, onneksi pahimmat suodatettuina sentään.

Nyt vanhentuneena ja jonkin verran viisastuneena (toivon), yritän luoda tyttäreeni kahden aikuisen ihmisen välejä, onnistumatta. Hän pysyy etäisenä, vaikka olen yrittänyt kertoa, että olen valmis keskustelemaan ja sietämään kritiikkiäkin, kunhan voisimme kohdata toisemme tasavertaisina, puutteelisina ja anteeksiantavina aikuisina.  Saan kohteliasta ja kylmää vastakaikua.

Henkilö voi muuttua vanhetessaan ja tilanteiden muuttuessa, kukaan ei ole enää se sama mikä on ollut 20-30 vuotta sitten. Toiset jäävät katkeruuteen, toiset kasvavat henkisesti.

En enää soita enkä yritä, mutta hän tietää  missä asun, sekä puhelinnumeron, koska vain voi lähestyä jos haluaa. Olen aina valmis aloittamaan puhtaalta pöydältä, muistelematta, syyllistämättä vain rakastaen sekä puolin että toisin anteeksi antaen. Kukaan ei ole virheetön, eikä täydellisiä vanhempia eikä täydellisiä lapsia ole olemassa - luojan kiitos.  Katkeruudessa eläminen on rankka tie.

Puolin ja toisin syyllistämättä? Mitä tyttäresi on siis tehnyt?

  • ylös 20
  • alas 0
Vierailija

Usein vaikka äiti kulkisi kaksin kerroin loppuelämänsä anteeksi pyydellen, saa vain kylmää kyytiä sydänjuuriaan myöten loukatulta tyttäreltään.  Eikä tarvitse niiden lapsuuden kokemusten olla kovinkaan kummoisia, usein tavallista elämää, mutta loukattu prinsessa-tytär jaksaa esittää marttyyriä ja langettaa tuomioita totuustuomarina loppuelämän kestävässä oikeudenistunnossa. Ei ne lapsetkaan aina niin helppoja tapauksia ole. Totta, vanhemman tulisi jaksaa, mutta ihmisiä hekin vain ovat vikoineen.

  • ylös 8
  • alas 20
Vierailija

just näin. varsinaisia totuuskomissioita nämä tyttäret joskus. harvemmin muuten pojat märehtii näitä ikuisuus-ongelmallisia-kamala-äiti-suhteita. mjaa, miksiköhän?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
just näin. varsinaisia totuuskomissioita nämä tyttäret joskus. harvemmin muuten pojat märehtii näitä ikuisuus-ongelmallisia-kamala-äiti-suhteita. mjaa, miksiköhän?

Äidit yleensä hemmottelee poikiaan ja tyttäret saa kaikki patoumat.

  • ylös 21
  • alas 5

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla